II.
Kosto.
Kohta sen jälkeen kun Hurtado miehinensä oli lähtenyt linnasta, saapui sillan luo vihollisien lähetystö. Mangora, päällikkö, oli heidän johtajansa; hän oli ainoa miespuolinen koko seurueessa, muut kaikki olivat naisia.
Nunjo laski heidät linnaan.
Mangoralla ei ollut mitään asetta; hänen seuralaisensa olivat, kuten jo sanottiin, kaikki naisia; eihän sellaista seuruetta tarvinnut pelätä.
Alku-asukkaat olivat saaneet tietää, että valko-ihoisten muonavarat olivat loppumaisillaan. He toivat heille ruokaa: makeita hedelmiä kudotuissa koreissa, viiniä nahkasäkeissä ja teurastettuja eläimiä.
"Syökää ja juokaa", sanoi Mangora; "paraguailaiset eivät maksua vaadi; ne haluavat vain valko-ihoisten ystävyyttä, lempeitä sanoja ja sukulaisuutta. Sukulaiset eivät lahjoita toisilleen ainoastaan ruokavaroja, ne rakastavat myös toisiaan. Vanhimmat ovat valinneet kauneimmat tyttärensä ja lähettäneet ne tänne. Tutustukoot valkoihoiset veljet niihin, valitkoot niistä. Yhdistäköön rakkaus hyvät ihmiset väkeviin. Valko-ihoiset ovat väkeviä, paraguailaiset hyviä. Jos teitä miellyttää sanani, niin vastaanottakaa lahjani."
Nunjo oli hyvänsävyinen, herkkä-uskoinen sotilas. Hän ei voinut edes aavistaakaan mitään petosta näiden näennäisesti lapsellisten ihmisten taholta, joille hän ei koskaan ollut mitään pahaa tehnyt. Heidän hyväntahtoisuutensa ilahutti häntä. —
Hedelmät, viini ja muut ruokavarat jaettiin espanjalaisten kesken; ja jotta nämä tulisivat vakuutetuiksi siitä, ettei ruuassa eikä juomassa ollut myrkkyä, istuutuivat lempeät, mielistelevät naiset espanjalaisten viereen, yhtyivät aterioimaan heidän kanssaan, haukkasivat palan tuntemattomasta hedelmästä, jota espanjalaiset katselivat epäilevin silmin, maistelivat viiniä ja lipoivat kieliänsä, näyttääksensä ettei tämä "agavis" niminen juoma ollut myrkyllistä. Mutta mitä on tämä juoma?
Etelä-Amerikassa kasvaa mehuisa, pitkä ja leveälehtinen kasvi, mikä meillä on "agave"-nimellä tunnettu, Europan pohattojen kasvitarhoissa näkee silloin tällöin jonkun semmoisen ruukkukasvina, mutta Amerikassa viihtyy se niin hyvästi kuin meillä rikkaruoho. Europassa kukkii se joskus pitkien aikojen kuluttua, kerta sadassa vuodessa, sanovat muutamat. Ja kun se tapahtuu, puhutaan siitä sanomalehdissä, tehdään oikea luettelo Europassa olevista "agaveista" j.n.e., kunnes kukka saavuttaa suuruuden, joka ympäri-mitaten on noin kolme syltä; silloin annetaan joka päivä sähkösanoma-tietoja sen voinnista ja luetellaan sen kukkakuvut, jotka nousevat tuhatlukuisiksi.
Tämä kasvi on Etelä-Amerikassa niin yleinen kuin meillä esim. nauris, ja vaikka se sielläkin tarvitsee paljon aikaa kehkeytymiseensä, niin kukkii alituiseen joku agavismetsä, milloin täällä milloin tuolla, ja tarjoaa lumoavan näyn.
Jos silloin joku tällaisen metsän jättiläisistä leikataan poikki, niin siitä parin viikon kuluttua juoksee nestettä niin runsaassa määrässä, että se täyttää monta saavia. Ja tätä nestettä käyttävät intiaanit samaan tarkoitukseen kuin me olutta, viiniä ja muita väkeviä juomia.
