KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Me vaivuimme uneen miltei silmänräpäyksessä, mutta en voi sanoa, kuinka kauan me nukuimme. Siihen ei tuntunut kuluneen enempää viittä minuuttia, ja sitten meidät herätti melu, joka oli kyllin äänekäs ja kyllin epämiellyttävä herättääkseen kuolleetkin. Sen muodostivat omituisimmat äänet, mitä olen kuullut eläessäni, eikä kumpikaan meistä voinut selvittää, mikä sen aiheutti, vaikka ei voinut olla epäilystä siitä, että se sai alkunsa jonkunlaisista eläimistä.
Ensin me ajattelimme, että sen saivat aikaan sudet tai pikemmin hyenat ja sakaalit — nämä näet ovat Afrikan susia — ja muutamat äänistä muistuttivat näiden eläinten ääntä, joihin olimme jo tutustuneet kuultuamme niitä joka yö kuningas Dingo Bingon varastohuoneiden ympärillä ja joen rannoilla. Mutta kuului myös muita, toisenlaisia ääniä — kimeitä kiljaisuja ja kissojen naukumista muistuttavia huutoja sekä silloin tällöin lörpöttelyä ja papattamista, joka muistutti ihmisolentojen ääniä tai tarkemmin sanoen mielipuolien tolkutonta puhetta!
Ilmeisesti oli useita olentoja, jotka saivat aikaan nämä äänet, mutta minkälaisia olentoja ne olivat, sitä emme toverini enkä minä voineet mitenkään arvata. Äänet olivat karkeita ja epämiellyttäviä — niiden jokainen sointu oli omiaan synnyttämään kauhua niissä, jotka sattuivat kuuntelemaan niitä — ja ne kauhistuttivat meitä niin pian kuin olimme hereillä kuullaksemme niitä. Me hyppäsimme kumpikin heti ylös ja katselimme ympärillemme säikähtyneinä, odottaen joka hetki, että meidän päällemme hyökättäisiin, mutta vaikka me saatoimme kuulla meteliä joka puolelta, emme me vieläkään voineet nähdä, kuka tai mikä sen sai aikaan. Tulemme hehkui heikosti ja soi meidän nähdä vain hyvin lyhyen välimatkan ympärillemme. Mutta jotta saisimme paremman näköalan, potkaisi Ben koneellisesti puoliksipalaneita puukappaleita, ja siten saatiin aikaan kirkas liekki, joka valaisi koko sen alan, mitä baobabin oksat varjostivat. Vieläkään me emme voineet nähdä mitään, sillä meteli tuli ulkopuolella olevasta synkästä pimeydestä. Mutta me saatoimme huomata, että se tuli kaikilta puolin, takaa yhtä hyvin kuin edestämmekin. Mitä olentoja ne olivatkin, jotka päästivät näitä kauheita ääniä, eivät ne olleet kaikki yhdellä paikalla, ne olivat kaikkialla suuren puun ympärillä; meitä ympäröi itse asiassa suuri lauma niitä — me olimme aivan saarroksissa.
Nyt tuntuivat äänet tulevan kovemmiksi ja lähemmä, ja kun me yhä tuijotimme pimeyteen, rupesimme me erottamaan muutamia loistavia täpliä, jotka säteilivät ja kimaltelivat ikäänkuin liikkuvan tulen säteet. Nämä täplät olivat pyöreitä ja vihertävän hohtoisia. Kun me katselimme niitä, saatoimme me pian sanoa, mitä ne olivat — ne olivat silmiä!
Niin — ne olivat joidenkin eläinten silmiä, vaikka me emme voineet arvata minkälaisten. Meillä oli täysi syy uskoa, että ne olivat villieläinten, ehkäpä petoeläinten. Niiden omistajien villit huudot ja lähestymistapa osoitti tämän todeksi — eläimet näet lähestyivät tullen joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi.
