KOLMASTOISTA LUKU
Takaa-ajo, joka oli kestänyt miltei kokonaisen päivän, vei "Pandoran" satoja maileja oikealta suunnaltaan poispäin, ennenkuin se oli kunnolla jättänyt kutterin jälkeensä. Mutta sen oli mentävä vieläkin viisikymmentä mailia eteenpäin varmistuakseen siitä, että kutteri oli kadottanut sen näkyvistään ja tietysti sitten luopunut takaa-ajosta. Viimeinen osa matkaa tehtiin kuitenkin suuntaan, joka oli vinossa siihen, jota pitkin takaa-ajo oli käynyt. Kun aamu valkeni, eikä ollut merkkiä kutterista tai muustakaan laivasta, suuntasi orjalaiva kulkunsa taas rantaa kohti. Se oli nyt niin etäällä etelässä reitistä, jolla se oli kohdannut risteilijän, että jatkoipa tämä takaa-ajoaan tai palasi, niinkuin oli tullutkin, kummassakin tapauksessa se olisi liian kaukana parkista huomatakseen sen. Yön pimeys oli myöskin suosinut orjalaivan pakoa, ja aamun tullessa sen päällikkö oli aivan varma, että kutteri risteili kaukana heistä pohjoiseenpäin voimakkaimmankin kaukoputken näköpiirin ulkopuolella.
Poikkeus, jonka "Pandora" oli tehnyt suunnastaan, ei merkinnyt paljon sellaiselle kevyelle purjehtijalle. Se saavutti pian menetyksensä, sillä seuraavana päivänä tuuli oli kääntänyt suuntansa vastaiseksi, niin että se puhalsi laivan suunnan mukaisesti. Kun sen voima oli vain heikko, saattoi alus kulkea tukipurjeittensa varassa kymmenen tai kahdentoista solmun nopeudella tunnissa.
Se kulki nyt suoraan Afrikan rannikkoa kohti, ja ennenkuin aurinko oli laskenut, kohtasivat silmäni maan — maan, joka oli niin maineikas — tai pikemmin pahamaineinen inhimillisillä olennoilla harjoittamastaan kaupasta — miesten, naisten ja lasten metsästyksestä ja vaihtamisesta sekä kauppaamisesta!
Yön ajan parkki kierteli usean mailin päässä rannikosta ja heti aamun sarastaessa se laski rannikolle.
Siinä ei ollut satamaa eikä kaupunkia. Ei edes taloa ollut näkyvissä. Maa oli matalaa nousten tuskin merenpinnan yläpuolelle, ja se näytti olevan tiheän metsän peitossa veden reunaan asti. Ei ollut poijua eikä meriviittaa ohjaamaan laivan kulkua, mutta kaikesta siitä huolimatta kapteeni tiesi sangen hyvin, minne hän ohjasi. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen orjanhankintaretkensä Afrikan rannikolle, eikä ensimmäinen juuri siihen satamaan, johon hän ohjasi. Hän tiesi hyvin, minne hän meni, ja vaikka maa näytti olevan aivan autio sekä asumaton, tiesi hän, että lähellä oli ihmisiä, jotka odottivat häntä.
Olisi voinut luulla, että "Pandora" aiottiin ajaa päin rantaa, sillä aina siihen asti kunnes se oli muutaman kaapelinmitan päässä rantahietikosta, ei näkyviimme tullut lahdelmaa eikä maihinlaskupaikkaa, eikä myöskään annettu käskyä laskea ankkuri. On totta, että useimmat purjeet olivat lasketut alas sekä että laiva liikkui vain hitaasti vedessä, kuitenkin kylliksi nopeaan törmätäkseen voimakkaasti rantaan, jos sen sallittaisiin tulla paljon lähemmäksi.
Useat miehistä, jotka olivat ensi matkallaan tälle rannikolle, rupesivat ilmaisemaan hämmästystänsä, mutta saivat osakseen naurua vanhemmilta miehiltä, jotka olivat olleet siellä ennen.
Yht'äkkiä hämmästys oli ohi. Kuljettiin pienen metsäisen niemen ympäri, ja vaikka rantaviiva hetkeä aikaisemmin oli näyttänyt yhtämittaiselta, huomattiin nyt, että se oli pitkän, kapean vedenpinnan halkaisema, joka meni kauas maalle päin. Se näyttäytyi olevan pienen, mutta syvän joen suu, ja parkki meni seutua tutkimatta ja epäröimättä suulla olevan särkän läpi, nousi virtaa ylös ja laski ankkuriin noin mailin päässä sisämaahan päin merestä.
