KOLMASKYMMENESYHDES LUKU
"Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten. Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä — se oli jokseenkin hidasta ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin.
Sanansaattaja — tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme — olivat tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.
Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja "Pandoran" miehistön joukkoon.
Mikä oli tämä sanoma?
Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.
Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa. Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia — ei kuitenkaan edellämainittujen komentajien puolelta — siitä, että hän oli hyvin ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon — niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän välillään olevan jonkinlaisen yhtiön!
Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista matkaa yöllä.
Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran" sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin, ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa näkevänsä joka minuutti!
Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.
Mitä tuli "kuninkaaseen", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin "kapteeni". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän pelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja vaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen, eikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut täyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat oli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi siirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja levollisena.
Tähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet tietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa oli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois "varastolta" sekä piilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti hänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten niin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla ei olisi ollut yhtäkään risteilijää.
Mutta "Pandoran" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että hänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa orjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa nähdä, millä ponnella "kuningas" neuvoi häntä menettelemään näin. Hänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja risteilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat jätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin hyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa "paalia" joutuisivat hänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella mainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan etuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa semmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa.
Mutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka koitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä pötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen "rakas ystävänsä" kuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän varalta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen, mutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon kaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin toinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat.
Jos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut toivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle jokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti. Kun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin itsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä pysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää sieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio aluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo häntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut mies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut korvaansa "kuninkaan" neuvoille.
Sentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa — se ei näet tullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun hänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan — teki hän heti päätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että hän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi merelle menettämättä hetkeäkään.
Tämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman, itse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa aluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle — ei ollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi — olisi hänen ainoana mahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle. Jos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi parkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä ottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta — niin, ilman vastusta, sillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata, tiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan hyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua veneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin valtaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus, joka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle lähteminen.
Tuuli oli heikko — se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat olivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi luultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi se sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi heikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja vastustajalle haitaksi.
Näiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa ei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan.