II
Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.
Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain, ja silmissä oli vieras ilme.
Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata itseäni.
Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.
Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle, pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.
Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä. Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin, pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.
Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa. Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella. Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.
Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.
Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään vastailmestyneen runokokoelman avulla.
»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
Näkemiin.»
Hän soitti puhelimen kiinni.
Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen naisen kohtaamista varten, mutta niin… oliko Caritas säädyllinen, nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä, ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.
Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.
Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.
Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.
»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä. Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.
»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»
»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.
»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista… Tarkoitus, miksi kutsuin teitä, on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan, ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole parempaa toveria kuin te… ainakaan tällä kertaa.»
»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on Pekingin keisarin osoite?»
»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»
Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.
»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen hiukan pintaa syvemmälle.»
»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain välinpitämättömästi:
»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain se, minkä kaikki näkevät.»
»Kaikki on sitä, miltä se näyttää.»
»Pirandello on jo poissa muodista.»
Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.
Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.
»Kuka saakeli siellä keskellä yötä… Vai niin, Caritas, oletko yksin? Herra Hart… Vai n-i-i-n… Päästän teidät sisään, jos voitte olla kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei ainakaan Caritas.»
Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi käsivarttani:
»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»
Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja tummien juovien ympäröimät.
»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»
Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin. Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.
Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo, Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.
Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla tavalla.
* * * * *
Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:
»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa. Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja, kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta… se on eksotiikkaa.»
»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun bentsiiniagentin vieressä.»
»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian ikävä olla.»
Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut. Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.
»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta, mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:
»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää, kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»
»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»
Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:
»Caramba, carambba, caramba, señorita, rita, ta. Madrid.»
»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi lausuessasi, kas näin.»
Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut sanoa mitään.
»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti. »Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä toiseen.»
»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä toistaiseksi säilynyt niistä.»
»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta, kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»
»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»
»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se prinsessalle…»
»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti hattua päähänsä.
»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,
und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»
Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun! gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus, sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»
»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»
Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan hattua.
»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea…? Olet aivan varmasti kyllin paljon.
Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»
»Porsas.»
* * * * *
Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme, oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys. Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein, jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.
Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa. Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.
»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»
Caritas kieltäytyi:
»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»
Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija, joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka, jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.
Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein vyötäisiltä ja lanteilta.
Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.
»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»
Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen. Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.
Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella, mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja kääntyi puhelemaan:
»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia itsemurhan muotoja.»
»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen, ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin edessä siihen aikaan.»
Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän terävästi:
»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut
Caritakseen.»
Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.
»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»
»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan se ei kohdistu heihin itseensä.»
»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen… vielä.»
Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan, oli hänen sävynsä muuttunut:
»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin epähieno.»
Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.
»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»
Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.
»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. — Ja jos joskus… te tulisitte… niin olkaa hyvä hänelle. — Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin…»
Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua. Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.
Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen pääsimme Caritaksen luo.
»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä, näkisitte, kuinka punastun.»
Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen, mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.
»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun maineeni… Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita… Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»
Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen Hellaan sitoessa kravattiaan.
»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja siihen, vai mitä.»
Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.
Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.
Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.
»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana. Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain määrätynlaista kiemailua.»
»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.
»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»
»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»
Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas, pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»
Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.
Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»
»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa olevansa naurettava.»
»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin mistään muusta.»
»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa, että herra Hart on löytö.»
»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»
»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet…»
»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun luottamustasi minuun.»
»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»