KOLMAS LUKU
Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa valittamatta — ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa; mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota — ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni tai sanomaan sanan hyväkseni.
Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin määrin erään merimiehen suojatiksi — hän tosin ei voinut suojella minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt tavallisten merimiesten käsissä.
Miehen nimi oli "Ben Brace" [Brace on suomeksi ohjasköysi, bowline keulanuora, buntline helmanuora. — Suom.], mutta en voinut milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä — merimiesten kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden kaltaiset tavallisia — mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän, merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta.
Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani, eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin — vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä — koska hän oli nähnyt niin paljon sitä — tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet. Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain häneltä kuulla — hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi. Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia. Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä keskimäärin on.
Brace oli karkea, mainio merimies — paras laivalla — ja tämän muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari kilpailijaa.
Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut —- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan, esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa, niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset kuvakirjoitukset — sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän sydänparin — niissä B. B. — sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.
Sellainen oli Ben Brace, uusi ystäväni ja suojelijani. Se, että pääsin hänen suojelukseensa, oli sattuma ja verrattain merkillinen. Tapaus oli seuraava:
En ollut viipynyt pitkää aikaa laivassa, ennenkuin tein huomion, joka jossakin määrin hämmästytti minua, nimittäin että enemmän kuin puolet laivaväkeä oli ulkomaalaisia. Olin hämmästynyt tästä, koska minulla oli siihen asti ollut se käsitys, että englantilaisen laivan miehistönä oli aina englantilaisia merimiehiä — tietystikin ottaen mukaan skotlantilaiset ja irlantilaiset — he ovat kumpikin yhtä hyviä merimiehiä kuin englantilaisetkin. Sensijaan että kaikki olisivat olleet englantilaisia, skotlantilaisia tai irlantilaisia, huomasin pian että "Pandoralla" (olin saanut tietää, että se oli laivan nimi, ja sopiva nimi se olikin) oli vähintäin kolme neljäsosaa miehistä muista maista. Olivatko he ranskalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, hollantilaisia, ruotsalaisia vai italialaisia? Ei, heitä oli kaikista näistä kansallisuuksista ja vielä monista muista lisäksi, koska miehistö oli hyvin suuri laivan kokoon verraten — sitä oli kaikkiaan nelisenkymmentä miestä. Heidän keskuudessaan näytti olevan edustaja jokaisesta mertakulkevasta kansasta maailmassa, ja jos jokainen kansa olisi osuuttaan lähettäessään valinnut suurimman roiston alueeltaan, olisivat ne tuskin saaneet parempaa lurjusmaisuuden yhdistelmää, kuin mitä "Pandoran" miehistö oli! Olen jo viitannut poikkeuksiin, mutta kun opin tuntemaan miehet kaikki, oli niitä vain kaksi — suojelijani Brace ja muuan toinen viaton, mutta onneton toveri, joka oli syntyään hollantilainen.
Sekalaisessa joukossa oli useita ranskalaisia, mutta eräs nimeltä Le Gros ansaitsee erikoista huomiota. Hänellä oli sattuva nimi, sillä hän oli tukeva lihava ranskalainen, siistimätön sekä ruumiiltaan että mieleltään, kasvot villinnäköiset, enemmän kuin puolet sellaisen parran peitossa, että merirosvokin olisi sitä kadehtinut — ja se olikin merirosvon parta, kuten jälkeenpäin sain kuulla.
Le Gros oli rehentelijä. Hänen suuri kokonsa ja voimansa soivat hänelle mahdollisuuden näytellä rehentelijän osaa, ja hän näyttelikin sitä kaikissa tilaisuuksissa oivallisesti. Hän oli kuitenkin rohkea mies ja hyvä merimies — yksi niistä parista kolmesta, jotka jakoivat mestaruuden Ben Bracen kanssa. Minun tarvitsee tuskin sanoa, että he kilpailivat keskenään, kilpailu pohjautuen kansallisiin ennakkoluuloihin. Tätä kilpailua sain kiittää Ben Bracen ystävyydestä.
Asia kävi seuraavasti. Minä olin jollakin joutavanpäiväisellä teolla loukannut ranskalaista, ja hän otti sen aina jälkeenpäin syyksi pilkatakseen ja kiusatakseen minua kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, kunnes hän lopuksi sopivassa tilaisuudessa iski minua raa'asti kasvoihin. Tämä isku sai aikaan koko tapauksen. Se kosketti englantilaisen merimiehen sydämessä jalomielisyyden kieltä, joka yhä oli väräjämässä inhimillisyyden kutsuessa, huolimatta alhaisesta seurasta, jossa hän eli. Hän oli läsnä ja näki, että isku annettiin, ja näki lisäksi että se oli ansaitsematon. Hän makasi silloin riippumatossaan, mutta hypähti heti ylös, ryntäsi sanaakaan sanomatta Le Grosin kimppuun sekä antoi hänelle aito brittiläisen iskun leukaan.
Rehentelijä hoiperteli taaksepäin muuatta arkkua vastaan, mutta tointui tuossa tuokiossa. Sitten molemmat menivät kannelle, missä oli muodostettu kehä, ja ryhtyivät nyrkkeineen toimeen täydellä todella. Laivan päällystö ei sekautunut asiaan — itse asiassa tuli perämies likelle ja katseli mielestäni pikemmin mielenkiinnolla taistelua kuin haluten lopettaa sen. Kapteeni taas pysyi peräkannellaan ilmeisesti välittämättä siitä, miten taistelu päättyisi. Minä ihmettelin tätä kurin puutetta, mutta olin jo ruvennut ihmettelemään monia muitakin asioita, joita sattui "Pandora"-laivassa joka päivä, enkä sanonut mitään.
Ottelua kesti hyvän aikaa, mutta se päättyi niinkuin saattoi odottaakin, kun nyrkkitaistelu tapahtuu englantilaisen ja ranskalaisen välillä. Jälkimmäinen tuli pahasti mukiloitua, ja se osa hänen kasvojaan, joka ei ollut jo partakarvoista mustana, muuttui pian sinervänmustaksi vastustajan karkeiden ja kovien rystöjen vaikutuksesta. Hän kaatui lopuksi kannelle kuten suuri härkä, ja hänen oli pakko tunnustaa itsensä voitetuksi.
"No, sinä penteleen parlee vuu!" huudahti Brace antaessaan loppuiskun, "älä koske sormellasikaan enää tähän poikaan, taikka annan sinulle kaksinverroin. Poika on joka tapauksessa englantilainen ja saa tarpeekseen olostaan, ettei sammakoita syövän ranskalaisen tarvitse häntä sortaa. Muistakin, mitä sanon, sinä ja kaikki muut", ja niin sanoessaan hän katseli vihaisesti miesjoukkoa, "älköön kukaan teistä koskeko sormellaankaan häntä".
Eikä kukaan tehnytkään niin siitä alkaen. Le Grosin rankaisu osoittautui tehokkaaksi pidättämään häntä, ja esimerkki vaikutti kaikkiin muihin.
Siitä ajasta alkaen ei oloni ollut niin kurja, vaikka se monista syistä oli vieläkin kyllin kova sietää. Suojelijani oli tarpeeksi voimakas varjelemaan minua miehistöltä, mutta minulla oli vielä kapteeni, kirvesmies ja perämies kiusanhenkinäni.