Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I

by Miguel de Cervantes Saavedra

DON MIGUEL JA DON QUIJOTE

Vaikka emme tietäisi mitään »Don Quijoten» tekijän elämänvaiheista, voisimme kuitenkin teoksen nojalla varsin todennäköisesti päätellä että ne olivat kirjavat ja moniseikkaiset ja tarjosivat runsaasti tilaisuuksia sekä hupaisiin huomioihin että katkeriin kokemuksiin. Jos vaivautuu tutustumaan siihen, mitä Cervantesin elämäkerran kirjoittajat luotettavien tutkimusten pohjalla esittävät — suomalaiselle lukijalle suositeltakoon tässä lähinnä V. Tarkiaisen »Cervantes»-teosta (Porvoo, 1918), joka valaisee seikkaperäisesti myös kirjailijan tuotantoa, sen synty pohjaa ja ajanolojen muodostamaa taustaa — niin yleinen ja ehdoton vaikutelma on se, että tämän miehen vaellus oli harvinaisessa määrässä pettymyksiin ja pimeään epätoivoon johtavaa, todellista »murhenäytelmänkirjoittajan» koulua.

Antauduttuaan nuorella iällä sotilaanammattiin Cervantes otti vuonna 1571, neljänkolmatta vuoden vanhana, kunniakkaasti osaa Lepanton suureen meritaisteluun, missä tykinkuula teki hänen vasemman käsivartensa rammaksi, ja palveli sitten edelleenkin Espanjan joukoissa taistellen Välimerellä ja Pohjois-Afrikassa turkkilaisia vastaan tavallisena sotamiehenä vielä lähes neljä vuotta. Eipä siis sovi ihmetellä, kun kuulemme hänen syksyllä vuonna 1575 hankkineen suosituksia kuuluisalta Don Juan d'Austrialta ja lähteneen Espanjaan anomaan ylennystä. Laivan, johon hän oli näine aikeineen astunut, kaappasivat turkkilaiset, ja niin Cervantes joutui viideksi vuodeksi Algeriaan orjaksi. Päästyään vapaaksi ja ehdittyään vihdoin kotimaahan hän ei saanut edes mitään tuottavaa tointa. Voimme siis otaksua hänen muistelleen sekavin tuntein suorittamiaan sotilaantöitä ja sitä ainoata »ylennystä», jonka hän monien pakoyritystensä vuoksi oli ollut saamaisillaan, kun seisoi Algerian julman herran Hassanin edessä, nuoransilmukka kaulassaan.

Cervantes kokeilee nyt kirjallisella alalla, eikä suinkaan vain leikin vuoksi, sillä pakottavana mahtina on suoranainen puute. Hän kertoo sepittäneensä pari-, kolmekymmentä näytelmää, joista kumminkin vain kaksi on säilynyt meidän aikoihimme. Kun muistaa että hän vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin palaa draamalliselle alalle, ymmärtää hyvin, kuinka vakava ja väistämätön tämä uusi ja uudenlainen elämäntyön suunnitteluyritys oli. Mutta sekin oli kaikesta hartaasta antaumuksesta ja melkoisesta menestyksestäkin huolimatta tuomittu auttamattomasti epäonnistumaan. Silloin näet ilmestyi kilpakentälle, Cervantesin omia sanoja käyttääksemme, »luonnon ihme, Lope de Vega, joka kohosi näytelmätaiteen yksinvaltiaaksi laskien valtansa alle kaikki näyttelijät». Oli aivan turhaa käydä kilpasille tämän miehen kanssa, joka milloin tahansa kirjoitti yleisöä miellyttävän näytelmän neljänkolmatta tunnin kuluessa. Vielä vuonna 1585 tiedetään Cervantesin myyneen kaksi näytelmäkappaletta, kummankin 20 dukaatista, mutta sellaiset, nähtävästi yhä satunnaisemmiksi muuttuvat tulot eivät tietenkään voineet luoda elämälle mitään kestävää taloudellista pohjaa, ja »La Galatea»-nimisen paimenromaanin jäätyä siinä suhteessa aivan tuloksettomaksi yritykseksi olisi oikeastaan sopinut katsoa miehen kirjallisenkin uran päättyneen. Se oli johtanut tappioon ja selvään nälkään.

