KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Nyt oli tullut erittäin pimeä — niin pimeä, että minä tuskin saatoin erottaa toverini haahmon, vaikka hän oli aivan vieressäni — suuri lautta itse sekä siinä pitkällään olevat miehet olivat erotettavissa vain muodottomana mustana joukkona. Minä saatoin huomata levitetyn purjeen paremmin kuin muun, koska se oli vaaleanvärinen ja rajoittui selvästi taivaan synkkää harmautta vastaan.
Mutta vaikka olikin pimeä, huomasin minä, että Bracella oli minusta poispäin kääntyessään veitsi käteen puristettuna, terä yhä auki ja valmiina käytettäväksi! Mitä hän aikoi sillä?
Yht'äkkiä tuli mieleeni, että hän epäili jotakin — että hän pelkäsi, etteivät roistot haluaisi odottaa aamuun, niinkuin oli sovittu, vaan yrittäisivät saada aikeensa täytäntöön yöllä. Tämän epäluulon takia oli hän asettunut heidän ja minun väliini päättäen vartioida minua. Paikka, jonka hän oli valinnut, tuki tätä otaksumaa, ja hänen asentonsa vahvisti sitä.
Kuten olen ennen kertonut, olimme Brace ja minä yhäti niillä uivilla lankuilla, jotka olimme sitoneet yhteen, ja nämä oli kiinnitetty lauttaan siihen osaan, jota voisi sanoa sen peräkeulaksi — toisin sanoen, kun lautta liikkui vedessä purjeen avulla, oli meidän paikkamme takana vanavedessä.
Nyt kun toverini oli kääntynyt, makasi hän pää lauttaa kohti, ja kuten luulin, puoleksi kyyristyneessä asennossa, vaikka pikimustan pimeyden takia en ollut varma tästä. Joka tapauksessa oli hän sellaisessa asennossa, että jos joku olisi koettanut lähestyä minua, olisi hänen ensin pitänyt mennä Bracen ruumiin yli, ja sentakia luulin — nähdessäni veitsen hänen kädessään — että hänen tarkoituksensa oli suojella minua.
Olen sanonut, että nyt oli tullut erittäin pimeä, mutta tämän lisäksi huomasin, että tuuli oli noussut — juuri melkein samalla hetkellä kuin muinakin öinä. Tänä yönä se oli kuitenkin paljon vireämpi kuin ennen — niin vireä, että lautta kulki reippaasti eteenpäin saaden vedessä aikaan kohisevan äänen ja jättäen jälkeensä vaahtoisen uran.
Jonkinlaiseen tylsyyteen tuudittautuneena makasin minä kuunnellen tätä ääntä, ja unelmistani herätti minut vasta se, että huomasin veden äänen yht'äkkiä tulevan vähemmän äänekkääksi ja selväksi — ikäänkuin lautta olisi kulkenut hiljaisemmin meressä — sitten en kuullut sitä ollenkaan!
Varmaankin, ajattelin, on purje tullut alas, eikä lautta ole enää liikkeessä.
Makasin hetken kuunnellen tarkkaavasti; hämmästyksekseni saatoin yhä erottaa kohisevan veden äänen, mutta nyt se tuntui tulevan jonkun matkan päästä ja loittoni joka hetki! Olin vähällä hypähtää ylös ja etsiä selitystä tähän omituiseen ilmiöön, kun villi huuto tuli kiirien yli veden kovien äänien synnyttämän epäselvän melun seuraamana.
"Me olemme pelastetut!" ajattelin minä. "Jokin laiva on likellä!" Minä tosiaan huusin nämä sanat hypähtäen pystyyn makaavasta asennostani.
"Niin", vastasi ääni, jonka tiesin olevan Bracen, "me olemme kuitenkin pelastuneet heiltä — tuolla he menevät, nuo pelkurit lurjukset! He eivät saa meitä kiinni niin kauan kun tämä tuuli kestää —- sitä he eivät tee."
Hämmästyksekseni huomasin nyt, että Brace ja minä olimme yksinämme, ja kaukana varjoisessa pimeydessä saatoin minä tuskin erottaa valkean purjeen lautalta, joka yhä kiiti poispäin tuulessa!
Siinä ei ollut mitään salaperäistä. Brace oli leikannut poikki köydet, jotka yhdistivät meidän lankkumme lauttaan, ja antanut lankkujen hiljaa jäädä jälkeen. Sitä varten hän oli puuhaillut veitsi kädessä!
Tietysti tuuli, joka painoi purjetta vasten, oli vienyt suuren lautan kauas saavuttamattomiin, ja se oli nyt useita satoja yardeja tuulen alla meistä. Pimeys oli estänyt ketään miehistä huomaamasta, mitä oli tapahtumassa, mutta he olivat vihdoin keksineet meidän pakomme, niinkuin heidän hurjat luikkauksensa ja vihaiset huutelunsa todistivat. Me saatoimme kuulla heidän kutsuvan meitä nimeltä, samalla kun he päästivät uhkauksia ja pettymyksen tuottaman raivon huudahduksia.
"Älä pelkää heitä enää", huomautti toverini kylmästi, "eivät he saavuta meitä tuolla hitaalla aluksella — me voimme soutaa nopeammin kuin he uida. Mutta on kuitenkin paras päästä varmuuteen — mitä kauempana me olemme heistä, sitä parempi — käy kiinni, poika, tässä on sinulle airo — vedä kaikin voimisi!"
Minä tartuin airoon niinkuin toverini neuvoi, ja aloin soutaa. Minä näin, että Bracella oli toinen airo — hän oli näet saanut otetuksi sen lautalta — ja kahden airon avulla pieni aluksemme kulki nopeasti vedessä. Me tietysti soudimme suoraan päin tuulta, sillä näin tekemällä oli meillä vastakkainen suunta verraten siihen, mihin muut miehet kulkeutuivat.
Pitkän aikaa me yhä kuulimme heidän villit, käheät huutonsa takanamme. Mutta äänet kävivät heikommiksi ja heikommiksi, kun lautta ajautui tuulessa, ja vihdoin me emme kuulleet niitä enää.
Me soudimme kunnes aamu valkeni, ja silloin me lepäsimme työstämme sekä tähystimme merenpintaa.
Näkyvissä ei ollut yhtään purjetta — ei minkäänlaista esinettä. Lautta oli kadonnut veden kuperan kohouman taakse — me olimme yksinämme valtamerellä!
* * * * *
Lukija! Voisin kuvailla muitakin vaaran näytelmiä, joiden kautta rohkea toverini ja minä kuljimme ennen sitä riemuisaa hetkeä, jolloin silmämme kiintyivät laivan valkeihin purjeisiin — vahvan, mainion laivan, joka nosti meidät valtameren povelta ja kuljetti meidät taas maalle — niin, vieläpä syntymämaallemme. En väsytä Sinua yksityiskohdilla. Riittäköön, kun sanon, että pelastuimme — miten olisin muuten elossa kertoakseni tarinaani? Niin minä elän yhä ja samoin toverinikin — me kumpikin kuljemme vielä merillä, mutta ei enää mielivaltaisen tyrannin johdossa, sellaisen kuin oli "Pandoran" kapteeni. Ei, me olemme kumpikin kapteeneja itse — minä eräällä Itä-Intian kulkijalla, ja Ben on mainion, Afrikassa kulkevan parkin päällikkönä — sekä myös osittain omistajana — parkin, joka oli aivan "Pandoran" veroinen.
Mutta hänen Afrikan-kauppansa ei ole samanlaista — ei. Vanha ystäväni on kunniallinen mies. Hänen kauppatavaranaan ei ole mustat miehet, vaan keltainen kultahiekka, valkoinen norsunluu, palmuöljy ja kamelikurjen sulat, ja joka kerta "käväistyään" Afrikan rannikolla, "käväisee" Ben — niinkuin olen saanut tietää — Englannin pankissa ja sijoittaa sinne hyvin huomattavan rahasumman. Minä iloitsen hänen menestyksestään, enkä epäile, että sinä, lukija, teet samoin.
Emme ole epätietoisia orjalaivan miehistön kohtalosta. Ei yksikään heistä, ei veneessä eikä lautalla olijoista nähnyt milloinkaan enää rannikkoa. He tuhoutuivat laajan valtameren pinnalla — tuhoutuivat kurjasti yhdenkään käden auttamatta tai silmän itkemättä heitä. Ei yksikään silmä nähnyt heitä paitsi Kaikkivaltiaan — ei yksikään käsi ollut lähellä paitsi hänen, ja se oli lähellä, sillä Jumalan käsi kosti heidän uhriensa puolesta!