SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi — siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä. Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä — minä olin taas vapaa — vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".
Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä — tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan päivämme hauskuutta ajatellessaan.
Me sukelsimme pian metsiin — kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista — ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.
Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet — vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti — kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine rautalatasimineen — kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut tukevan pistoolin — sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan — ja nämä olivat meidän aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa "inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.
Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata, peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä — sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.
Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa, jäsentä tai siipeään.
Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta. Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi, ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.
Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme, vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.
Se oli hyvin iso lintu — aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko, muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.
Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa, sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja, florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut muskettinsa.
Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat, ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä, lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa, ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin. Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä yhtynyt mielipiteeseeni.
Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.
"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko, ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä — se olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"
"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.
Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi syönyt antiloopin raadon — sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä. Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun? No, korppikotkan tietysti!
Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen, kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä, että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen. Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!
Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin, että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.
Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen lähemmäksi nenäänsä — sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen samalla:
"Kalkkuna, todellakin — hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä korppikotka!"