XIII
»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. — Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy, jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»
»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta, josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»
Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli siirtynyt tuolle puolen olevan.
Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.
»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita, seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.
— Katso, eikö tuo veturi ole kaunis?»
»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota painokoneet tärisyttävät yötä päivää.
— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää, työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»
En voiture!
Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille, vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.
»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä, kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»
»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»
Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui pitkä, pakahduttava nyyhkytys.
Hän seisoi pikajunan vaunusillalla ja katseli minua, kun juna yhä kiihtyvällä nopeudella lähti kiitämään eteenpäin. Sen pyörien jyskeessä oli seikkailun hurma, uusien kasvojen, uusien värien ikävä.
Hänen läheisyytensä oli jäänyt minuun. En uskaltanut liikahtaakaan, ennenkuin viimeinen hämärä aistimus hänestä oli poissa.
Käännyin ja lähdin kulkemaan omaa tietäni. Suuri illusioni oli jäänyt elämään ja vaikuttamaan, — ja minä olin aivan yksin.
* * * * *
Oltuani pari kuukautta poissa hämmästyin nähdessäni, miten Pikkuveli oli kasvanut ja käynyt ikäänkuin miehekkäämmäksi. Hänen leukansa oli saanut jäykempiä piirteitä, ja hän puhui varmemmin ja reippaammin kuin ennen. Kerroin hänelle, että Hellas oli kuollut Pariisissa. Se teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän sanoi:
»Siinä vasta oli mies. Olisipa meillä myös sellaisia opettajia koulussa, niin kaikki olisi aivan toisenlaista. Hän oli sadan tuollaisen kuivettuneen äijänkäppyrän arvoinen.»
»Mutta Pikkuveli, — sanotaanhan, että ketä jumalat rakastavat…»
»Minä en välitä siitä… Sellaisia miehiä me olisimme tarvinneet. Minä uskon, että hän olisi kyennyt tekemään meidän jalkapallojoukkueestamme mestariryhmän, jos olisi halunnut.» — — — Minä otin Caritaksen kuvan pois pöydältäni. Valokuvat ja muistoesineethän ovat vain niitä varten, jotka aikovat unohtaa. — — — Pikkuveli sai moottoripyörän. Hän ja tyttö puuhailivat kaikki iltapäivät pihavajassa sormet ja kasvot öljyn ja noen tahrimina. He olivat kaksi reipasta, onnellista toveria. Miten saatoinkaan kadehtia katsellessani salaa ikkunasta heitä. Vähän väliä he riitautuivat jonkin mutterin tai ruuvin sijoittamisesta ja tarkoituksesta, ja sopivat jälleen huomattuaan mahdollisesti, että molemmat olivat olleet väärässä.
Sydän vapisten seurasin Pikkuveljen ensimmäisiä ajokokeita. Vaikka pää murskaksi, mutta sen täytyi mennä eteenpäin. Varoin ilmaisemasta mitään huolestumisen merkkejä. Naureskelin vain syrjässä, kun hän keikahti kumoon lyhtypylvästä vasten.
Naarmuja, mustelmia ja ajokortti.
Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen onnellisin värähdyksin.
Sivuvaunua ei otettukaan.
»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa, ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon parempi.»
Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.
Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren vaaleat, heleät värit.
»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään. Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain kestää.»
Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.
Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän jäljessään.
Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä muotoaan.
Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.
* * * * *
Kun käännyin lähteäkseni pois, huomasin, että toimittaja Korte seisoi minun takanani huulillaan tavallinen hymynsä ja savuke riippuen veltossa suupielessä.
»Olen tässä seisoskellut pari minuuttia ja ihmetellyt, mitä kummaa ihminen voi vielä nykyaikana noin vakavasti ja otsa rypyssä miettiä.»
Viittasin tielle ja kysyin:
»Näitkö?»
»Näin kyllä, ja se oli totisesti kaunis pari ja kaunis lähtö. Ihan minun vanha juoponsydämeni tuli liikutetuksi. — Olen tässä paluumatkalla kotiin eräästä iltaistunnosta. Tuumin, että voisi vaihteen vuoksi kerran kävelläkin kun on niin kaunis ilma. Hengittää vähän asfaltinhajua ja viileyttä spriihöyryjen joukkoon. — No, ei kai se miettimisestä parane. Sinne ne menivät. — Pieni ryyppy, häh? — Minulla on kotona pullollinen, jos jatkettaisiin vielä.»
Ravistin vain päätäni. — Lähdimme yhdessä kävelemään ylös Arkadiaan.
»No, Hellas on nyt kuollut. — Kuule, sinähän taisit olla Pariisissa samoihin aikoihin. Satuitko tapaamaan häntä siellä. Miltä hän vaikutti?»
»Teki työtä, ja… niin, Caritas oli myös siellä.»
»Jotakin sentapaista minä hiukan vainuskelinkin. Katsos, tässä ammatissa joutuu hiukan vainuskelemaan ja lukemaan rivien välistä. Ei silti, kyllähän se juttu unilääkkeestä ja sydänhalvauksesta oli täysin pätevä, mutta kuitenkin… Siinä oli jotakin luonnotonta… No, en minä tahdo mitenkään udella, mutta kuitenkin. Hellas oli ainoita todellisia persoonallisuuksia, mitä meidän joukossamme täällä on ollut. Synti, että juuri hänen täytyi lähteä pois. Minäkin olisin kymmenen kertaa paremmin joutanut lähtemään. — No, rakkausjuttuhan siinä kuitenkin oli kaiken pohjalla… niin paljon minäkin voin arvailla. Enkö ole oikeassa? Rakkauden tähden voi mies tehdä mitä hullutuksia tahansa, vaikka me nyt kylläkään emme teoreettisesti usko rakkauteen.»
Ja minä vastasin:
»Niin… — Hän kuoli rakkauden tähden.»