II.
Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne ja Anna olivat kahden.
Rinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.
"Tervetuloa nyt tänne!" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.
"Samoin sinulle!" sanoi Anna.
Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:
"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?"
"On kyllä."
"Toivoisin sitä riittävänkin."
"Sitä minäkin."
"Etkö sinä sitten usko sitä?"
"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.
Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan, olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.
"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan mitään."
Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.
Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä hänelle oli oikeastaan tullut?
Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta, ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.
Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä häitänsä.
Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli huomannut, kuinka oli käynyt, — kun leikistä oli tullut tosi. Hänen antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen seurauksia.
Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.
Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja kiihdyttäviä.
Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia kestämään työnorjankin asemaa.
Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.
Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut oikein.
Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.
Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan sellaista tuntenut.
Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.
Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?
Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön. Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.
Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut vähän vakavuuttakin.
Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa häneen.
Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.
He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.
Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.
"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.
Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.
"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei enempää.
Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.
Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään.
Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä kuulunut.
Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan. Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen puolensa.
Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt… väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään voinut häntä lohduttaa.
Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.
Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat. Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen oli Ellikin peitonnut häntä.
Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut heittänyt häntä yksinään epätoivoon.
Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.
Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän olikin. Siitä se johtuikin.
Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin heidän hääyönsä?
He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä pikku lapsi… itki aamuun saakka…