Sillä levoton ihmishenki on kaikissa ilmanaloissa onnistunut keksimään keinoja juopuakseen, eli toisin sanoen — himmentääkseen jalointa lahjaansa, järkeään. Kaikkialla Maailmassa on ihminen hankkinut tietoja eläimenä olemisen onnellisuudesta.
Ja tähän soveltuu agavis erinomaisen hyvin.
Se on mietoa, makeata ja päihdyttävää.
Se on — sanokaamme se suoraan: juovutusjuomaa.
Mutta sitäpaitsi on sillä se ominaisuus, että se, joka sitä ensikerran juo, vaipuu raskaaseen uneen, jota seuraa "paha elämä" ja oksennuksia. Sen, joka kerran on ne kestänyt, ei sitten enää tarvitse mitään pahoja jälkiseurauksia pelätä. Se vaikuttaa aloittelevassa samoin kuin tupakka; joka ensikerran sitä nauttii, voi pahoin; tottunut taasen rakastaa sitä intohimoisesti.
Intiaanit olivat tottuneet agavisviiniin, olihan se heidän jokapäiväistä juomaansa. Espanjalaiset maistoivat sitä nyt ensi kerran ja joivat arvatenkin ylenmäärin — sillä jos kauniit naiset täyttävät maljan ja kauniit huulet sitä koskettelevat, niin tuskinpa mikään miehen sydän voi vastustaa.
Kun ilta tuli, makasi koko espanjalainen siirtokunta sikeässä uupumuksen unessa; naisten oli täytynyt vetäytyä makuusuojiinsa — mutta vaskenväriset intiaanit olivat valveilla.
* * * * *
Kaikkien nukkuessa tunkeutui Mangora Mirandan makuuhuoneeseen. Hiljaa, hiipien kuin kissa, tuli hän sisään, ja kumminkin herätti hänen tulonsa Hurtadon puolison.
Ja taasen kohtasivat häntä nuo palavat silmät, mitkä jo kerran ennen olivat saaneet hänet katsomaan maahan. Mutta tällä kertaa tirkisteli hän intiaania inholla ja kauhistuksella.
"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?"
Niin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi, muistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut ihminenkään, oli eläin.
"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä nukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä minua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat paraguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla. Jos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät kaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua ei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa kaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni tahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi."
Miranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen huulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän päällikölle kätensä.
Hän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla vitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta. Kun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.
Sitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:
"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!"
Mirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta; tämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen; juovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän olisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.
Mangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa petetyksi.
Hän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset olivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia paraguailaisia.
Nunjo esiintyi etehisessä; unisena kun oli, oli hänestä piha täynnä perkeleitä. Kädessään oli hänellä sarvi, jonka toitotuksilla hänen oli tapana kutsua kokoon väkensä. Hän asetti sen suutansa vastaan ja puhalsi kolme kertaa.
Vastaukseksi kajahti helvetillinen ivanauru pihalta; sitten kuului tuskallinen änkytys.
Intiani-naiset olivat kahlinneet nukkuvien sotilaiden kädet, ja jokainen, joka koetti nousta vuoteeltaan, tukehtui Delilojen ansoihin.
Puna-ihoiset nauroivat valko-ihoisten päällikölle, jolla ei ollut sotilaita.
Mutta Nunjo ei siinä kauan miettinyt. Pikaisesti puki hän yllensä puhvelinvuodasta tehdyn haarniskansa, pani kypärin päähänsä, tarttui suureen, oivalliseen miekkaansa ja päätti yksin syöstä vihollisia vastaan.
Alussa ampuivat nämä häntä nuolillaan. Mutta heikot, kalanluusta tehdyt kärjet ponnahtivat takaisin.
Nunjo oli myös varustettu pistoolilla, mutta hän ei tahtonut tuhlata kuuliaan vastustajiinsa. Himmeän aamukoitteen valossa tähysteli hän Mangoran sulilla koristettua päätä. Tämän pään varalle säästi hän kuulan, sillä se pelkuri tietysti ei uskaltaisi antautua miekkailuun.