Elämänuran vaihtaminen oli jälleen välttämätön. Neljänkymmenen vuoden ikäinen Cervantes rupeaa virkamieheksi ja joutuu sotakomissaarina keräämään muonavaroja »voittamattomalle armadalle». Komissaarin ei kumminkaan käynyt paljon paremmin kuin komean laivaston: osoitettuaan ylenmääräistä virkaintoa hän sai palkakseen kirkon pannajulistuksen. 1590-luvulla hän on kruununverojen kantajana Andalusian mailla, mutta tämäkään toimi ei näytä häntä ollenkaan miellyttäneen, koska hän jo ensimmäisenä vuonna pyrkii, onnistumatta, pääsemään valtionvirkaan Amerikkaan, joka jo silloin oli kaikkien Espanjan epätoivoisten pakopaikka. Niin hän jäi vastenmielisesti hoitamaan huonoa virkaansa, ja pian oli juoksu jälleen juostu loppuun. Tilit menivät pahasti sekaisin, osalta kaiketi sen vuoksi, ettei kirjanpitotaito ollut Cervantesin vahvimpia puolia, mutta myös toisten henkilöiden tekemien kolttosten tähden Cervantes erotettiin virasta, ja hän joutui pariin otteeseen istumaan vankilassakin. Virkaura oli ainiaaksi häneltä suljettu.

Tätä ulkonaisten olosuhteiden kerrassaan musertavaa painoa ei lievittänyt mikään läheisten henkilöiden lämmin ystävyys ja osanotto. Cervantes tosin oli jo vuonna 1584 mennyt naimisiin, mutta ei näytä olevan aihetta otaksua tämän lapsettoman liiton muodostuneen missään suhteessa hedelmälliseksi. Ja vielä myöhemminkin, kun elämä alkoi vihdoin kääntyä hiukan tasaisempiin uomiin, Cervantes sai kokea lähimpien omaistensa vuoksi melkoisia ikävyyksiä. Varsinkin hänen »luonnollinen tyttärensä» Isabel de Saavedra, josta kyllä saattoi olla jonkinlaista iloa monelle muulle, näyttää tuottaneen isälle suurta hankaluutta.

Kun viisikymmentä vuotta täyttänyt Cervantes vuonna 1597 pääsi Sevillan vankilasta, oli hänen edessään uusi elämänvaihe, merkillinen ja ratkaiseva. Aikakirjat eivät tiedä paljon kertoa näistä seuraavista vuosista, mutta todennäköistä on, että hän virkaheittona miehenä painui lähelle yhteiskunnan syviä pohjakerroksia, eli äärimmäisessä köyhyydessä köyhien ja kurjien elämää ja ehti siten siihen kohtaan, missä viimeinenkin ulkonaisen menestyksen haave sammuu omaan mahdottomuuteensa.

Siitä, alennuksensa syvimmästä pisteestä, Cervantes kimpoaa omin sisäisin voimin ylös, niin korkealle, että vain tavaton hengen joustavuus ja harvinainen vastakkaisten voimien jännitys voi tapahtumaa aavistuksellemme selittää. Cervantes suoritti melkein yli-inhimillisen tehtävän asettamalla oman elämänsä järkyttävimmät kokemukset koomilliseen valaistukseen, katselemalla elämän tragediaa siltä kannalta, joka osoittaa sen olevan myös komediaa, siis tragikomediaa tai koomillista tragiikkaa. Mies, joka oli elämällään kirjoittanut ilmeisen murhenäytelmän, astuu nyt esiin valtavan inhimillisen »huvinäytelmän» sepittäjänä, vieläpä niin, ettei ainoastaan kirjoittajan persoonallisuus ole näiden vastakkaisten laatujen yhteenliittäjänä, vaan että itse teos toteuttaa mitä voitokkaimmin tämän mahdottomalta näyttäneen synteesin.

* * * * *

El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, edellinen osa, ilmestyi vuonna 1605. Teos herätti heti suurta huomiota ja levisi useina painoksina tekijän kumminkaan aineellisesti siitä paljon kostumatta. Seuraavina vuosina Cervantes ei näytä huomattavasti kynäänsä liikuttaneen; vasta vuonna 1613 ilmestyi kokoelma »Novelas ejemplares», johon sisältyvistä kertomuksista osa oli kirjoitettu jo aikoja sitten. »Don Quijoten» jälkimmäisen osan sepittäminen edistyi hitaanlaisesti, ja teos olisi helposti voinut jäädä keskeneräiseksikin tekijän käydessä jo viimeistä vuosikymmentään. Hänet hiihti kuitenkin pian uuteen intoon merkillinen tapaus. Kesällä 1614 näet tuli julkisuuteen jonkun Alonso Fernández de Avellanedan sepustama »Don Quijoten» jatko. Hyvin ymmärrettävän suuttumuksen valtaamana Cervantes ryhtyi nyt tiukemmin työhönsä, ja hänen suuren teoksensa jälkimmäinen osa ilmestyi lopulla vuotta 1615. Samana vuonna hän julkaisi myös kokoelman näytelmiä. Vasta hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin julkisuuteen kertomus »Persiles ja Sigismunda».

Cervantesin elämän loppuosa muodostui siedettävämmäksi varsinkin sikäli, että hän pääsi jälleen lähelle kirjallisia ja kirjallisuutta suosivia piirejä. Taloudellinen ahdinkotila näyttää kumminkin jatkuneen, teosten saavuttamasta huomiosta ja menestyksestä huolimatta, aina hänen kuolemaansa saakka. Eleegistä hengen alistumisen leimaa luo tämän kaikissa ilmauksissaan jalona taistelijana säilyneen miehen viimeisiin vaiheisiin liittyminen fransiskaanien veljeskuntaan. Olihan siinä kieltämättä luonnollistakin liityntäkohtia, ainakin Franciscuksen veljiltään vaatima »pyhä köyhyys», jolle Cervantes oman laatunsa ja omien kohtaloidensa vuoksi pysyi uskollisena hamaan kuolemaan, ja samoin se toinen hyvin noudatettu käsky, joka velvoitti fransiskaaneja elämään tässä maailmassa »vain vieraina ja vaeltajina».

* * * * *

»Don Quijotea», kirjaa, joka on jo yli kolmensadan vuoden ajan ollut kaikilla maailman kulmilla lukemattomien ihmisten sielun lääkkeenä, suonut heille nautintoa ja iloa, mielikuvituksen, ajatuksen ja tunteen ravintoa, ovat parhaat kirjallisuudentutkijat ja -tuntijat, espanjalaiset, englantilaiset ja ranskalaiset, mutta myös saksalaiset, venäläiset ja muut, kokeneet kerran toisensa jälkeen luonnehtia ja määritellä tyhjentäen lausumiinsa terävintä älyänsä ja kauneimpia sanojansa. Kaikki määritelmät ovat kumminkin vain suuresta taiteellisesta kudelmasta irrotettuja ohuita yksityisiä säikeitä. Cervantesin teos on syvä ja rikas kuin itse elämä; samoin kuin elämää voi sitäkin tarkastella mitä erilaisimmilla näkökannoilta, ja lopultakin määrää jokaisen harkitsevan lukijan näkemystä hänen oma laatunsa ja oma elämänkokemuksensa. Käydessään tähän kirjaan tutustumaan menettelee siis varmaan viisaimmin, jos torjuu kaikki ennakkoarvioinnit ja lukee sitä avoimin, hilpein ja, mikäli mahdollista, myös hartain mielin. Teoksen omalaatuinen kauneus ja viisaus tehoo terveeseen mieleen välittömästi, ja uusi tutustuminen, eri ikäkausina, tuo aina uusia näköaloja, johtaa itsestään yhä avarampaan ja syvempään käsitykseen.

