VIII
Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä peto, jolla oli jättiläisvoimat.
Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret, eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen, sireenien huudot sumuisen meren ylitse.
Keväällä hän varmasti on Pariisissa.
Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä, Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia, Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.
Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.
En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa. — Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin, hermostuin odottaessani lähtöpäivää.
* * * * *
Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin määrääjiä.
Ja ikävystyin, haukottelin.
Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.
Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!
Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.
»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt; mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää tehtävää kuin penkoa historiaa.»
»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette revanshia.»
»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä. — Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa, sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»
»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»
»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä saakaan olla muuta kuin työ kansamme… ei, sanokaamme koko Euroopan hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»
»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta, kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään. Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»
»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta, voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla. Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»
»Te siis uskotte — te olette idealisti ja haaveilija.»
»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»
»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen sielu?»
»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»
»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele.
Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»
Hän oli nuori, vaalea ja vakavasilmäinen. — Me nauroimme molemmat.
»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten tutustunut paneuropaideaan.»
»Se hullu kreivi Coudenhove-Kalergi, vai mikä hänen nimensä taas olikaan.»
»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta. Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen. Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»
»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»
»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»
»Mitä te muuten ajattelette Venäjästä Saksassa?»
»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena, ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. — Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä, Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja, jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan. Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme ulkopuolelle.»
»Ja lopputulos?»
»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»
Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.
Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.
Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli. — Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja ranskalaisen leivän kappaleita korissa.
Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia, kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan lähellä asemaa oli varaamani hotelli.
Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille, tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa lukemattomat kuvat.
Kylpy — päivällinen — pari savuketta.
Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot, raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».
Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.
Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta, kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet koko olemukseni.
Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut. Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.
Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja, jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä halusin.
Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla, jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu, että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.
Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua. Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille paikoille viereeni.
Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä, ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue. Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.
Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan tosiasia.
Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta, ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä». Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli tuntematonta ja hämärää.
Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.
Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.
Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.
Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.
Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:
»M. Poincaré pitänyt… puheen… frangin vakauttaminen…
Belgiassa rautatieonnettomuus… 30 haavoittunutta… autokilpailut
Biarritzissa…»
Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.
Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.
Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.
Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.
Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut… Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: La volupté de Paris.
Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.
Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut, himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten hehkulamppujen alla.
Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani. — Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat askelteni alla.
Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:
»Terve mieheen.»
Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:
»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»
Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.
Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.
»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä. Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi, häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»
Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan, mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta pohjalastia.
»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan. No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. — Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut mitään.»
Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen.
Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.
»Niin, sinähän olet saanut viime aikoina menestystä.»
»Haista… no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta. Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla. Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin. Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä Suomessa, näyttää, niin että menevät per… Anteeksi, minä olen vain raaka ja sivistymätön taiteilija…»
»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut. Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma, että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin, lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin, jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan. Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»
Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos, ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.
Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin, kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. — Kello oli hiukan yli kahdentoista.
Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä olevan pöydän ja odotin:
»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»
Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa laseissamme.
»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat? — Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat käytettävissäsi minun kauttani.»
Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. — Puoliyön jälkeen… — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat, hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, — vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.
Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki oli seurannut katsettani ja kirosi:
»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan, miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»
* * * * *
»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»
»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa muiden suurkaupunkien rinnalla.»
»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»
»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, — iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, — raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa, raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»
Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen, jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.
»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä. Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»
Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.
»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet, niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin. Odotahan, kun katson.»
Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki selaili muistilehtiötään.
»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan. Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin, ihastuttava nainen joka tapauksessa.»
Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja sanoin:
»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.
Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»
»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta. Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja jokaisellehan on oma luonteensa.»
»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»
»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»
Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä keinuin omissa ajatuksissani.
Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.
»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa, näet.»
Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:
»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.
Minähän kerroin…»
Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:
»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen. — Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna yrittää toteuttaa.»
Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin, silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta. Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää, tavallista, hiukan banaalia elämää.
Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite. Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta illusionia, — minun elämäni illusionia.
Ja samppanjan kuumentamissa ohimoissani, kohonneitten suonien alla jyskytti: