XVI.
Erilaiset kohtaukset.
Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.
Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla: "huomiseen vain!" Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.
Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella: "huomenna", "tänä iltana", vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi, kentiesi vuosiksi… epämääräiseksi ajaksi… kunnes sota oli loppunut. Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!
Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden: olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija. Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun. Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä maineella koristettuna, ja silloin… Mutta kaikista näistä toiveista huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua viimeiset jäähyvästit.
Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla, joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen… käden viittauksen… kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala kanssasi!… jotakin sellaista odotin.
Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.
En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.
Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.
Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian… näiden kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen… oi, häpeä!
Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa, missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse olisi minua ilmaissut.
Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat. Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.
Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen ohjaksia toisella.
Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento, hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.
— Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.
— Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle syytä mielipiteeni muuttamiseen.
— Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa; teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.
— Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan salata. Minä rakastan häntä… sen teen… niin teen.
Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa hillityksi.
— Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.
— Niin teen.
— Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.
— Ja kukapa sen estäisi?
— Minä.
— Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.
— Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän menettämäisillään malttinsa. — Kuulkaa minua, Isolina de Vargas! Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin mieluista.
— Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä silti.
Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:
— Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen teidän rosvolemmikillenne lähettämä… onpa tämä oivallinen kavallus!
— Hyvä on, herra! Jatkakaa!
— Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin takavarikkoon… se tulisi minun omakseni… minun!
Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.
Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata
Ijurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.
Ijurra jatkoi:
— Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä paperit.
— En ikinä! kuului luja vastaus.
— En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.
— Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra! Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.
Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.
— Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin laillinen tytär!
Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.
— Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; — ja jos Yhdysvallat voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!
Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:
— Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä tarjosin teille avioliittoa… teille, viheliäisen intiaaninaisen tyttärelle… margaritalle!
Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää vaieta. Loukkaus oli sietämätön.
— Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. — Pois näkyvistäni!
— Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. — Onpa minulla teille vieläkin sanomista…
— Konna! Päästä ohjakset!
— Sitä ennen on teidän luvattava…vannottava…
— Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen, sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.
Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. "Kaunotar" ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.
Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta, eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen taaksensa.
Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän, lausuen hänen nimensä.
Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan. Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin, että hän oli vallassani.
— Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi kysymykseeni.
— Olen, sennor, vastasi hän epäillen; — mitä tahdotte?
— Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko vaivata teitä jättämään ne minulle.
Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.
— Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion kirjeessä.
Näin hänen sormiensa vapisevan.
— Niin, minä olen kapteeni Warfield… teidän pitäisi minut jo tunteman.
Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:
— Aivan oikein… tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.
Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä toiset asiakirjat.
— Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.
Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.
— Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?
— Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.
— Tietysti; tässä sennor.
— Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne… amerikalaisen päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen omistajattarelle takaisin.
Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä valppaasti, käteni valmiina.
— Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne, herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin epäonnistuneemmin kuin äsken.
Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.
Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka, paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.
Kummastuksekseni epäröi hän. — Teidän täytyy taistella! huusin kiukkuisesta. — Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu, pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! — Eipä uhkauksenikaan kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria. Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti, ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.
Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä, ja taistelu alkoi.
Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan päässyt hengissä tältä paikalta.
Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta, sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja hyökätäksensä päälleni takaapäin.
— Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. — Halloo,
Zorro… Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!
Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.
Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.
Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.
Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja voimattomammaksi.
Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista. Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.
Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin runtelemana.
Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten, ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.
Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa, joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä. Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin. Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin seikkailuihin.
Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso, pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia, kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.
Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan torjuaksensa minusta aijotun iskun.
— Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte hyvään aikaan; olette pelastanut minut.
— Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla… Miten on laitanne, kapteeni, oletteko haavoitettu?
— Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni… sen löydätte tuolta… puiden takaa… Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni… hevoseni.
Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani sekä pestä verta kasvoistani.
Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.
Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi, jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.