Muutamat pienet huomautukset ovat ehkä sentään paikallaan tässä johdannossa.

Alkulauseessaan ja samaten vielä teoksen viimeisillä riveillä Cervantes vakuuttaa tahtoneensa »Don Quijoten» avulla hävittää sitä arvoa ja suosiota, jota ns. ritariromaanit olivat siihen saakka nauttineet suuren lukevan yleisön keskuudessa. Teos oli kumminkin työn kestäessä nähtävästi kasvanut alkuperäisen »tarkoituksen» rajojen ulkopuolelle, arvaamattomasti avartuen ja syventyen. Halu hyökätä ritariromaanien teennäistä maailmaa vastaan oli epäilemättä sen alkuperäisenä aiheena, ja näyttää uskottavalta että Cervantes aikoi kirjoittaa vain lyhyemmän kertomuksen, jonka tuli ivailla tuota jo kuolemaan tuomittua kirjallista laatua siihen tapaan kuin Don Quijoten ensimmäisen retken ja siihen liittyvien seikkojen kuvaus osoittaa. Aivan pian taiteilija kuitenkin huomasi että vaeltavan ritarin seikkailut tarjosivat puitteet paljon laajemmalle esitykselle. Niin alkoi pienestä ivailevasta tarinasta kasvaa valtava romaani, jossa pääsivät todellisina ja monivivahteisina, täydellisesti ja uskollisesti kuvattuina ilmenemään sen ajan olot ja ihmiset, Cervantesin oman elämän vaiheet ja kokemukset sekä niiden pohjalla kirkastunut suuren ja suvaitsevan, yleisinhimillisen huumorin ilmakehä.

Ensimmäisen osan alussa Don Quijote on pelkkä koomillinen hahmo, mutta myöhemmin sellainen määre osoittautuu selvästi riittämättömäksi. Suuren osan puhdasta komiikkaa Cervantes lohkaisee mielevällä tavalla teoksensa päähenkilöstä irralleen antaessaan hänelle aseenkantajaksi Sancho Panzan. Koomillisen tehon siten verrattomasti lisääntyessä, kun herra ja aseenkantaja sekä olemuksessaan että puheissaan paljastavat ihmisyyden rajoja, ihmismielen erilaista, vastakohtaista, mutta vastakkaisuudessaanko merkillisesti yhteenkuuluvaa suuntautumista, itse Don Quijote muuttuu ilmeisesti tragikoomilliseksi hahmoksi. Eikä vain siten, että hänen murheellisessa hahmossaan koomillisten piirteiden ohella on selvästi traagillisia, vaan myös siinä paljon syvemmässä mielessä, että hänen edustamansa ihmishengen absoluuttinen pyrkimys, objektiivisille, ehdottomille arvoille antautuminen, tämä Cervantesin omien katkerien kokemusten toivottomaksi ja traagilliseksi osoittama pyrkimys, uskaliaasti sijoitetaan koomilliseen (ja toisinaan räikeänkoomilliseen) tasoon, jonka yli kaartuu huumorin sovittava seesteinen avaruus.

Suurenmoisen nerokkaasti menetellen Cervantes teki Don Quijotestaan hullun. Tämäkin hulluus kuuluu siihen lajiin, jossa on metodia, ts. logiikkaa. Se on omissa rajoissaan niin ehdoton, että kuka tahansa, typerinkin, muutamasta sanasta sen oivaltaa, mutta toiselta puolen se sittenkin on vain osittaista mielenhäiriötä, kuten jokainen ritariimme paremmin tutustuva pakostakin tulee huomaamaan, sillä se jättää terveiksi ja ennalleen kaikki ne sielulliset alueet, joita »ritariseikat» eivät kosketa. Voimmeko antaa nimen tälle hulluuden lajille? Ehkä; sopisihan sitä nimittää vaikka ihanne-hulluudeksi, mielenviaksi, jonka valtaan joutuvat ehdottomien arvojen toteuttajat tässä sanomattoman suhteellisuuden maailmassa. Mutta olipa sen seikan laita kuinka tahansa, varmaa on ainakin, että Cervantes lyödessään vaeltajansa hulluudella hankki oman henkensä vapaalle vaellukselle ja hereälle huumorilleen rajattoman liikkuma-alan.

Vaeltava ritari on hullu, ja se kirjava ihmisten maailma, jossa hän seikkailee, on — ellei välttämättä viisaskaan, niin ainakin täysin oma itsensä. Don Quijoten maailmaa-parantava mieli ei pääse niitenään väärentämään todellisuuden kuvaa; todellinen maailma ja kuviteltu maailma eivät sekoitu toisiinsa, ne voivat vain törmätä vastakkain, ja silloin syntyy tragikoomillinen taistelu, jossa toisinaan voittaa haave, mutta paljon useammin ja tehokkaammin todellisuus. Salliessaan sankarinsa joutua kerran toisensa jälkeen pahoinpidellyksi ja lopullisestikin kukistetuksi Cervantes saa samalla tilaisuuden osoittaa järkevälle lukijalleen, kuinka rajattoman mieletöntä on maailman meno, kuinka haurasta silmänlumetta ihmisten elämässä kaikki, kun sitä katsellaan tuhoon tuomitulta absoluuttiselta näkökannalta.

Don Quijoten hulluus on niin hupaista lajia, että lukijalta helposti jää havaitsematta siihen piiloutuva katkeruus ja vakavuus. Ritarin murheelliset kasvot, joita ei milloinkaan kirkasta hymy, ovat katselijasta juuri ankaran vakavuutensa vuoksi sanomattoman koomilliset. Viimeiseksi vaikutelmaksi ei se kumminkaan jää. Kuoleman lähestyessä tuo merkillinen mielenhäiriö hälvenee, ja saanemme otaksua Don Quijoten leppoisasti hymyilleenkin sanoessaan ettei hänen nimensä enää ollut Don Quijote Manchalainen vaan Alonso Quijano Hyvä. Huumori säilyy Cervantesin suuren romaanin valtatekijänä loppuun saakka, mutta ihmeen karusti ja kauniisti muovatussa kuoleman-kuvauksessa se saa omituisen ylikirkastuneen sävyn, joka keskittyy käsitteeseen »hyvä». Tämä johtaa ajatusjuoksumme idealismin perustajaan Platoniin, joka antaa Sokrateensa lausua »ettei hyvälle ihmiselle voi sattua mitään pahaa, ei elämässä eikä kuolemassa, ja että hänen kohtalonsa on jumalten kädessä». Siinä on ilmaistu myös Cervantesin miehekkään elämän- ja kuolemankatsomuksen loppusumma.

* * * * *

»Don Quijoten» rakennetta on monesti moitittu hajanaiseksi siitä syystä, että tekijä sovittaa siihen laajoja episodeja, jotka pysähdyttävät varsinaisen kertomuksen kulun. Tällaisia muistutuksia oli nähtävästi esitetty jo kirjan ensimmäisen osan tultua julkisuuteen, koska Cervantes viittaa niihin toisessa osassa. Hän on ottanut moitteen huomioon, ja voitaneen myöntää että teoksen jälkipuoli on tästäkin syystä rakenteellisesti alkupuolta ehyempi. Todennäköiseltä tuntuu myös, että useimmat kirjallisuuden tuntijat ovat oikeassa pitäessään romaanin jatkoa muutenkin taiteellisessa katsannossa parempana. Huumori on siinä hillitympää kuin alkupuolen toisinaan hyvinkin irvokkaiden tapahtumien kuvailussa, ja yleissävyltään tämä toinen osa on kieltämättä edellistä seesteisempi.

Mainittu väite ei nähdäkseni kuitenkaan osu oikeaan. Arvostelijoilta, jotka sen esittävät, jää havaitsematta eräs »Don Quijoten» olennaisimpiin kuuluva piirre, nimittäin sen niin sanoakseni sinfoninen luonne. Teoksessa on johtoaiheena rakkaus, ja episodit edustavat sen erilaisia muunnelmia. Tähän seikkaan on tuskin kiinnitetty riittävää huomiota teoksen esteettisessä arvioinnissa. Olen löytänyt viittauksia siihen vain Miguel de Unamunon kirjoittamasta »kommentaarista», jolla on nimenä »Vida de Don Quijote y Sancho» sekä edellä mainitusta Tarkiaisen teoksesta. Tarkkaava lukija kuitenkin havainnee tuon punaisen langan suuren kertomuksen monivivahteisessa kudelmassa.