Aivan muutaman sekunnin ajassa ne olivat päässeet niin likelle, että me voimme nähdä ne tarpeeksi selvästi, emmekä enää arvailleet, minkälaisia eläimiä ne olivat. Minä tunsin ne niin pian kun valo saattoi ne minun näkyviini. Tunsin ne siitä, että olin nähnyt muutamia niiden kaltaisia eläinkokoelmassa, ja toverini oli vieläkin paremmin tutustunut niihin — ne olivat paviaaneja. Tämä huomio ei ollut mitenkään sovelias tyynnyttämään niitä pelontunteita, joita niiden äänet olivat synnyttäneet. Aivan päinvastainen oli se vaikutus, jonka ne saivat aikaan. Me tunsimme kumpikin tarpeeksi hyvin näiden eläinten villin luonteen — joka vain on ollut näkemässä niiden käyttäytymistä häkissä, sen täytyy tuntea se tosiasia, että ne ovat pahanilkisimpiä ja hurjimpia olentoja, mitä voi ajatella, sekä erittäin vaarallisia lähestyä. Ja tämä vielä senjälkeen kun ne on kesytetty ja saavat yhtämittaa kokea ystävällisyyttä ihmisen kädestä. Vielä vaarallisempia ovat ne ollessaan alkuperäisissä olopaikoissaan — siinä määrin, että alkuasukkaat eivät milloinkaan mene ilman suurta varovaisuutta niiden metsien läpi, joissa ne asuvat, ja sittenkin vain, jos useita henkilöitä kulkee yhdessä hyvin asestettuina.
Nyt sekä toverini että minä tunsimme hyvin nämä asiat, ja sanoessani, että me olimme pelästyksissämme, kun näimme paviaanien lähestyvän leiripaikkaamme minä vain tunnustan yksinkertaisen totuuden. Me olimme pelästyksissämme ja aika lailla olimmekin — aivan yhtä kauhistuneita kuin olimme olleet leijonan nähdessämme. Me näimme lisäksi, että nämä paviaanit olivat suurinta ja vaarallisinta laatua — Afrikassa on näet useita erilaisia paviaanilajeja. Nämä olivat rumia "mandrilleja", niinkuin saatoimme huomata niiden suurista, paisuneista poskista, jotka olivat väriltään purppuraa ja tulipunaa, mikä loisti selvästi tulemme valossa. Me saatoimme erottaa niiden lähestyessä paksut, sian kärsää muistuttavat kuonot ja keltaisen poskiparran. Me emme ollenkaan epäilleet, minkälaisia vihollisia meillä oli edessämme.
Vaikka näitä rumia eläimiä olisi ollut vain yksi tai pari, olisi hyökkäys niiden puolelta ollut tarpeeksi vaarallinen — paljon vaarallisempi kuin ottelu hyenain tai rajujen verikoirien kanssa, sillä mandrilli on enemmän kuin kummankin veroinen. Mutta millainen olikaan kauhistuksemme huomatessamme, että eläimiä oli suurissa joukoin — itse asiassa oli kokonainen lauma eli heimo siinä, lähestyen meitä kaikilta puolilta. Käännyimmepä mihin tahansa välkkyivät niiden silmät meitä vastaan ja niiden kirjavat naamat loistivat tulen hohteessa. Kaikilta suunnilta kuulin niiden uhkaavia huutoja — niin kimeinä ja kovina, ettemme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme!
Niiden aikeista ei voinut olla epäilystä; ne lähestyivät ilmeisesti käydäkseen meidän kimppuumme, ja syy, miksi ne eivät kerta kaikkiaan syöksyneet esiin saattoi olla se, että ne jotenkin pelkäsivät lähestyä tulta tai ne eivät mahdollisesti olleet vielä päässeet mielessään selville siitä, minkälaisia vihollisia me olimme.
Ei ollut kuitenkaan todennäköistä, että tuli pitäisi ne poissa pitkän aikaa. Ne tottuisivat siihen pian, ja ne näyttivätkin itse asiassa saavan joka hetki rohkeutta sekä tulivat lähemmä ja lähemmä.
Mitä oli tehtävä? Sellaista joukkoa vastaan me emme voineet puolustaa itseämme viittä minuuttiakaan, vaikka olisimme olleet kuinka hyvin asestetut. Voimakkaat eläimet olisivat lyöneet meidät maahan silmänräpäyksessä ja repineet meidät palasiksi vahvoilla sian torahampaita muistuttavilla iskuhampaillaan. Puolustus olisi turhaa — ei ollut muuta tapaa välttää niitä kuin koettaa päästä pois paikalta.
