XVI
Ja kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan säätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan juhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja mielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on myöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja jolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden. Ne näyttävät vapautetuilta vangeilta, jotka äkkiä on siirretty ylellisyyden ja virkistyksen maahan. Ne riemuitsevat, ne eivät voi enää hillitä itseänsä. Nämä olennot, jotka eivät milloinkaan tee huolimatonta tai hyödytöntä liikettäkään, lentelevät nyt edestakaisin, ulos ja sisään ja uudelleen ulos sisariansa kiihottamaan, katsomaan, onko kuningatar valmis,—vaimentamaan odotuksensa kiihkoa. Ne lentävät paljon korkeammalle kuin tavallista sekä saattavat ylt'ympäri pesää suurten puitten lehvät väräjämään. Niillä ei ole enää pelkoa eikä huolta. Ne eivät ole enää arkoja, hapuilevia, epäluuloisia, ärtyisiä, taistelunhaluisia, voittamattomia. Ihminen, tuo salaperäinen isäntä, jota ne eivät milloinkaan opi tuntemaan ja jonka onnistuu ne kesyttää ainoastaan itse mukautumalla kaikkiin niiden työtapoihin, kunnioittamalla kaikkia niiden lakeja, seuraamalla askel askeleelta sitä uraa, jonka niiden alati huomispäivän onnea kohti tähdätty, hämmentymätön, oikealta tieltä käännyttämätön järki viittoo,—ihminen voi lähestyä niitä, voi repiä rikki sen kullankarvaisen ja lämpimän hunnun, jonka surisevat parvet kutovat hänen ympärilleen, ottaa ne käteensä, poimia ne viinirypäleen tavoin: ne ovat yhtä lempeitä, yhtä vaarattomia kuin parvi sudenkorentoja tahi yöperhosia; onnellisina, omistamatta enää mitään, luottaen tulevaisuuteen, kunhan ei niitä vain erota niiden kuningattaresta, joka kohdussaan kantaa tätä tulevaisuutta, ne sinä päivänä alistuvat kaikkeen eivätkä loukkaa ketään.