VIIDESTOISTA LUKU
On hyvin luultavaa, että olisin halunnut turhaan — hyvin luultavaa, ettei minun olisi sallittu astua rannalle, jollei olisi ollut suojelijaani Bracea. Työnäni oli yhä edelleen lakaiseminen ja pyyhkiminen sekä kenkien harjaaminen, ja minä olin yhtämittaisesti sellaisessa "taloustyössä" aamusta iltaan. Toisten sallittiin mennä rannalle miltei mielensä mukaan, lukuunottamatta työtuntejaan, ja siten he menivät ja tulivat useita kertoja päivässä purkaen rommi-, suola- ja rautalastia, mikä heti annettiin kuningas Dingo Bingon haltuun.
Koetin useita kertoja mennä heidän kanssaan veneeseen, mutta joku työnsi minut aina takaisin, tavallisesti perämies tai kapteeni itse.
Joka päivä kun aurinko nousi kimaltelevien puunlatvojen yli antaen niiden rikkaalle vehreydelle kullan vivahduksia, huokasin minä toivoen vapautta ja olisin antanut mitä vain omistin, jos minun olisi sallittu kuljeskella vapaasti noiden loistavien metsin läpi. Vain sillä, joka on ollut kuukausia suljettuna laivaan ahtaisiin tiloihin, kunnes on kuolemanväsynyt sen yksitoikkoisesta elämästä, voi olla käsitys tuntemastani kiihkeästä kaipauksesta. Olipa minun laitani huonomminkin kuin jonkun muun, joka olisi saattanut olla sellaisessa asemassa. En ollut vain yhteen paikkaan suljettuna, minua lisäksi pideltiin pahoin. En ollut ainoastaan vanki, vaan orja, jota kohdeltiin tylysti ja joka perinpohjin inhosi sekä herraansa että tovereitansa. Sentakia olisin uhrannut mitä tahansa, jos minun olisi tunniksikin sallittu mennä kävelemään noihin villeihin metsiin, jotka joen kummallakin puolen ulottuivat niin kauas kuin silmä saattoi kantaa. Minä olin näet katsellut niitä yläprammitangon huipusta ja nähnyt, että ne olivat loppumattomat.
En voi sanoa, miksi kapteeni ja perämies siten vastustivat rannalle menemistäni. Se saattoi johtua siitä, että he epäilivät minua, ja pelkäsivät, että karkaisin laivasta. Ollessaan tietoisia siitä tylystä kohtelusta, jota he tavallisesti osoittivat minulle, ei ole omituista, että he epäilivät minua sellaisesta aikeesta. Asemani olisi tuskin voinut olla pahempi villi-ihmistenkään joukossa, ja sentakia oli aivan luonnollista, että heillä oli pelkonsa siitä, että jättäisin heidät.
He eivät suinkaan halunneet päästä minusta eroon sillä tavoin. Olin osoittautunut olevani suureksi avuksi heille kajuuttapoikana ja palvelijana, ja he huomasivat minun palvelukseni hyvin tarkoituksenmukaisiksi. Vaikka he olisivat välittäneet vähän, jos olisivat hukuttaneet minut tai tappaneet minut iskemällä päähäni, tyydyttääkseen omaa oikkuaan, olisivat he olleet kovin pahoillaan, jos minun olisi onnistunut karata heidän käsistään, ja ilmeisesti epäillen, että minä saatoin hautoa sellaista tuumaa, pitivät he varansa, ettei minulla olisi pienintäkään tilaisuutta saada sitä täytäntöön. Siksi ei minun sallittu astua mihinkään veneeseen, jotka yhtämittaa menivät ja tulivat laivan ja rannan välillä.
Oli toinenkin "Pandoran" mies, jota kohdeltiin samalla tavoin, ja hän oli hollantilaisparka. Häntä saatettiin kylläkin epäillä karkaamisen aikeesta. Joskin kohtelu, joka tuli osakseni, oli huonoa, oli se inhimillistä ja kohteliasta verrattuna siihen miltei yhtä mittaiseen julmuuteen, jota harjoitettiin hollantilaista kohtaan. Itse vaisto olisi kannustanut häntä pakenemaan sitä heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Onnettomuudeksi oli vaistolla juuri tämä vaikutus, tai pikemmin voisin sanoa, ihmisliha ja -veri ei voinut kestää sitä kauempaa, joten hollantilainen päätti karata. Sanon onnettomuudeksi, sillä yritys epäonnistui ja loppui hirveällä tavalla. Se päättyi tämän merimiesraukan kuolemaan — kuolemaan, joka oli kauhea ja tärisyttävä.