»Don Quijoten» laisen teoksen täydellinen ymmärtäminen on tietysti vaikeampaa vierasmaalaiselle kuin espanjalaisille, jotka pitävät tätä romaania oman kirjallisuutensa suurimpana kalleutena. Mitään varsinaista vaikeutta ei teoksen pelkkä ymmärtäminen tietenkään voi tuottaa kenellekään harkinta- ja arvostelukykyiselle lukijalle. Mutta sanat »meidän» ja »oma» tuovat välttämättä mukanaan tunteen esiinkumpuamisen, sydämen lämpenemisen, joka on syvällisemmän myötäelämisen edellytys. On luonnollista, että Cervantesista samoin kuin Homeroksestakin kiistelevät hänen kotimaansa eri paikkakunnat — elleivät nimenomaan oletettuina syntymäsijoina, niin ainakin suuren kirjailijan muiston säilyttäjinä. Dulcinean kotikaupungilla on tavallaan ennätys tässä kilpailussa. En tarkoita lähinnä El Toboson[23] Cervantes-museota, vaan sitä, että tuo pieni paikkakunta on ottanut omakseen sekä kirjan sankarin, joka ei saanut koskaan omakseen ihanintaan, että kirjan tekijän, joka on valloittanut kertomataiteellaan maailman. »Kaikkialla planeettamme pinnalla», sanoo espanjalainen kirjailija Azorin (Don José Martinez Ruiz), »Don Quijoten tekijä on Miguel de Cervantes Saavedra; El Tobosossa hän on yksinkertaisesti Miguel. Kaikki kohtelevat häntä mitä sydämellisimmin; kaikki kuvittelevat tunteneensa hänen sukulaisensakin.»

Toivon ettei kukaan oudoksu, vaikka täällä kaukana pohjan perillä »Don Quijoten» suomennokseen liitetty pieni johdanto on saanut tutunomaiselta tuntuvan otsikon »Don Miguel ja Don Quijote».

Suomalaisen lukijan ajatus siirtyy »Don Quijotesta» varsin luontevasti oman kirjallisuutemme etevimpään humoristiseen romaaniin. »Don Quijote», kuten tiedämme, oli (ruotsalaisena käännöksenä) Aleksis Kiven rakkaimpia kirjoja, ehkäpä ensimmäisellä sijalla kaikista niistä, joilla hän avarsi oman mielikuvituksensa piiriä. Ei siis sovi suinkaan ihmetellä että »Seitsemän veljestä» sekä suurin piirtein että yksityiskohdittain osoittaa Cervantesin teoksesta saatuja vaikutuksia. Ihmeteltävämpi seikka on saatujen vihjeiden kehittelyssä ilmenevä omintakeisuus, ja selitys on varmaan ennen kaikkea löydettävissä siitä, ettei Kiven tarvinnut lainata suurelta espanjalaiselta sitä, mikä oli tärkeintä: taiteellista alkuvoimaansa ja voittoisaa huumoriansa. Parhaimpina omissa maissaan nämä teokset, kertomukset Murheellisen hahmon ritarin ja hänen aseenkantajansa sekä Jukolan seitsemän veljeksen seikkailuista, jo saavutettuina kirjallisina voittoina, järkkymättöminä kulmakivinä, luovat yhä ihmisten mieliin iloa ja ylpeyttä ja tukevat rohkeita tulevaisuudentoiveita.

Suomentaja.

Tämän teoksen suomennos on suoritettu Francisco Rodriguez Marínin julkaiseman kriitillisen laitoksen mukaan. — Runomittaiset kappaleet on suomeksi sommitellut Yrjö Jylhä.