Mutta Mangoralla oli toinen taistelu-tuuma mielessä,
Sillaikaa kuin hänen toverinsa vetivät puoleensa Nunjon huomion, kiipesi hän, nuorteana kuin käärme, erään ampuma-reiän luo, ryömi sisälle ja kiinnitti köyden, jota myöten hänen rohkeimmat seuraajansa kapusivat ylös; ja kun niiden luku oli riittävään määrään noussut, hiipi joukko Nunjon selän takaa tyhjiin suojiin, joissa ainoastaan Dolores ja Miranda olivat valveilla.
Nunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas, etteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet keihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet puolustamasta itseään.
Naisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat häntä intiaanit oven takana.
Kymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen ruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä kuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei nähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan, jonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.
Keihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli kahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet miekantyönnöllä seinään.
Mitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet ihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.
* * * * *
Hurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja sukkamielisyys.
Missä oli hänen Mirandansa?… Jos hän on kuollut, silloin huutaa jokainen hänen veripisaransa — jos hän on hengissä, silloin itkee jokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!
"Tahdotteko seurata minua?" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan, joilla ei enää ollut suojaa raunioissa. "Maailman loppuun saakka!"
Tottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa vaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä, joiden aseetkin ovat vaskea.
Mutta mitä näiltä ihmisiltä puuttui voimaan ja aseisiin nähden, sen oli luonto korvannut varustamalla heidät erinomaisella viekkaudella. Me tiedämme, että vasken ruoste on myrkkyä. Vaski-ihoisten pahat ajatukset ovat tappavia.
Alku-asukkaat, jotka aivan hyvin älysivät, että takaisin palaavat espanjalaiset raivostuneina ja kostonhimoisina ajaisivat rosvoja ja murhapolttajia takaa, ryhtyivät ajattelemaan varokeinoja.
Uudenmaailman sivistys oli jo keksinyt raivatut tiet. La Platan ympärillä sijaitsevat kylät olivat yhdistetyt sisämaissa oleviin kaupunkeihin piikivillä peitetyillä teillä, ja Lima'ssa näkivät espanjalaiset taidokkaasti kivitettyjä katuja. Meren rannalla ei tosin ollut teitä, sillä merellehän pääsivät alku-asukkaat pirogeilla virtaa myöten; kumminkin ulottui teitä virran rannalla oleviin kyliin.
Kun Hurtado urhoollisine ratsumiehineen lähti matkalle ja seurasi Rioterion virtaa, oli hän varma siitä, että tapaisi tien, joka vei intiaanien pääkaupunkiin, ja kun hän kerran tälle tielle oli saapunut, niin koko maakunnan yhteiset sotavoimat eivät voisi estää häntä tyydyttämästä kostoaan.
Joen rannalta kävi polku korkeata ruohoa kasvavien suomaiden yli. Tätä ruohoa saadaan joskus nähdä Europan akvarioissa. Se on se rehevä vesikasvi, jonka lieriönmuotoiset, hienot korret saavat Llanos- ja Pampaskenttien äärettömät lakeudet muistuttamaan valtamerta. Tämän suomaan poikki olivat alku-asukkaat sanomattomalla vaivalla tehneet paaluista ja upotetuista kivistä kuljettavan polun. Murhapolttoretkensä jälkeen olivat he suon liejuperäisimmällä kohdalla rikkoneet tämän polkutien, ja jotteivät muukalaiset saisi vihiä edes polun suunnasta, asetettiin sen kohdalle tuoretta ruohoa. Polun entistä paikkaa ei voinut tottunutkaan silmä huomata.
Mutta ei siinä kyllä.
Rosvot raivasivat uuden tien vähän toiselle taholle; polttivat pois ruohon ja peittivät tien piikivillä; kaksi tahi kolme matkustajaa saattoi se kantaa, vieläpä kentiesi ratsumiehenkin; mutta jos haarniskoihin puetut espanjalaiset sille antautuisivat, olisivat he auttamattomasti hukassa; pohjaton lieju nielisi heidät.