Mutta miten? Puuhun kiipeäminen ei hyödyttäisi meitä, vaikka se oli pelastanut meidät leijonalta. Nämä mandrillit osasivat kiivetä paremmin kuin me; ne saavuttaisivat meidät pian ja repisivät meidät palasiksi oksien keskellä.
Sitten me ajattelimme juosta avoimelle kentälle ja päästä pulasta pakenemalla. Luultavasti me olisimme tehneet yrityksen, mutta käännyimmepä minne puolelle tahansa, näimme me, että paviaanit olivat tiellä — niistä oli muodostunut täydellinen kehä ympärillemme, useita rivejä vahva. Jos olisimme yrittäneet päästä niiden lävitse, oli selvää, että ne olisivat käyneet meihin käsiksi ja vetäneet meidät kumoon. Lyhyesti sanoen, me olimme saarretut, ja meidän peräytymistiemme oli katkaistu.
Me olimme täydellisessä pulassa, emmekä voineet keksiä mitään pakokeinoa. Ja kuitenkin oli paikallemme jääminen samaa kuin varma päällekarkaus, sillä joka hetki uhkaavat rivit sulkeutuivat tiukempaan ympärillemme päästäen yhä samoja kauheita huutoja, mitkä luultavasti olivat osaksi tarkoitetut pelottamaan meitä, osaksi rohkaisemaan itse kutakin hyökkäämään. Minä olen hyvin varma siitä, että jollei vain olisi ollut tulta, joka epäilemättä tarjosi niille omituisen näyn, ne eivät olisi tuhlanneet aikaa hyökätessään, vaan olisivat syöksyneet päällemme kerta kaikkiaan. Mutta tuli, jota ne yhä näyttivät katselevan jonkinmoisella epäluulolla, pidätti niitä hyökkäämästä.
Huomatessaan tämän mietti toverini keinoa saada ne yhä enemmän pelästyneiksi ja kehoittaen minua seuraamaan hänen esimerkkiään hän tempasi yhden leimuavista puukappaleista ja syöksyen lähimpänä olevia kohti heilutti kekälettä niiden naaman edessä. Minä tein niinkuin näin hänenkin tekevän, mennen vain vastakkaiselle puolelle vastustajiemme piiriä.
Tempulla oli vaikutuksensa. Paviaanit peräytyivät tätä omituista hyökkäysmuotoa, mutta eivät niin suinpäin, että olisivat antaneet toivoa siitä, että me olisimme kyenneet ajamaan ne kokonaan pois. Päinvastoin, heti kun me pysähdyimme, ne pysähtyivät myöskin, ja kun me palasimme tulta kohti vaihtaaksemme kekäleemme toisiin, seurasivat ne meitä ja tulivat yhtä likelle kuin ennenkin. Ja päälle päätteeksi ne kävivät yhä raivokkaammiksi ja meluavammiksi, sillä se asia, ettemme olleet loukanneet yhtään niistä, opetti niitä pitämään tulisia kekäleitämme vaarattomina aseina, niin ettei niitä enää tarvinnut pelätä. Me uudistimme tempun useamman kuin yhden kerran, mutta piankaan se ei enää herättänyt niissä pelkoa, ja meidän oli heilutettava soihtuja aivan niiden kuonojen edessä, ennenkuin saimme ne kääntymään, ja pakenemaan luotamme.
"Tämä keino ei menettele, Vilho", sanoi toverini äänellä, joka ilmaisi hänen levottomuuttaan, "ne eivät juokse tiehensä, poika! Minä koettelen niitä laukaisemalla niitä vastaan vanhan tuliluikun — ehkä se saa ne hieman liikkeelle."
"Anna-kuningatar" oli kuten tavallista ladattu pienillä ammuksilla, ja me olimme ajatelleet ampua apinoita, kun ne ensi kertaa tulivat näkyviin. Mutta me tiesimme, että pienet ammukset vain pistäisivät niitä tekemättä mitään todellista haittaa ja siis tekisivät ne raivoisemmiksi sekä lepyttömämmiksi. Me olimme sentakia luopuneet pyssyn laukaisemisesta, kunnes koettaisimme kekäleiden vaikutusta.
Nyt oli Ben kuitenkin päättänyt, että ainakin yksi vastustajistamme saisi maksaa pahantyönsä. Minä näin hänen lykkäävän latasimen pyssyyn — aivan niinkuin hän oli tehnyt ladatessaan pyssyn leijonan varalle.
Muutamissa sekunneissa tuli hän valmiiksi, ja sitten hän astui eteenpäin, kunnes seisoi lähellä uhkaavaa mandrilliriviä, jolloin hän ojensi aseensa erästä suurinta kohti ja laukaisi.
Tuskan huuto ilmaisi, että hän oli tähdännyt hyvin, ja suuri eläin näkyi sätkyttelevän maassa sekä taistelevan kuoleman tuskissa, sill'aikaa kun joukko sen tovereita syöksyi esiin kaikilta sivuilta ja kokoontui sen ympärille. Samalla hetkellä olin minä laukaissut pistoolin ja haavoittanut toista, joka niinikään tuli myötätuntoisen joukon keskipisteeksi.
Ben ja minä juoksimme laukaistuamme aseemme takaisin tulen luo. Oli mahdotonta ladata pyssyä uudestaan, kun latasin oli paviaanin ruumiissa, mutta vaikka meillä olisi ollut tusina latasimia, ei meillä olisi ollut aikaa käyttää niitä. Laukaustemme vaikutus, niin tuhoisia kun ne olivatkin olleet, oli aivan vastakkainen kuin olisi saattanut odottaa. Sensijaan että ne olisivat peloittaneet hyökkääjiämme, olivat ne vain lisänneet niiden rohkeutta ja nyt eläimet jättivät toverinsa sekä ryhtyivät uudestaan hyökkäämään kaksistuneella raivolla ja ilmeisesti päättäen suorittaa välinsä meidän kanssamme pitemmittä puuhitta.
Me näimme, että ratkaisukohta oli tullut; minä olin siepannut suurimman kekäleistä, ja toverini piti muskettia tukki ylöspäin käännettynä, ollen itse valmiina jakelemaan iskuja ympärilleen. Mutta mitä olisivat nämä hyödyttäneet sellaista joukkoa vastaan? Meidät olisi pian voitettu ja vedetty maahan — niin ettemme ikinä enää olisi päässeet jaloillemme, vaan olisivat nuo kauheat hampaat repineet meidät palasiksi, nuo, jotka kirskuivat ja uhkasivat ympärillämme.
Ja tämä olisi aivan varmasti ollut kohtalonamme, jollei tuolla hetkellä meille olisi tarjoutunut tilaisuutta päästä vaarallisesta asemastamme.
Tilaisuus oli itsestään tarjolla, ja oli omituista, ettemme olleet ajatelleet sitä ennemmin.
Juuri kun epätoivomme oli kukkuroillaan, odottaessamme jokaisen hetken olevan viimeisemme, sattuivat silmämme kääntymään mustaa oviaukkoa kohti, joka avautui puun sivussa — siinähän oli kuolleiden asunnon sisäänkäytävä. Se oli yhä avoinna, sillä me emme olleet panneet takaisin kaarnakappaletta paikoilleen, vaan se oli siinä, mihin olimme sen sysänneet maahan ulkopuolelle. Me näimme kumpikin oven samalla hetkellä ja huomasimme siinä heti paikalla keinon päästä pakoon — me näet huusimme kumpikin yhteen ääneen ja syöksyimme sitä kohden yhdessä.
Vaikka sisäänkäytävä oli ahdas, pääsimme me nopeasti sen lävitse. Kaniini olisi tuskin voinut liukua nopeammin luolaansa, ja ennenkuin yksikään vainoavista mandrilleista saattoi iskeä hampaitaan liepeisiimme, olimme me päässeet sisälle ja olimme taas luurankojen seurassa.