XI
Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.
Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa, muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset muuttavat ne koomillisiksi.
Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää, niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.
Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme. Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden, joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja majoneesikastikkeesta!
Juuri sellaista on elämä.
Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen. Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan, unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei kuulunut minulle, murusia elämästä.
Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, — hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden, minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli kalpean ja laihan näköinen.
Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja tuli istumaan viereeni:
»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt. Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»
»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»
»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella. Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten minä join vermutteja… Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain nöyrästi, että elämä on mysteerio.»
Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän väliä hermostuneesti.
»Ja nyt…»
»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»
»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle kärsimykselle.»
»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»
»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja puolikas bordeauxta.»
Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen pois ja täytti lasinsa punaviinillä.
»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. — Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa teitä?»
Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne, aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta. — Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:
»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta, harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa. Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni. Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»
»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja loistavin silmin.
»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia.
Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»
Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.
»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia?
Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»
»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»
Mäki nauroi hiukan katkerasti:
»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla. Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi… Noh, minä puhun roskaa, — tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti Holm.»
»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin, ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän, miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet tulemaan.»
Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana, Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään, kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.
»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»
Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin siunausten tulviessa ympärilläni.
Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja yritin lohduttaa häntä nauraen:
»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»
Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella, että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin, että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa, jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.
Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä. Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken kansan nähtäväksi.
Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin jälleen hiljainen ja tyyni.
Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston. Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.
Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille haaveilleni.
Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä, kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista, jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.
Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä. Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen, mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.
Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin. Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen, eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen lapsi.
Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant — troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen, joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.
Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.
Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.
»Entrez!»
»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»
Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin. Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin, että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.
Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. — Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä, kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta valokuvaa ei ollut.
»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein sanoa yli varojen, eikö totta?»
Hellas nauroi poikamaisesti.
»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee, että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»
»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt joitakin hullutuksia.»
»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta, mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua. Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»
»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano, enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»
»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen. Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin — tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan, huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.
Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä, taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.
Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.
Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»
»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»
»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille. — Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»
Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa jälkeen putosivat lasiseen maljaan.
Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä, niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen mahdollisuuden.
Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.
Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla, punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.
Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään — liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa. Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.
Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa, kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.
»Kuule, Hellas. Caritas on nyt täällä Pariisissa.»
Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:
»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»
Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.
»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin — yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta julmuutta.»
»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää, että hän on kypsynyt naiseksi.»
»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen. Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. — Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä. Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta. Suurin illusioni.»
»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää. Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri rakkautensa.»
»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys, joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä, he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita, nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita. Viisaampia kuin muut.»
»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua. Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut. Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä, — sehän on satua.»
Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.
»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän. Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö, tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, — ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten. Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:
Minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.
Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen kärsinyt.»
Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi, — puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.
Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.
Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia, tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo, melkein väritön kuulto.
»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas, ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle — jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse, ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»
Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä. Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.
»Sinä et tule sisään?»
Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan, metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.
Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos. — Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse oranssinvärinen valo.
Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.
Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan, olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin, vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.
Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee itseensä sateen autuuden.
Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.
* * * * *
Hellas oli ollut sisällä yli tunnin.
Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet, särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.
Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin — baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa. — Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät, valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina valkeilla mainingeilla.
Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.
Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.
Hellas oli ollut sisällä kaksi tuntia.
* * * * *
Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio, hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta, jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.
Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit, muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.
Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.
Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle, tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja ja katunaisia.
Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.
Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä, — kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla kädellään.
Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.
Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli vain tympeää, katkeraa sekasortoa.
Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat yksin.
Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen, joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.
Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.
Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin, josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.
Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa satuhirviötä.
Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet. Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat hampaat.
Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava, eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. — Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten kravateissa oli muotivärinä punainen.
Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien äänistä. Hän palasi ja julisti:
»Neekerit ovat maailmankaikkeuden nuoruus!»
* * * * *
Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen itsehävitysvietti.
* * * * *
Ja taas oli kylmä aamuyö.