VI.
"Minä tulen! jo tulen!" puheli mitä kiivainta vauhtia helistävä ratsastaja itsekseen. "Ennenkuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan sinut jälleen nähdä ja silloin olemme onnelliset! — — — Paljon olet minua tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt tulemme onnellisiksi!… Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois… Ja nyt tulemme onnellisiksi!"
"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — ja myöskin sinä! Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain häpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"
Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja tervehtivät rientävää ratsastajaa raikuvilla "eläköön"-huudoilla. Tytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita isänmaallisia lauluja ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä ilosta.
"Minä tulen, jo tulen!"
Nuolen nopeudella riensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.
Puolipäivän jäljestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden välitse poltti päivä sitä helteisemmin.
Don Diego oli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja taivas kaukaa osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.
Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä ruukussa, jonka sisällyksen don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.
Taivas oli jo puoleksi mustien pilvien peitossa. Silloin tällöin välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.
"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako edemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."
"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.
Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin, ettei hän muistanut ajatella terveyttään. —
Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei kirkastunut, vaan pysyi pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.
Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa kastuneet läpimäriksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.
Ensimäiseltä vastaantulijalta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.
"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen kysyjän kalpeutta.
Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä väsynyt hevonen teki.
"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen, Maailma pimeni hänen silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet kylmyydestä värisivät.
"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, — "silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!"
Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin kirkon tornin ja vanhan linnan katon, joka suojasi hänen armastaan.
"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minuutit, jotka vielä erottivat hänet hänen rakastetusta vaimostaan.
Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa linnan pihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna maahan. — — —
Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukaisee silmänsä, tuntee hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin valuvan hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmia ne olivat.
"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta ja epätoivosta.
"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. — Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua
yhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"
Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.
"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena, "Siksihän on Jumala sinut vapauttanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."
"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun jälleen tavata sinut — mutta että pahantekijä vielä voisi elää onnellisena, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo minun kuolla onnellisena."
"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa."
"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."
Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.
Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä… rinnallani… on kunniaristi… ja sen alla kirjoitus… joka puhdistaa sinutkin maailman edessä."
Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä tekemään mahdotontakin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi; Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli kadonnut.
"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä äänellään.
"Minä rakastan sinua!… ja olen onnellinen!…" kuiskasi sairas tuskin kuuluvasti ja kuoli.
End of Project Gutenberg's Boresko kaunotar y.m. kertomuksia, by Various