Tehdäksensä petoksensa vielä eksyttävämmäksi, olivat ilkiöt asettaneet sinne tänne vakoojia, joiden tuli antaa espanjalaisten lähestyä pyssyn kantaman päähän, mutta sitten äkkiä paeta ja viekoitella takaa-ajajiansa vaaralliselle uralle.
Raivosta ja kostonhimosta sokeana ryntäsi Hurtado ansaan.
Nähtyänsä vihattuja puna-ihoisia kannusti hän hevostansa ja ryhtyi kohta ajamaan takaa. Vielä lensi kavioiden alta säkeniä, mutta kuta kauemmaksi ratsastettiin, sitä liejuisemmaksi muuttui maa; vettä nousi kavioiden jälkiin, ja viimein vaipuivat vaahtoiset hevoset polviansa myöten suohon.
Mutta espanjalaiset eivät aavistaneet petosta; he eivät uskoneet pakenevia niin kekseliäiksi.
He astuivat maahan ja taluttivat hevosiaan. Nämä vapisivat ja tekivät vastarintaa, kun tunsivat maan myötäävän ja jalkojensa vaipuvan yhä syvemmälle. Takaisin ei käynyt palaaminen, sillä tien heikko perustus oli sotilaiden eteenpäin pyrkiessä kokonaan uponnut. Mutta kukapa tässä paluumatkaa ajatteli! Yhä enemmän raivostuneina ajoivat raskasaseiset espanjalaiset alastomia, keveäjalkaisia vihollisiaan takaa. Viimein vaipui Hurtado, joka kulki joukkonsa etupäässä, niin syvään, että hänen kannuksensa estivät hänet saamasta ylös jalkojansa. Sotilaat, jotka kiiruhtivat häntä auttamaan, tekivät vain vaaran suuremmaksi; ohut maakamara ei voinut kantaa niin monimiehistä ryhmää; ruohojen juuriverkko, jonka päällä multakerros lepäsi, murtui kerrassaan, ja Hurtado näki uljaan joukkonsa auttamattomasti katoavan mustaan liejuun.
Se oli kauheata nähdä. Hän ummisti silmänsä. Kauan soi hänen korvissaan kuoleman kanssa taistelevien hätähuudot, samalla kun hän itse tunsi vaipuvansa tuuma tuumalta yhä syvemmälle.
Mutta kun elämän taistelu oli lakannut, alkoi kuoleman hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä toisia ääniä tunkeutua Hurtadon korviin, ihmis-ääniä — raakalaisten ilohuutoja — ja juuri sentähden sitä kauhistuttavimpia: viholliset olivat palanneet takaisin.
Niin, kettu ei enää pelkää leijonaa, kun tämä on heittänyt henkensä. Puna-ihoiset nauroivat jo Hurtadon läheisyydessä, kaislaruo'ot ratisivat heidän jalkojensa alla. Hurtado toivoi vain, että hän nopeammin vaipuisi alas ja että kuolema kiireemmästi tekisi työnsä, jotta hän pääsisi elävänä joutumasta inhottavien vihollistensa käsiin.
Likainen, pahanhajuinen muta kosketti jo hänen leukaansa.
"Miranda!" huokasi hän ja painoi alas päänsä, niin ettei hänestä enää näkynyt muuta, kuin hänen pitkät, mustat hiuksensa.
Mutta äkkiä tarttuu joku näihin kauniisiin hiuksiin, käärii ne kätensä ympäri ja vetää hiljalleen suosta taintuneen ritarin…
Kun Hurtado taasen avasi silmänsä, makasi hän kivihuoneessa, joka oli rakennettu samaan muotoon kuin ne huoneukset, mitkä pienokaisten kädet kyhäilevät kokoon korteista ja palikoista: maasta nousi ylöspäin kerros kerroksen päällä, ylempi aina allansa olevaa pienempi, kunnes vihdoin rakennuksen huipussa oli vain yksi ainoa pieni suoja. Inkan lapsilla ja naapuri-kansoilla oli tapana tähän malliin rakentaa asumuksiansa.
Varmaan makasi Hurtado alikerrassa, sillä hän näki pitkän jonon huoneita; — jokaisen ovella seisoi vartioita, keihäillä varustettuja.
