NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU
Me olimme keskellä laajaa Atlanttia, satojen mailien päässä maasta.
Tämä tosiasia muistettakoon.
Eräänä aamuna minä tulin kannelle jokseenkin paljon myöhemmin kuin tavallista. Tavallisimmin minut herätti unesta vieläpä hyvin aikaisin perämiehen jyrisevä ääni, jota tavallisesti seurasi joko kirous tai raaka ravistaminen — tämä aina silloin kuin lurjus oli kyllin lähellä tehdäkseen siten.
Erityisesti tänä aamuna minun sallittiin maata hiljaa ja häiritsemättä — mistä syystä, en voinut arvata — ja käyttäen hyväkseni armonosoitusta sekä tosin myös unen uuvuttamana, mitä minä en milloinkaan saanut tarpeeksi, minä makasin hiljaa ja nukuin edelleen.
Oli kulunut melkoinen aika päivän noususta kun minä heräsin. Aurinko paistoi alas keulakannelle ja valaisi tämän pienen puisen huoneen — se oli enimmät ajat pimeä kuin vankila — aivan tavattomalla loistolla, ja minä saatoin nähdä selvästi kaikki esineet sekä jokaisen siellä olevan henkilön. Näitä oli vain kaksi tai kolme. Kirkas valo, joka tulvi silmiini, ilmaisi minulle, että minä olin nukkunut liikaa ja että se hetki oli aikoja sitten mennyt, jolloin minun olisi pitänyt olla kannella ja työssä. Tästä syystä oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että minulla oli tiedossa köydenpäätä perämieheltä ja että voisin odottaa sitä heti kun ilmestyisin peräkannelle.
Ei hyödyttänyt kuitenkaan ajatella sen välttämistä. Minä tulisin varmasti saamaan sitä ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sitä parempi, tuumin minä, koska pelko siitä olisi sitten poissa mielestäni, ja asia olisi ohi. Jättäytyen katsomaan asiaa tältä näkökannalta minä vedin äkkiä takin päälleni ja kengät jalkaani (nämä olivat ainoat vaatekappaleeni, mitkä milloinkaan riisuin päältäni) sekä rohkaisten itseäni odotettua rangaistusta varten minä ryömin tikapuita ylös ja sukeltaen esiin keulakannen luukun kautta seisahduin kannelle.
Päästessäni kannelle sain minä sellaisen vaikutelman, että laivassa ei kaikki ollut paikallaan; niin, minulla oli jo jokin sellainen vaikutelma, ennenkuin tulin ylös. Alhaalla keulakannella oli vain kaksi miestä — he olivat ulkomaalaisia — ja he keskustelivat omalla kielellään, jota en ymmärtänyt, mutta heidän kasvojensa ilmeessä oli jotakin, joka vaikutti minuun voimakkaasti. Kumpikin näytti synkältä, vaikka kiihtyneeltä, ja heidän viittoilunsa, kun he puhuivat toistensa kanssa, sai minut uskomaan, että he pohtivat jotakin vakavaa tapausta, joka joko oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan "Pandoralle."
"Ehkä", ajattelin minä, alkaen taaskin toivoa, "ehkä purje on näkyvissä —- sotalaiva, jossa on Englannin lippu? Ehkä orjalaivaa ajetaan takaa?"
Minä olisin koettanut päästä keskusteluun miesten kanssa ja kysyä heiltä, mitä oli tapahtunut, mutta he sattuivat olemaan pari äreätä toveria, jotka olivat aina osoittaneet vihamielisyyttä minua kohtaan, joten minä pidätyin tekemästä heille mitään kysymyksiä. Minä saisin asian selville menemällä kannelle, ja minä juoksin iloisemmin askelmia ylös, mieleni hieman keventyneenä tästä otaksumasta.
