XXII
Jotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen hämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat ja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää tai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää rakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen uudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean rakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset kokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan pyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä kennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu soveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien supistettuihin kennoihin.
Mutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain hetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat työnsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan näkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä tällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana läpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä prismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä yhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.
En tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet mehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen suunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään, valitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman onnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon jakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen aivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta alas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne suuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn väliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa mehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän huipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka on sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään, vielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella työskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä viidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät kakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä toisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea läpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen mehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei tarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja päinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen uurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?
Mistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin taikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa ja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin vastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: "Tämä on yksi pesän salaisuuksia." Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten, että ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina määrämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun vastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman tai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun fyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet näyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin osien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana näkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen yhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta ja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta helposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat todistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät salaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein kuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella mielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.