XV.
Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt neiti de Préalia.
Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen, joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän. Yrittäisikö saada häntä tavata?… Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään. Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen; nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi häneen.
Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?… Mihinkä hän ottaisi turvansa… ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?… Pitkiä aikoja oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta. Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa… niin hän ainakin uskoi.
Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista, tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!… Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!… Mikä sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan… Siinäkin jo pitäisi oleman tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen ääniä.
Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa. Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet, ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui syvään uneen.
Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut… nyt hän jo kuuli puhuttavankin… Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan liikutti itseänsä.
— Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan. Jättäkää hänet tänne… se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa… Näettenkös, tuossa yksi juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.
— Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.
— Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.
— Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen puhuja halveksivalla tavalla.
Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää voinut häntä juopuneeksi uskoa.
Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra Bousquet.
— Mikä täällä on hätänä?
— Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.
Rakennusmestari lähestyi.
— Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi, rouva de Préal.
— Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.
— Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän puistonne yömajaksi.
— Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se, joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de Préalin.
— En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.
Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka ihana tuo ilmestys oli… Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin suloinen!… Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman, ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.
— No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet, ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?
He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.
— Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota miestä.
— Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet. Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.
Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.
Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä, oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään, niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu, nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi, kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.
Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli nähnyt Genevièven.