XVII
Myönnettyämme kerran "Apiens"-alalahkon tai ainakin "Apites"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska niiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin mikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se näyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se pyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta, lisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen valta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön, korvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen itsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei väittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen kertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa, jonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos yksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa voimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän velvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien vihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken, maailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt ei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko ihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että kaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun aatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme tunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee kylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja juurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on voitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee pisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen takaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen jälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja. Tällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta, ei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä minne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia tämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa sangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain ja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän valon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin tämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin meidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä olemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja vaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista intohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin lähellä.