Hänen ympärillään kulki naisia — nuorempia ja vanhempia, oudonnäköisiä, vaskenvärisiä tyttöjä — kauniita ja rumia. Hänen kätensä olivat sidotut; hän ei voinut kohoutua makuusijaltansa.
Samassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean huudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä, etupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa. Intiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli sentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko löytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa edessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!
Päällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle, ja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.
"Valkoinen vihollinen", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä; "sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet viimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti tänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli lujat aseet — me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne kostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä sinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole rautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä luulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet teidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut minun veljeni Mangoran."
Kun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen rinnastaan.
"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi. Kaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme muurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen ompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan auringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet kuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä iltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun latvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen ruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien henget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt olet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi."
Hurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. "Miranda elää — on täällä!"
"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on syynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin, ettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä ja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän on niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon. Minä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen kauheimmat tuskat — kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni sai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette kärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla."
Hurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut surmansa linnassa.
"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi", jatkoi päällikkö entisellä järkähtämättömällä tyyneydellä. "Te saatte kumpikin elää. Minä en pane teitä vankeuteenkaan — vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota teitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä annan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat teitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman rangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin."
Kummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä, joka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton viha leimusi.
"Mutta yksi seikka tulee sinun tietää, valko-ihoinen mies! Vaimosi kanssa saat asua, puhua, kulkea ja syödä; mutta terävä miekka on teidän välillänne. Tiedätkö, mikä tämä miekka on? Et! Hyvä, minä tahdon sen sinulle sanoa. Te rakastatte toisianne. Hyvä se! Te olette nuoria. Se vielä parempi! Katselkaa toisianne, puhelkaa toistenne kanssa, hyväilkää toisianne, kaikki tämä on teille suotu. Mutta — syleillä toisianne ette saa, suudella toisianne ette saa. Yötä päivää on alati valvova silmä teidän vieressänne, sisällä, ulkona, makuusuojassa ja metsässä. Lahjomattomana varjona seuraa teitä tämä silmä, ja jos sinä painat pienimmänkään suudelman vaimosi huulille, niin piinautan minä teidät kuoliaaksi ja annan teidän olla toistenne tuskien todistajina. Nyt irroitan kahleesi. Mene asuntoosi, jossa vaimosi sinua odottaa. Hänkin jo tietää, että hänen suudelmansa tappaa sinut, tietää sen yhtä hyvin kuin sinä nyt tiedät, että sinun suudelmasi tappaa hänet. Mene hänen luokseen ja elä — niin kauan kuin haluat. Kuningas Siriga on tuominnut teidät."
* * * * *
Oh! Kuningas Siriga oli todellakin julma kostaja, antaessaan niiden elää, jotka tahtoivat kuolla.
Mitä tunsivatkaan nuo kaksi rakastavaa, jotka pitkän, tuskallisen eron jälkeen taasen saivat nähdä toisensa, mutta eivät uskaltaneet edes koskea toisiinsa! Nuori mies ja hänen nuori puolisonsa, joita kumpaakin elähyttää tulinen, innollinen rakkaus — he näkevät toisensa päivät pääksytysten, he kulkevat vierekkäin tuoksuvassa metsässä, kukkivilla kentillä, missä puut, kasvit, linnut, perhoset, niin, missä koko luonto rakastaa — mutta he eivät uskalla yhtyä tähän rakkauteen. He saavat sanoa toisilleen suloisimpia, herttaisimpia sanoja, mutta heidän huuliaan erottaa toisistaan tuo terävä miekka: vakoojan silmä, joka alati seuraa heitä.
Miranda vapisi pelosta, kun ajatteli rakastetun miehensä vaaraa.
Sentähden oli hänellä tapana kertoa Hurtadolle legendoja suurista kuninkaista ja kiitetyistä ruhtinattarista, jotka Jumalan edessä olivat luvanneet toisilleen ainaista puhtautta. Näiden tavoin oli heidänkin rakastaminen toisiansa.
Kuningas Sirigan puoliso oli nuori, hänen huulensa paisuvat, korallipunaiset. Hän oli nähnyt kauniin, valkoihoisen muukalaisen; hän alkoi sääliä häntä.
Ja lopulta rakastui hän häneen.
"Kuule minua, valko-ihoinen nuorukainen", sanoi hän. "Minun sydämeni rakastaa sinua; rakastakoon sinunkin sydämesi minua. Ja rakkaudesta sinua kohtaan murhaan minä kuningas Sirigan, teen sinut kuninkaaksi ja nostan sinut — hänen valta-istuimellensa."
Inholla torjui Hurtado vaskivärisen kuningattaren tarjouksen.
Sirigan puolison rakkaus tästä vaan yltyi. Hurtadoa ja hänen puolisoaan väijyi nyt kaksi vartiaa: kuninkaan ja kuningattaren, ja kun toinen makasi, valvoi toinen.
Miranda ja Hurtado tiesivät varsin hyvin, että heidän asunnossaan jokaisella palvelijalla — niin hyvin mies- kuin naispuolisella — oli käsky pitää heitä silmällä. Eikä vapautta, eikä pakoa ajatteleminenkaan! Mihin pakenisivat he? Kenenkä luo?
He tiesivät myös että yksi ainoa suudelma toisi muassaan kuoleman — tuskallisen, häpeällisen; ja niin vapauttava, niin suloinen kuin tämä suudelma olisikin ollut — sitä ei annettu, sitä ei toivottu.
Ja kumminkaan ei haluttu mitään niin suuresti kuin juuri tätä suudelmaa.
Eräs pakanallinen jumalaistaru kertoo, että Manalan kuningas kahdensi kirottujen nälkäisten tuskat, näyttämällä heille kaikenmoisia herkkuja sekä antamalla heidän tuntea niiden hajua. Unettomuus tuotti kiinalaisten kiduttajien mielestä kuolemaan tuomituille suurimmat tuskat, ja sentähden he eivät suoneet vangille silmänräpäykseksikään unta; he tappoivat hänet yhtämittaisella valvomisella. — Siriga voitti kaikki esikuvansa.
Etelä-Amerikassa kasvaa hedelmä — ulkomuodoltaan ananas-hedelmän näköinen. Sen nesteestä valmistetaan juomaa, joka saa juojansa vastustamattomaan lemmenhuumaukseem. Tämän juoman ylenmääräinen nauttiminen saattaa tappaa ihmisen.
Siriga asetutti joka päivä semmoisen hedelmän vankien pöydälle ja sen huumaavaa nestettä hämmennettiin viiniin.
Onnettomat puolisot eivät kumminkaan koskaan maistaneet kuolemaa tuottavaa, makeata viiniä; se iletti heitä, ja siten pelastivat he joksikin aikaa henkensä.
Mutta kerran taittoi Hurtado helpeen eräästä tuollaisesta hedelmästä; nestepisara putosi hänen kädelleen ja jätti jälkeensä maidonvalkean, poistamattoman pilkun.
"Se on myrkkyä", sanoi hän Mirandalle.
"Eikö kuolema ole parempi kuin tällainen orjuuden elämä?"
He jakoivat hedelmän kahtia ja söivät sen.
Myrkky sekautui vereen. Sen vaikutus oli huumaava.
"Tuollainenko kuolema on? Onko kuolema todella näin suloinen?"
"Syleile minua! Suutele minua!" kuiskasi Miranda.
Vakoojat riensivät kuninkaan ja kuningattaren luo viemään sanaa:
"Valkoinen mies on suudellut puolisoaan!"
Kiduttajien ja mustasukkaisen puolisonsa seurassa tunkeutui Siriga valko-ihoisen pariskunnan asuntoon.
Mirandan ja Hurtadon huulet olivat tavanneet toisensa. Suudelma oli pitkä. Se päättyi vasta toisessa elämässä. Vapautuksen ihastuksen-tunteeseen ei ollut kuolema kyennyt kajoamaan. Vaikka heidän sydämensä olivat lakanneet tykyttämästä, kuvastui tämä ihastus heidän kasvoissaan.