IV.
Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta,—ovi aukeni ja sisään astui Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan.
—Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi.
—Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.
—Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.———Katri—— yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.—Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteloita.
Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
—Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.
—Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa—Katri, mitä tyhjää pelästyt?——Elä katso noin kamalasti Katri———Katri, miksi kalpenet suotta?
Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
—Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.
—Mutta minäpä rakastan sinua, Katri—rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli lähes tukahtunut rajuista himoista.
—Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut.
* * * * *
Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä—ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän riemusta.
Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta—Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi—sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,—mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää odottanut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja—hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämmen.