VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?
Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi ollut vaikea sanoa sitä — vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet hulluiksi — mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä oli ollut sellainen koko päivän.
Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä — joskus pyytävinä, mutta useammin raivoisina ja uhkaavina.
Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään, yhtämittaiseen epätoivon muminaan.
On luultavaa, että tähän asti — hetkeen, jolloin lautta oli valmis — he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa olleet muuttuneet. Se oli yhä agoa! agoa! — vettä! vettä! Tämä ynnä ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet, jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin mielenosoituksiin.
On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti — ainakaan eivät pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.
Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa, eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki, tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden, eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan katsonut sen ansaitsevan vaivaa!
He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein — heillä saattoi olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton liikkuminen — kannelta kuullut äänet — jalkojen kiireinen töminä ja merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata tämän — kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin muusta syystä johtunutta pelkoa.
Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden tavoista — "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet — eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat, saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi — koskei ollut tuulta eikä myrskyä — ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti — että vaara piili laivassa.
Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty, etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.
Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi — sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi — sitten uusi ja uusi, kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle ilmaan.
Kirkkaampi valo himmensi kuun — koko alus oli keltaisessa valossa, ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.
Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa — tuli, joka oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä luukkujen ristikon läpi.
Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä — niiden valo, ja sihisevä sekä räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan luonteen.
Silloin nousi huuto — villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman sisimmästä — tuon onnettoman joukon sydämistä — huuto, joka muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa — ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen hetkeensä asti.
Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, — kauheita äänet, jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä, vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla varustetusta luukusta — tuli kulki nopeasti eteenpäin — sen inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan — oi, mikä kauhea näky! En voinut kestää sitä — en olisi voinut kestää sitä unessakaan — se oli liian paljon ihmissilmille — liian paljon ihmisen sydämelle. Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.
Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle — lyödä säleet poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran — olin unohtanut ruudin olemassaolon — mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni sellaista hirveätä polttouhria —- sellaista ihmisolentojen tukuttaista polttamista!
"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva valintavapaus kuolemaansa nähden — he saavat valita palamisen ja hukkumisen välillä — jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."
Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.
Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin iloissani hänen vastauksestaan.
"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ — tee niin! Tee niin — päästä heidät vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin — vaikkakin liian myöhään — kiiruhda, poika — pidä varasi!"
Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas — itse asiassa tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.
Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella voimallani ja taidollani, millä kykenin.
Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.
En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin taas keulan yli.
Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota, työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!
En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin, ja toverini otti minut vastaan syliinsä.