IV.
Ensimäisinä kuukausina Genevièven katoamisen jälkeen, Jacques, häntä tavatakseen, vietti kaikki sunnuntaipäivät kuljeskelemalla Parisin komeimpain kaupunginosien katuja pitkin. Hän katsoa tirkisteli noita komeasti puettuja lapsia, jotka kaupungin puistoissa leikitsivät, taikka Champs-Elysèes-kentällä kiiltävissä vaunuissa ajelivat. Moni vaaleatukkainen pikku tyttö saattoi hänen sydämensä sykkimään, mutta joka kerta, hänen toivonsa raukeni tyhjään, kun noiden suloisien sinisilmien asemasta, joita oli toivonut näkevänsä, kohtasi ventovieraat kasvot. Pian hän lakkasi toivomastakin, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi ja murheelliseksi. Väsymättömästi hän teki työtä, mutta hänen työntekonsa oli ilotonta; hän oli ikäänkuin kone, joka totuttua työtään tekee.
Kodissaan hän ei mitään pyytänyt eikä tuonut sinne muassaan muuta kuin jokapäiväisen leivän. Ei äiti hänen tulostaan enään iloinnut, ja lapsetkin hänen läsnäollessaan hiljemmin haastelivat. Jos heillä oli jotain kysyttävää taikka joskus nauruun purskahtivat, niin aina peljäten häneen katsoivat.
Jacques luuli sillä täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, että antoi heille koko työpalkkansa, pidättämättä siitä vähääkään omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetkeä itselleen suomatta. Hän unhotti, että alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mistäkään arvosta, ja että hänen ansaitsemansa leipä, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeyttä ja iloisuutta höysteeksi. Työpaikassa hän oli erillään muista, ja kotiinsa hän toi mukanaan äänettömyyttä ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.
Kun hän eräänä iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. Äiti näytti levottomalta, mutta Jacques ei siitä paljon lukua pitänyt. Yöllä täytyi mennä lääkäriä noutamaan, ja kun Jacques seuraavana päivänä tuli työstään, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt tehtävänsä: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.
He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heitä kaunistanut, ja he olivat niin toistensa näköiset, ett'ei niitä taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.
Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven jälkeensä ja viipyi siellä kauan. Äitinsä, kun ei nähnyt hänen palaavan, tuli hiljaa hänen viereensä, mutta poika ei näkynyt sitä huomaavan. Hän seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ääressä, mutta äiti sen vaan huomasi, että hänen silmänsä olivat kuivat.
— Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heillä ollut ketään, joka heitä rakasti, äiti katkerasti sanoi.
Jacques kääntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat hänen sydämensä.
Hetkeä ennen hän oli itsekseen sanonut:
— Oi, miksi en enempi heitä rakastanut? Miksi en heitä hyväillyt?
Miksi en joka ilta ottanut heitä syliini?
Ja hänen sydämensä oli pakahtua… mutta kun hänen äitinsä noin puhui, niin hän mitään vastaamatta lähti ulos.
Näinmuodoin äidin ja pojan välillä oleva jäämuuri jäätyi jäätymistänsä, ja tuo yhteinen murhe eroitti heidät vielä enemmän toisistansa.
Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellekään mitään puhumatta läksi pois työpaikasta, lähestyi häntä eräs työtovereista. Jacques tunsi hänet vaan ulkonäöltä, mutta tiesi, että hän oli kelpo työmies, taikka, niinkuin hänen äidillään oli tapana sanoa, "sävykäs mies". Hänellä ei siis ollut syytä karttaa häntä.
Aluksi yhtä ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:
— Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on käynyt minun sydämelleni, kuin aina olen nähnyt teidät noin murheellisena ja äreänä. Olettehan te nuori… nuoren täytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaapääksi tulee, enkä kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?
— Se tulee luonnonlaadusta, ehkäpä myös ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita hän ei olisi keneltäkään toiselta suvainnut.
— Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin erittäin loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenkään meidän elämiimme niin erinomaisen hupaista ole… ei minun, enemmän kuin teidänkään, hyvä toverini. Siitä asti kuin minä muistan, ei minulla ole ollut muuta edessä kuin alituinen työnteko, hiki ja vaiva, että useinkin olen ollut nääntymäisilläni. Se minun kohtaloni! Joka aamu minä itsekseni näin puhun:
— Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas päivä edessäsi, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, että olen velvollisuuteni täyttänyt. Korkein olento näkee sinut, minä itselleni sanon, ja siinä kyllä.