Kerron tapauksen muutamin sanoin.
Muutamia päiviä senjälkeen kuin ankkuri oli laskettu, oli hollantilainen ilmoittanut minulle aikeestaan paeta laivasta. Hän oli tehnyt minut uskotukseen toivoen, että minä yhtyisin hänen yritykseensä — miesparka tiesi, ettei laivassa ollut ketään muuta, joka milloinkaan olisi sanonut hänelle myötätunnon sanaa. Minä olin tehnyt siten ja saavuttanut sentakia hänen luottamuksensa. Lisäksi tiesi hän, että minäkin olin vainottu uhri, ja luuli sen johdosta, että minä olisin yhtä halukas kuin hänkin pääsemään yhteisen tyrannin saavuttamattomiin. On totta, että halusin sitä, mutta suojelijani Bracen neuvo oli saanut minut tyytyväisesti odottamaan parempaa tilaisuutta —- odottamaan kunnes tulisimme Atlantin toiselle puolen. Olin päättänyt kestää siihen saakka tietäessäni, että matka Afrikan länsirannikolta Brasiliaan, "Pandoran" määräpaikkaan, kestäisi vain muutamia viikkoja, sekä luottaen Bracen lupauksen mukaan siihen, että minä siellä pääsisin eroon vihatusta merimiehistöstä.
Näistä syistä kieltäydyin yhtymästä hollantilaisen ehdotukseen ja koetin saada häntä luopumaan aikeestaan samalla neuvoen häntä odottamaan, kunnes saapuisimme toiselle puolelle.
Neuvoni osoittautuivat turhiksi. Liha ja veri eivät voineet kestää kauempaa. Miesraukkaa oli vainottu äärimmilleen, niin ettei hän enää voinut sietää enempää. Epätoivon kannustamana hän teki kohtalokkaan yrityksensä. Eräänä yönä, kun melkein kaikki laivassaolijat nukkuivat, kuultiin aivan aluksen sivulta molskahdus, ikäänkuin joku olisi pudonnut tai hypännyt mereen. "Mies meressä!" kuului niiden harvojen huuto, jotka olivat valveilla vahtimassa. Se kaikui suusta suuhun, kunnes nukkujat — useimmat heistä olivat kannella riippumatoissaan — olivat valveutuneet.
Yö oli melkein yhtä valoisa kuin päivä — taivaalla paistoi näet täysinäinen, pyöreä kuu. Tähän asti oli vallinnut täydellinen rauha ja hiljaisuus. Miehet, jotka ihmettelivät, kuka oli joutunut mereen, syöksyivät laivan partaalle ja katsoivat veteen. Pinnalla oleva pieni, musta esine osoitti, missä miehen pää oli. Se liikkui, ja heikko loiskiva ääni sekä veteen ilmestyneet pitkät väreet osoittivat, että joku oli joessa ja ui rantaa kohti kaikin voiminsa.
Mahdollisesti oli joku nähnyt hollantilaisparan, kun hän teki kohtalokkaan hyppäyksensä, sillä samalla hetkellä huudettiin, että hän se yritti päästä pakoon.
Sekä perämies että kapteeni olivat varoillaan. Kuumuuden takia olivat hekin nukkuneet riippumatoissa, jotka oli kiinnitetty peräkannelle, ja he olivat yhdessä silmänräpäyksessä hypähtäneet jalkeille. Molemmat riensivät aseistautumaan, ja ennenkuin karkuri oli ehtinyt puolta matkaa rannalle, nojasivat hänen kiusanhenkensä kaiteen yli kummallakin kädessään ladattu musketti.
Kummallakin olisi ollut hyvää aikaa laskea kuula onnettoman uhrinsa läpi, mutta vaikka hänen verensä oli tuleva heidän päälleen, oli säädetty, ettei hän kuolisi heidän kätensä kautta.
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt tähdätä, huomattiin vedessä toinen karehtiminen — se kulki kohtisuoraan sitä vastaan, jonka uija oli tehnyt — ja tämän kareen päässä nähtiin sen muodostajana pitkä, tumma, hirviömäinen haahmo.
"Krokotiili, krokotiili!" huusivat miehet parkissa.
Sekä kapteeni että perämies pidättyivät ampumasta ja laskivat muskettinsa. He näkivät, että kaikki tapahtuisi yhtä hyvin ilman heitä. Olen varma, että huomasin tuolla hetkellä julman tyydytyksen hymyn kummankin kasvoilla!
"Hollantilais-parka!" kuului ääni huutavan. "Hän ei milloinkaan ehdi rannalle! Hän on mennyttä miestä — se nielee hänet kokonaisena, luineen, lihoineen ja kaikkineen. Katsokaa!"
Kävi miltei kirjaimelleen, niinkuin mies oli sanonut. Kun hän päästi loppuhuudahduksen, syöksähti tumma hirviö — nyt muutaman jalan päässä uhristaan — nopeasti eteenpäin, sen pitkä ryhmyinen selkä kohosi korkealle pinnan yläpuolelle, ja temmaten uijan vahvojen luisten leukojensa väliin se alkoi vetää häntä alaspäin. Villi tuskanhuuto kaikui onnettoman miehen huulilta ja kajahteli kauas ympäröiviin metsiin. Mutta ennenkuin kaiku oli vaiennut, oli hirviö vaipunut uhreineen pinnan alle, ja muutamat veritahraiset kuplat olivat yksin osoittamassa paikkaa, missä kauhea tapaus oli sattunut.
"Se oli hänelle oikein!" huusi kapteeni hirveästi kiroten, "se oli hänelle oikein, sille kelvottomalle tyhjäntoimittajalle — hänestä ei ole suurta vahinkoa, me kyllä tulemme toimeen ilman häntä, voinpa sanoa."
"Niin, niin!" yhtyi perämies häneen koristaen hänkin puhettaan kirouksella ja lisäsi sitten:
"Läksyksi kaikille karkureille! Jos se lurjus olisi pysynyt siinä, missä oli, olisi hän päässyt tästä, mutta jos tuo hullu pitää paremmin olostaan krokotiilin mahassa kuin hyvän laivan keulakannella, on hän saanut halunsa mukaan. Kaikki mitä voin sanoa, on, että hän on valinnut omituisen aluksen purjehtiakseen!"
Kapteeni vastasi tähän sukkelaan päähänpistoon äänekkäästi nauraen, ja nauruun yhtyivät monet tunteettomista miehistä. Sitten sekä kapteeni että perämies panivat muskettinsa takaisin telineelle, vetäytyivät taas riippumattoihinsa ja vaipuivat uneen. Merimiehet ryhmittyivät ankkuripelin ympärille ja jäivät hetkeksi keskustelemaan niistä kauheista tapauksista, jotka olivat sattuneet. Mutta keskustelun sävy osoitti, että tapaus liikutti heitä vain vähän. Muutamat nauroivatkin puhuessaan, ja kuului pilapuheita siitä, oliko hollantilainen tehnyt testamenttiaan, ja kuka oli perivä hänen omaisuutensa. Kun miesraukalla todellisuudessa ei ollut mitään omaisuutta — hänen kaikki tavaransa olivat muutamat repaleiset vaateryysyt, tinalautanen ja vanha veitsi, haarukka sekä lusikka — oli pila sitäkin pistävämpi, ja miehet nauroivat sille sydämellisesti.
Lopuksi sovittiin, että he heittäisivät arpaa hollantilaisen "varustuksista" seuraavana päivänä, ja kun tämä asia oli päätetty, hajaantuivat he vähitellen, muutamat nukkumaan makuulavalleen keulakannelle, toiset kannelle tai riippumattoihin, joita oli kiinnitetty raakapuihin ja köysitykseen.
Kaikki olivat pian unessa, ja hiljaisuus levisi taas näyttämön yli. Minä ainoastaan en voinut nukkua, vaan seisoin katsellen laivan partaan yli, silmät kiintyneinä siihen kohtaan, missä onneton mies oli viimeksi näkynyt. Siinä ei ollut mitään ohjaamassa silmää — ei jälkeäkään lyhyestä verisestä taistelusta. Kirkkaanpunainen vaahto oli aikoja sitten virrannut pois, ja tumma vesi virtasi väreenkään ilmestymättä sen pinnalle. Mutta kaikesta tästä huolimatta saatoin yhä nähdä mielikuvitukseni silmillä tuon hirveän kohtauksen — kauhean hirviön joka piti uhriaan poikittain hirveiden leukojensa välissä, ja saatoin yhä kuulla tuskan huudon kaikuvan kauas metsään. Tietysti oli se vain mielikuvitusta. Ei ollut mitään häiritsevää ääntä, edes tuulen tai veden aikaansaamaa. Ylhäällä ja ympäristössä vallitsi vaikuttava hiljaisuus, ikäänkuin luonto itse olisi saatu pelosta vaikenemaan tämän kauhistavan tapauksen johdosta!