Vastapäätä paikkaa, johon olimme ankkuroineet, saatoin huomata omituisesti rakennetun majan lähellä rantaa sekä kauempana toisen suuremman, joka oli osaksi puiden varjossa. Rannalla olevan rakennuksen edessä aivan veden partaalla oli ryhmä tummakasvoisia miehiä tehden joitakin merkkejä, joihin "Pandoran" perämies vastasi. Toisia miehiä oli pitkässä kanootissa, joka kellui vedenpinnalla, ja muutamia oli siihen astumassa ikäänkuin aikoen päästä soutamalla meidän luoksemme.
Minä näin palmut rannalla — ne olivat ensimmäiset senlaatuiset puut, jotka näin kasvavina, mutta minä tunsin ne helposti kuvista, joita olin nähnyt kirjoissa. Siinä oli muitakin suuria puita, jotka olivat aivan yhtä omituisen näköisiä eroten kokonaan niistä, joita olin tottunut katselemaan kotona. Mutta huomioni siirtyi puista pian pois huomatessani, että kanootissa olevat miehet olivat lähteneet rannalta ja meloivat meitä kohti.
Joki ei ollut yli parinsadan yardin levyinen, ja kun parkki oli ankkuroituna noin puoliväliin, ei kanootilla tietystikään ollut pitkää matkaa tultavanaan. Muutamissa sekunneissa se oli laivamme vieressä ja minä saatoin hyvin sekä täydellisesti nähdä sen tummat soutajat.
Kun minä katselin heitä, tuli mieleeni ajatus, että jos nämä olivat sopivana näytteenä maansa miehistä, silloin olisi sitä parempi, mitä vähemmän tekisin tuttavuutta heidän kanssaan. Nyt minä saatoin ymmärtää Bracen lausunnon, että laivasta karkaaminen Afrikan rannikolla olisi sulaa mielettömyyttä. "Vaikkakin nämä miehet", sanoi hän, "täällä 'Pandyllä' ovat kelvottomia, on heillä kuitenkin valkea iho ja jotakin inhimillistä itsessään. Mutta mitä tulee niihin lurjuksiin, joita tulemme kohtaamaan toisella puolen, ovat he paholaisia sielultaan ja ruumiiltaan — sinä saat nähdä niitä, poikani, ja päättää itse." Näin oli suojelijani sanonut muutamia päiviä aikaisemmin, kun puhuimme pakoaikeestamme, ja kun katselin pitkää kanoottia sekä tarkastelin siinä istuvan kymmenkunnan miehen kasvoja, vaikutti väitöksen todenperäisyys minuun voimakkaasti. Villimpää miesjoukkoa en ollut milloinkaan nähnyt — miehet näyttivät todellisilta paholaisilta!
Heitä oli kaikkiaan yksitoista, ja useimmat heistä olivat mustia kuin kenkänahka, vaikka värissä yleensä oli vaihtelua, pikimustasta likaisen ruskeankeltaiseen asti. Oli ilmeistä, etteivät he olleet kaikki yhtä rotua, sillä on tuskin yhtään osaa Afrikan länsirannikosta, jossa ei olisi eri rotujen sekoitusta tavattavissa — alkusyynä on epäilemättä pitkäaikainen orjakauppa rannikon ja sisämaan välillä.
Jos nämä yksitoista herrasmiestä olivat hieman erilaisia väriltään, oli muita kohtia, joissa he eivät eronneet toisistaan ollenkaan. Heillä oli kaikilla paksut huulet, tuuheat kulmakarvat, lyhyt villatukka päässään sekä mitä villein ja raain ilme kasvoillaan. Kahdeksan yhdestätoista oli alastomia kuin syntymähetkellään, lukuunottamatta kapeata puuvillakankaista sidettä vyötäisten ja reisien ympärillä. Nämä kahdeksan käyttelivät meloja, ja minä saatoin huomata, että heillä oli keihäitä ja vanhoja musketteja veneessä vierellään. Muut kolme olivat ylenpää luokkaa. Kaksi heistä oli paremmin puettuja kuin soutajat — vaikkakaan ei paremman näköisiä — kun kolmas taas tarjosi silmälle näyn, joka samalla kertaa oli niin pelottavan villi ja kuitenkin niin hullunkurinen, että oli vaikeata ratkaista, pitikö häntä nauraa vai pelätä.
Tämä mies oli todellinen neekeri, musta kuin piki, paksu kuin vesitynnyri ja äärettömän kookas. Hänen kasvonsa eivät olleet niin neekerimäistyneet (jos saan sellaista sanaa käyttää) kuin muutamien hänen tovereittensa, mutta niissä oli vielä pahempi ilme kuin oikein paksuhuulisilla, sillä se ei ollut typerä niin kuin heidän. Päinvastoin siinä ilmeni julmuutta sekoittuneena yhteen jokseenkin suuren viekkauden kanssa — siinä oli tosiaankin kasvot, jotka olivat täynnä kaikenlaista pahuutta. Ne muistuttivat hyvän joukon naamoja, joita olen jälkeenpäin huomannut Intiassa — niiden lihavien yksinvaltaisten ruhtinasten joukossa, joiden yhä sallitaan hallita kehnosti muutamia osia tästä onnettomasta maasta — ja suuri musta parta, sekä poskiparta että viikset, lisäsivät yhdennäköisyyttä.
Eivät miehen kasvot eikä koko tehneet häntä naurettavaksi. Aivan päin vastoin. Katsaus niihin sai aikaan melkein vastakkaisen vaikutuksen. Puku se hänessä oli naurettavaa, ja jos hän olisi ollut pyntätty näyttämöllä esitettävää pilanäytelmää tai joulukuvaelmaa varten, ei hän olisi voinut olla puettu hullunkurisemmalla tavalla. Ruumiin verhona hänellä oli kirkkaanpunaisesta kankaasta tehty virkapukutakki, jonka kuosi ja kauluksenkäänteet ilmaisivat, että se oli aikoinaan palvellut Yrjö-kuninkaan armeijassa. Se oli ollut jonkun kersantin paraatitakki, sillä virkamerkit olivat vielä hihoissa — ja tukeva kersantti hän varmaan oli ollutkin — armeijan tukevimpia. Takki oli suuri ja kuitenkin se oli tiukasti sopiva nykyiselle pitäjälleen, eikä sitä voinut ollenkaan napittaa päällä ollessa. Lisäksi olivat hihat useita tuumia liian lyhyet ja neekerin suuret mustat ranteet tarjosivat omituisen vastakohdan punaisen kankaan loistavaa väriä vasten. Takanapäin haarautuivat liepeet aivan erilleen näyttäen takin pitäjän mahtavat istuinlihakset, joita peittivät raidallisen merimiespaidan helmat, mitkä ulottuivat vähän matkaa alapuolelle. Paidan alapuolella taas mahtavat, paksut, mustat reidet ja sääret olivat paljaina varpaisiin saakka.
Vanha kolmikolkka hattu, jossa oli haljistunut reunanauha ja sulat — se oli epäilemättä kerran koristanut jonkun amiraalin tai kommodorin päätä — kenotti korkealla uuden tuttavansa villaisella päälaella sekä täydensi järjettömän kokonaisuuden. Miehen vyöhön oli pistetty pitkä veitsi, ja hänen jalkojensa välissä roikkui suuri käyrä sapeli.
Kaikki tuo olisi ollut kylläkin naurettavaa — sellainen omituinen ilmestys muissa olosuhteissa — mutta "Pandoran" miehistön puolelta en huomannut mitään halua nauraa. Kapteeni oli antanut ankaran määräyksen sellaista käyttäytymistä vastaan, sekä käskyn kaikille laivassaolijoille ottaa vastaan "Hänen Majesteettinsa kuningas Dingo Bingo" kaikella kohteliaisuudella sekä kunnioituksella.
Tuo kireätakki ja kolmikolkkahattu oli siis kuningas — kuningas "Dingo Bingo"! Ne kaksi, jotka olivat osittain puetut, olivat hänen neuvonantajiaan, ja kahdeksan mustaa kanoottimiestä oli osa hänen henkivartiotaan.
En tehnyt kaikkia näitä huomioita sill'aikaa kun tulijat olivat kanootissa. Siihen ei ollut aikaa. Sillä hetkellä kun he lähestyivät parkin sivua, heitettiin heille köysiä, ja kanootti vedettiin laivan viereen. Laskuluukusta oli jo pantu tikkaat, ja "Hänen Majesteettinsa" kiipesi ylös niitä pitkin sekä otettiin laivassa vastaan kaikilla kunnianosoituksilla.
Hänen ja hänelle hyvin tutun kapteenin kesken vaihdettiin iloiset tervehdykset, ja jälkimmäinen suuntasi pitemmittä mutkitta kulun peräkantta kohti sekä vei hänen majesteettinsa kajuuttaan ilmeisen juhlallisin elein, mutta kuitenkin sillä suorasukaisella ja tuttavallisella tavalla, joka osoitti, että nuo kaksi olivat vanhoja ystäviä — paraita ystäviä maailmassa.
Perämies teki parhaansa pitääkseen seuraa kahdelle "valtioneuvokselle", kun taas henkivartion miehet jäivät alas kanoottiin. Hänen majesteetillaan ei ollut mitään pelkoa henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Hän tunsi orjalaivan ja sen päällikön. Hän oli odottanut kumpaakin, eikä hänen sentakia tarvinnut kysyä mitään matkan tarkoituksesta. Kippari ja kuningas ymmärsivät toisensa.