Niin pian kuin pääsin kannelle, vahvistuivat vaikutelmani, vaikkakaan ei otaksumani, sillä melkein ensimmäinen asia, johon ryhdyin, oli tarkastaa merta katseillani kääntyen ympäri sitä mukaa kuin katselin. Yhtään purjetta ei ollut näkyvissä. Vesillä oli melkein täydellinen tyyneys, ja taivas oli sininen sekä pilvetön. Minä olisin voinut nähdä purjeen monien mailien päästä, jos sellaista olisi ollut. Mutta ei purjetta eikä pyöröpuuta näyttäytynyt parkin ja taivaanrannan reunan välillä.
Se ei siis synnyttänyt laivalla kiihtymystä, sillä nyt minä näin, että kiihtymystä, jopa tavatonta, oli ilmassa.
Sekä perämies että kapteeni olivat peräkannella myrskyten ja vannoen, kun taas merimiehet kiirehtivät sinne tänne muutamat syöksyen alas avoimista luukuista ja toiset palaten takaisin niiden kautta kasvoillaan synkkä ja kauhistava kalpeus, joka ilmaisi pelästyksen ja kauhun tunteita.
Minä huomasin kannella useita vesiastioita, jotka oli äskettäin tuotu ruumasta. Niiden ympärillä oli miehiä ryhmissä — jotkut lyöden tappeja auki, toiset upottaen nuoriin ripustettuja tinaisia ammennusastioita läpiin ja ilmeisesti mitaten sisältöä tai koetellen vettä.
Mutta jok'ikinen näytti seuraavan toimia mielenkiinnolla, joka oli paljon suurempi kuin mitä he olisivat osoittaneet jotakin aluksen tavallista työtä kohtaan, ja minä saatoin sanoa heidän katseistaan sekä eleistään, että jotakin hyvin vakavaa oli kyseessä. En voinut arvata, mitä se oli. Minä kuvittelin kumminkin että se oli jotenkin yhteydessä veden kanssa.
Tulin innokkaaksi tietämään tämän omituisen äkillisen hälinän syyn. Minä tähystelin Bracea, mutta en voinut nähdä häntä. Luultavimmin oli hän alhaalla ruumassa, jossa vesiastioita pidettiin — ruuma näet näytti olevan mielenkiinnon tärkeimpänä esineenä. Sentakia minä läksin etukannelta ja astuin eteenpäin isoa kansiluukkua kohti.
Minä olin nyt aivan perämiehen lähellä. Hän näki minut, mutta ei välittänyt minusta. Tämä oli itsessään tarpeeksi merkillistä, ja minä olin nyt varmasti vakuutettu, että jokin vakava tapaus oli sattunut tai tulisi sattumaan.
Mikä se saattoikaan olla, joka siten pelasti minut odotetusta kurituksesta? Jotakin hyvin tärkeätä — jokin kauhistava vaara?
Minä tähystin luukusta alas nähdäkseni Bracen. Minä näin hänet alhaalla, kaukana ruuman pohjalla puuhaamassa suurten tynnyrien keskellä vierittäen niitä toistensa päälle. Hänen kanssaan oli muita — joista toiset seisoivat vieressä ja toiset, taas auttoivat häntä. Kuten kannella olijoillakin oli kaikilla heillä synkkä katse, mikä ilmaisi pelkoon yhtyneitä epäilyksen tunteita.
En voinut kestää epätietoisuutta kauempaa. Odottaen vain kunnes perämies oli kääntänyt päänsä pois, liu'uin minä avonaisesta luukusta sisään ja laskeuduin ensin puolikannelle sekä sitten tikapuita alas ruumaan.
Minä kiipeilin tynnyreiden yli, kunnes olin aivan ystäväni lähellä. Minä tartuin häneen kiinni hihasta kiinnittääkseni hänen huomionsa puoleeni. Hän kääntyi ympäri, kun tein siten.
"Mikä nyt on, Ben?" kysyin minä.
"Rumia uutisia, Ville, rumia uutisia!"
"Mitä uutisia?"
"Vedestä on selvä!"