— Korkein olento!… toisti Jacques vähän ivallisesti.
— Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meidän pitää tulla selville. Jos te niitä olette, jotka Jumalan olemuksen kieltävät, niin me emme tule toinen toistamme ymmärtämään, sillä nähkääs, se on minun järjellinen vakuutukseni. Minä uskon korkeinta olentoa samaten, kuin minä uskon aurinkoa. Mitä te uskotte?
— Minä näen silmilläni auringon valon ja tunnen sen lämpimän, mutta tuon korkeamman olennon olemusta minä en mistään huomaa. Kuinka häntä siis voisin uskoa?
— Teidän kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selvän tiedon kieltävät. Minä puolestani, sen vieläkin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei hän itse näytä todeksi, ett'ei häntä ole olemassa.
Ja nähdessään että Jacques hymyili, hän löi rintaansa ja jatkoi innostuneena:
— Minä vakuutan teille, että täällä povessani on jotain, joka sanoo, että meitä ylevämpi ja korkeampi olento on olemassa, ja että hän näkee ja palkitsee niitä, jotka vaivattuina ja raskautettuna täyttävät velvollisuutensa, niinkuin minäkin. Se on minun järjellinen vakuutukseni.
Jacques ei vastannut mitään.
— Minä olen hiukan sieltä ja hiukan täältä lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan käsiini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niistä minä olen jos jotakin oppinut. Minä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja tämän näkyväisen maailman ilmiöitä uskovat; mutta minä vastaan heille — tietysti vaan ajatuksissani, sillä enhän minä kykenisi mennä noiden oppineitten kanssa riitelemään — minä vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sitä järjellistä vakuutustani, ett'ei mitään lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sitä tehnyt ja että kaikki nuo ilmiöt ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. Järkenikin, näetten, sen minulle sanoo.
— Tuosta kaikesta minä en niin vähääkään ymmärrä, sanoi Jacques alakuloisesti; sen minä vaan tiedän, että hyvinkin vähästä henkeni antaisin.
Nuo sanat olivat tahtomattansa hänen suustansa päässeet, ja hän olisi mielellänsä ne peräyttänyt.
Lebeau loi häneen hetkeksi ystävällisen silmäyksen; sitte hän kysyi:
— Voisinko minä tehdä jotain teidän edestänne?
— Ette mitään, kiitoksia vaan.
Ja he erkanivat toinen toisestansa.
Seuraavana päivänä tapasi Lebeau jälleen Jacquesin. Tämä osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itseään, koska ei mielellään olisi ketään loukannut.
— Eilisestä saakka minä olen teitä ajatellut, hänen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tietäväni, mikä teiltä puuttuu: se on ihmisten seura. Käykää minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.
Jacques kiitti, vaikka hän ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pitänyt.
Kun hän tänä ehtoona tuli kotia, niin hänen äitinsä, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota hänen pientä huonettaan: häneltä oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen tähteet olivat vielä pöydällä. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynnä ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa käänsi Jacquesin sydäntä, saattaen hänet peräytymään.
— Kuka tämmöistä saastaista ilmaa voi hengittää? hän sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan päin olevan akkunan.
— Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, käärien ympärilleen vanhaa, kulunutta huivia.
— Kuinka näin kuumalla ilmalla vilu on?
— Minä luulen, että se on iltakosteus, joka minua väristyttää.
Jacques sulki akkunan ja kävi istumaan, nojaten päätänsä käteen.
Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa perästä, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi työpajasta. He olivat likaisia, isoäänisiä ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heitä sietää, vaan torui heitä.
— Luuletko, että me pitkin elämäämme viitsimme noita ison herran temppujasi kärsiä, vanhin heistä sanoi. Aina sinä olet täällä mekottamassa; se käy meille vihdoin tuskaksi.
Kaikki Jacquesin ympärillä oli niin rumaa, niin ilkeää ja inhottavaa, että hänen rupesi pahaa tekemään, ja hän meni ulos, ennenkuin keitos ehti pöytäänkään, antamatta mitään selitystä levottomalle äidilleen.
— Mitäpä siitä! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka hänelle kelpaa, niin me saamme sitä enemmän.
Jacques rupesi astumaan erääsen tarhanteesen vievää katua pitkin.
Se, mitä hän täällä näki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin köyhässä kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilkeän näköiset, varsinkin ne, joissa oli myytävänä vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksillä, käärien ylös hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa elämää. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tyttöjä nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heistä ojensi kättään, tarttuakseen Jacquesin käsivarteen, ja kun tämä inhoen kääntyi hänestä pois, niin hän huusi hävyttömiä sanoja hänen jälkeensä.
— Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilettävää ja vastenmielistä, sanoi
Jacques itsekseen.
Samassa Lebeau muistui hänen mieleensä.
— Olisipa hauska tietää, mitä tuo hänen "korkein olentonsa" tästä lokalätäköstä arvelee.
Samassa hän saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien välistä, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. Tämä vähäinen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka päivänvalolla näytti niin epärunolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhjä ihmisistä ja kasteesta virkistyneet kukat levittivät väkevää hajuansa ilmaan. Jacques vaipui eräälle penkille istumaan ja hengitti syvään tuota hyvänhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, että tämä kuun valaisema, pieni soppi oli noin lähellä tuota katua, jota hän äsken oli astunut! Ja ikäänkuin eroituksen vielä suuremmaksi tehdäkseen, rupesi läheisestä talosta kuulumaan heleää ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, hälisevät äänet.
Jacques oikaisi itsensä penkille ja makasi, silmät luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa hän ijäksi päiväksi saisi tänne jäädä!… jospa ei enään milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! Tässä ihanuudessa ja sopusoinnussa hän voisi unhottaa, että maailmassa on muuta olemassakaan.
Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ympäri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten välttävänsä vartijan teräviä silmiä; mutta sillä hän ei mitään voittanut, vaan vartija puhutteli häntä ankarasti.
— Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan, hyvä toveri.
— Te erehdytte, sanoi nuorukainen ja nousi seisovallensa; minä en ole päissäni, mutta olisin halusta jäänyt tänne yöksi, koska hengittäminen täällä käy niin keveästi.
— Kas tuota! on niitä monta muutakin, joidenka haluttaisi öitään näillä penkeillä maata. Esikaupungista tänne haastamattakin miehissä tultaisiin; mutta tänä yönä te ainakin saisitte kelpo jäsenten kolotuksen. No, joko menette!… On jo aika lukita portti.
Ääni, joka lauloi, oli vaiennut; ei nyt enää muuta kuulunut kuin vaunujen jyrinää ja muutamien lystikkäiden työmiesten epäsointuista rallatusta, kun he kadun poikki tallustivat.
Tultuaan kadulle, kääntyi Jacques taaksensa katsomaan. Pilvi pimitti kuun; varjoon kätkettynä puutarha näytti vaan keskellä toria olevalta mustalta pilkulta.
Kun hän tuli kotia, oli äiti odotukseen väsyneenä laskeutunut levolle, ja lapset jo nukkuivat. Hänen johtui mieleensä tuo yö, jona hän Genevièven katoamisen perästä oli katuja kulkenut; hän rupesi kuluneita aikoja muistelemaan ja makasi valveillansa aamupuoleen saakka.
Koko pitkän yön hän kuuli äitinsä kuivaa rykimistä ja raskasta hengittämistä. Pari kertaa se ikäänkuin kuumeen hourauksissa rupesi puhumaan, sitten alkoi valittaa.
Jacques nousi vuoteeltansa ja hiljaa lähestyen kysyi, oliko äiti kipeä; vaan tämä vastasi, ett'ei mikään häntä vaivannut, paitsi unettomuus, ja käski pojan vaan olla huoletta.
Sitten hän ei muuta kuullut kuin pidätettyä yskimistä joskus vaan. Viimein hän meni nukuksiin ja näki unta, että Geneviève oli puutarhaan kätkettynä ja hän pensaitten välistä oli häntä etsivinään, kuitenkaan muuta näkemättä kuin hänen hameensa liepeen, joka kuun säteeltä haamoitti. Yht'äkkiä puutarhan vartija oli astuvinansa hänen eteensä, sanoen äreällä äänellään: Menkää muualle päätänne selväksi makaamaan; tämä puutarha ei ole teitä eikä teidän vertaisianne varten!
Ja kun hän piti vastaan, koska ei mielellänsä olisi lähtenyt tästä paikasta, jossa toivoi tapaavansa pikku kuningattarensa, niin röyhkeä vartija, löydä muksahutti häntä päähän, josta hän paikalla heräsi.
Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, ja myöhästymisen pelkoon hän unhotti unelmansa.