XVIII
On tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja ehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa onnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai kennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä, kylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu kuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää kuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä johtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa, muodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan, säilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset hunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja onnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa näitten "neitsyellisten kasteenjuojien" kaupungissa. Rikkokaa kaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä lapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä epäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä, supistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään äitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan järjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista, jakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan tavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät empimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä, kestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin osa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.
Mielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes vaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on jättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon heikoimmankin toiveen. "Olemme nähneet", sanoo kunnianarvoinen Langstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, "olemme nähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että olisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan kasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät tämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi, syntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti kehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin tehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä kunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina mehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli hävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan."