III.
Varhain aamulla läksivät Hortobágyin majatalossa yötä olleet vieraat herrat matkaan.
Hortobágyin majatalo ei ole, vaikka sitä krouviksi sanotaan, mikään olkikattoinen huuhkajanpesä, kuten maalari oli luullut, vaan sievännäköinen rakennus tiilikivestä, pärekatto, sisässä mukavia vieraskamareita, oikea herraskeittiö ja kellari. Olisi kelvannut mihin kaupunkiin hyvänsä. Kukkivan puutarhan alapuolella juoksi hiljoillensa Hortobágyin joki, rannat kaislalla ja pajuilla reunustetut. Maantie kulkee läheltä yli joen, mihin on rakennettu mahtava, yhdeksän kiviarkun päällä lepäävä silta. Debreczenin kaupunkilaiset väittävät, että silta on tullut niin vankka sentähden, että rakennukseen käytettyyn saviruukkiin on sekoitettu maitoa; mutta heidän vihamiehensä taas tietävät, että ruukkiin on sekoitettu Debreczenin huonoista rypäleistä tehtyä viiniä, siitä se muka on niin sitkeästi pitäväksi tullut.
Varhaiseen matkaanlähtöön oli sekä ihanteellinen että käytöllinen syy. Tuosta ensinmainitusta maalari iloitsi jo ennakolta, toivoi näet saavansa nähdä auringon nousun pustalla, josta näystä oudolla, joka sitä ei ennen ole saanut silmin nähdä, ei ole aavistustakaan. Käytöllinen syy oli se, että ostettavat lehmät saattoi vain varhain aamulla erottaa laumasta. Sopii muistaa, että Mátan paimenmajan seutuvilla on noin tuhatviisisataa elukkaa yhdessä laumassa. Näin kevätkesästä useimmilla lehmillä vielä on vasikka. Jos paimenet aamulla varhain, ennenkuin vasikat ovat käyneet imemässä, menevät laumasta ottamaan pois valittujen lehmien vasikat ja vievät ne erilleen, niin näiden emät seuraavat perässä itsestänsä. Vieraan ja väkivaltaisen paimenen nuo puolivillit elukat varmaan puskisivat kuoliaaksi, ne kun eivät koskaan näe muita ihmisiä kuin omat paimenensa. Näihin ne taas ovat tottuneet.
Istuen keveillä rattailla läksivät siis vieraat herrat Hortobágyin pustan äärimmäisille, tuntemattomille tienoille, missä pustan asujatkin tarvitsevat usein opasta. Molemmat Debreczenistä kotoisin olevat ajomiehet sentään tunsivat seudun ilman opastakin. Karjapaimenen, joka oli sitä varten lähetetty heitä vastaan, he jättivät majataloon huvittelemaan. Hän lupasi saavuttaa heidät, kun paimenmajalle päästään.
Tuo saksalainen oli kuuluisa maisemamaalari Wienistä, paljon maailmaa nähnyt mies; toinen herroista taasen oli erään mähriläisen suurviljelijän, kreivi Engelshortin tallimestari. Olisi tosin ollut järkevämpää lähettää tallimestarin sijasta jokin taloudenhoitaja, joka olisi ymmärtänyt jotain sarvikarjasta, sillä hevosmiehet ajattelevat vain hevosia, mutta tämä mies oli sentähden toisia kreivin virkamiehiä soveliaampi tälle matkalle, että hän osasi unkarinkieltä. Rakuunaluutnanttina ollessaan oli hän paljon majaillut Unkarissa; siellä unkarittarilta hän oli näiden kieltä oppinut. Seuralaisikseen oli hän nyt saanut kaksi ajajaa herraltansa, vantteria poikia, kumpikin revolverilla varustettuna.
Debreczenin herroista oli toinen kaupungin komisarjus, toinen eräs sen arvoisia porvareita, jonka karjasta nyt piti valittaman nuo neljäkolmatta siitoslehmää ynnä aimo sonni.
Matkaan lähdettäissä kumotti vielä puolikuu taivaalla ja kiilsivät kirkkaammat tähdet; idän kulmalla näkyi jo sentään pieni päivän kajastus.
Debreczenin porvari selitteli maalarille, että tuota tähteä tuolla ylhäällä sanotaan "pakolaisten tähdeksi"; "köyhäin poikain" eli betyárien on tapa katsoa sen puoleen, kun huokaavat: "Jumal' auttakoon", niin eivät joudu kiinni karjanvarkaudesta.
Maalari oli haltioissaan selityksestä: "Oikea Shakespearen ajatus!"
Vielä mahtavamman vaikutuksen teki häneen tuon äärettömän pustan näky, kun puolen tunnin päästä rattailla ajaen sinne tultiin, missä ei näe muuta kuin taivaan ja ruohomeren. Ei linnun lento, ei haikaran asunto häiritse tätä majesteetillista yksitoikkoisuutta.
— Mikä tunnelma! Mikä väriyhteys! Mikä jalo vastakohtien sopusointu! — ihanteli taiteen edustaja.
— Vielä nyt kelpaa, — tuumi porvari, — kun eivät ole paarmat eivätkä hyttyset liikkeellä.
— Tuota raitista nurmikkoa ja noita keitaita!
— Lätäköiksi niitä meidän puolessa sanotaan.
Nyt alkoi kuulua ilmasta leivosen ihanaa liverrystä.
— Suurenmoista! Mainiota! Voi noita leivosia!
— Ne ovat vielä laihoja, mutta annas kun tulee leikkuun aika.
Vähitellen alkaa päivä kajastaa. Taivas on ensin ruusunpunainen, mutta muuttuu vähitellen kullankellertäväksi: taivaanrannalta tuikkaa vielä päivän edelläkävijä, kointähti; kasteisessa ruohikossa näkyy häilyvä taivaankaaren värinen loiste ja ihmisten varjot. Nelivaljakot kiitävät nopeasti pitkin ääretöntä ruohotasankoa vetäen kaksia kevyitä rattaita. Taivaanrannalta alkaa häämöttää jotakin tummaa; se on istutettua metsää, ensimmäinen akaasiametsän alue puuttomalla pustalla, ja nyt näkyy jo kaukaa yksinäisiä kumpujakin.
— Nuo tuolla ovat Zámin tataarilaiskumpuja, — selitti Debreczenin porvari.— Siellä on muinoin maailmassa ollut kylä, jonka tataarit ovat hävittäneet. Kirkon rauniot vielä näkyvät ruohikosta. Paljon ihmisluita kaivavat koirat ilmi noista kummuista myyriä etsiskellessään.
— Entä mikäs Golgata tuolla on?
— Ei se mikään Golgata ole, vaan vinttikaivon vipu sieltä näkyy.
Ollaan jo lähellä paimenmajaa.
Akaasiametsän laidassa levähdettiin. Välipuheen mukaan piti tässä tavattaman eläinlääkäri, joka omalla hevosellansa oli tulossa Mátan pustalta päin.
Sillä aikaa maalari piirteli luonnoksia albumiinsa, joutuen yhdestä innostuksesta toiseen. "Mitä teemoja! Mitä motiiveja!"
Matkakumppani tavantakaa kieltelee häntä kuvaamasta noita kirottuja ohdakkeita; ennemmin toki edes tuon sorean akaasiapuun.
Vihdoin näkyivät tohtorin kiessit sivultapäin.
Tohtori ei edes astu alas, vaan huutaa istualta herroille hyvää huomenta, lisäten: "Joudutaan, joudutaan, ennenkuin aurinko nousee!"
Hetken vielä hyvää kyytiä kuljettuaan saapuu seurue "suuren karjan" luo.
Tämä on Hortobágyin pustan kuuluisuuksia.
Tuhatviisisataa lehmää yhdessä laumassa ja sen lisäksi vastaava määrä sonneja.
Koko leiri on vielä makuulla. Nukutaanko? Ei tiedä; sillä ummessa silmin, pää maahan painuneena lepäävää nautaa ei vielä ole nähty.
— Tämä vasta on suurenmoista! — huudahti maalari ihastuksissaan. — Kokonainen sarvimetsä. Keskellä on yksin seisomassa vanha härkä, nokipäinen, kyrmyniskanen. Makuupaikka on sysimusta, ympärillä vihanta nurmi niin kauas kuin silmä kantaa, taustana kuulakka usva, josta pilkottaa himmeä nuotiotuli etäältä. Tämä pitää ikuistuttaa.
Maalari astuu alas rattailta.
— Menkää vain toisten mukana, näen jo paimenmajan, löydän sinne sitten yksinkin.
Heti hän laittaa kuntoon telttatuolinsa, ottaa maalauskapineet esille ja alkaa harjoitelmakirjaansa, polvia vasten sen asettaen, kuvata edessään olevaa näkyä ja sen eri värejä. Rattaat vierivät matkoihinsa.
Mutta jo havaitsivat karjaa vartioivat kaksi hallikoiraa tuon oudon olennon keskellä pustaa ja riensivät kovasti haukkuen häntä kohden.
Maalari ei ollut arkaluontoinen. Nuo koirat sopivatkin vallan mainiosti väritunnelmaan: valkoinen turkki, musta otsa.
Eikä koira liioin rauhallisesti istuvalle ihmiselle pahaa tee. Päästyänsä aivan likelle seisahtuivat hallit katsomaan, mikä kumma tuo oli. Istahtavat aivan eteen ja kurkistelevat uteliaasti albumiin ikäänkuin tuumaillen: mitä tuo siinä oikein tekee?
Maalaripa nyt teki niille kepposen: maalasi toisen koiran posket vihreiksi, toisen punaisiksi. Koirat vain tuosta olivat mielissään, luulivat näet sen olevan paljasta hyväilyä. Mutta kun katsahtivat toisiinsa ja huomasivat poskien loistavan vihreinä ja punaisina, niin jo luuli kumpainenkin olevansa tekemisissä vieraan koiran kanssa, ja nytkös isketään yhteen ja tapellaan oikein riivatusti.
Kaikeksi onneksi joutuu paikalle "kärripoika". Näin nimitetään nuorempia karjapaimenen alkuja, joiden työnä on käsikärryillä koota ja vetää kuivettunutta elukansontaa ja turpeita, jotka pustalla ovat polttoaineina. Sellaisen turvevalkean savu on suloista hajua sekä ihmisten että eläinten nenään.
Kärripoika syöksyy ase kourassa temmeltävien koirien väliin, jotta ne irtaantuvat toisistaan, ja ajaa ne matkoihinsa, kärryt aseena. Ei paimenkoira keppiä pelkää, mutta käsikärryjä se kammoo kovasti.
Kärripoika on pulska nuorukainen, sininen paita yllä ja valkoiset roimahousut, punaisella langalla koristetut. Toimittaa asiansa reippaasti. Herrat ovat näet lähettäneet hänet sanomaan, että herra maalari kiiruhtaisi majalle; siellä on paljon kuvattavia kohtia.
Mutta tuon intresantin laumankuvan luonnos ei ole vielä oikein valmis.
— Voisitko lykkiä minua noilla kärryilläsi majapaikalle, niin saisit kaksikymmentä kreutseria hopearahaa?
— Kyllä, herra. Olen minä kuljettanut näillä kärryillä suurempiakin mullikoita kuin te. Olkaa hyvä ja istukaa vain.
Tällä lystikkäällä keinolla voitti maalari yhtähaavaa kaksi etua. Pääsi helposti majalle ja sai sillä aikaa kärryissä istuen päättää luonnoksensa.
Sillä välin olivat toiset herrat jo ehtineet astua alas rattailta ja esitellä nuo wieniläiset ostajat isäntäpaimenelle.
Isäntäpaimen on mainittava henkilö pustalla asuvien unkarilaisten kesken. Pulskan näköinen mies, hiukset jo harmahtavat, ja tuuheat, kiehkuraiset viikset. Kasvot ovat vaskenruskeat, monessa säässä paahtuneet, kulmakarvat tuuheat paljosta aurinkoon tuijottamisesta.
Paimenmajalla ymmärretään pustalla oikeastaan kaikkia rakenteita, joita on laitettu ihmisiä ja eläimiä varten suojaksi tuulta ja myrskyä vastaan. Tuuli onkin ainoa vihollinen: ei paimen piittaa sateesta, kylmästä eikä varista, kääntää vain turkkinsa nurin ja hattu tiukemmasti päähän, niin kyllä kestää. Mutta tuulta vastaan tarvitaan suojaa, sillä se on ankara herra pustalla. Jos vihuri tapaa karjan laitumella, eikä saada sitä johdetuksi tuulensuojaan, niin se ajaa sitä mukanansa aina Tisza-virtaan asti, jollei metsää ennen tule vastaan. Tuulen suojana on laudoista tehty kolmikulmainen aitaus, jonka varjoon karja vetäytyy myrskysäällä.
Itse paimenmaja on puusta salvettu pieni hökkeli. Ei se ole aiottukaan makuuhuoneeksi, ei sinne mahtuisikaan maata. Siellä pidetään vain vaatteita sekä "unkarilainen kassa", joka on umpeen ommeltu pikkuvasikan nahka koipinensa, pään puolessa lukko. Siinä säilytetään tupakka, pippurit ja asiakirjat. Kunkin turkit siellä majassa riippuvat seinällä naulassaan. Kesällä on viitta, talvella turkit verhona. Yöt maataan paljaan taivaan alla. Ainoastaan isäntäpaimen makaa majan katosta ulos pistäytyvän lakan alla, lautapenkki vuoteen alustana; pään kohdalla on ylempänä seinässä hylly, jolla on paksuja limppuja sekä puuvateja, joissa on viikon ruokavarat. Näitä tuo emäntä kaupungista sunnuntaisin iltapäivällä. Isäntäpaimenen vaimo näet asuu kaupungissa.
Majan edustalla on keittiö, ympyriäinen kota, ruo'osta yhteen sidottu, sisässä tiilistä tehty avonainen tulisija, kattoa ei ole ollenkaan. Täällä keitetään koukussa riippuvassa padassa lempiruokaa, gulyáslihaa, sekä jauhopuuroa. Kärripojan tehtävänä on ruuan laittaminen. Suuria tinalusikoita näkee rivissä keittiön ruokaseinään pistettyinä.
— Minne paimenen jätitte, herrat? — kysyy isäntä tulijoilta.
— Hänellä oli vähän keskinäisiä asioita krouvarin tytön kanssa, vastasi porvari, jonka nimi oli Sajgató.
— No, sitten se betyári ei ehdi kotia siksi, kun tulee elukkain juottamisen aika!
— Betyári? — puuttui maalari puheeseen, hänestä kun tuo sana kuului omituiselta. — Onko tuo paimen "betyári"?
— Minä vain piloillani annoin hänelle tuon nimen, — selitti isäntäpaimen.
— Mutta minä tahtoisin saada albumiini oikean betyárin.
— Täältä ette ainakaan semmoista löydä. Varkaita me emme suosi; jos joku tänne hairahtuu, niin me annamme hänelle keppiä selkään.
— Eikö siis Hortobágyin pustalla noita betyáreja olekkaan?
— Sitä ei voi kieltää. Lampurien joukossa on kyllä varkaita, sikopaimenista voi tulla rosvoja; saattaapa käydä niinkin, että hevospaimen tulee hulluksi ja rupeaa betyárina maata kiertämään. Mutta sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin, että karjapaimenesta olisi tullut varas.
— Kuinka se on mahdollista?
— Siitä syystä, että karjapaimen on yhtäpäätä tekemisissä järkeväin, tasaisten elukkain kanssa. Ei hän mene koskaan edes juominkiin lampurin taikka sikopaimenen kanssa.
Tallimestarikin puuttui puheeseen:
— Siis on karjapaimen pustan aristokratiaa.
— Ymmärrän tuonkin sanan. Niin on asia. Kuten jalosukuisissa herroissa on paroneja ja kreivejä, niin paimentenkin kesken on hevos- ja karjapaimenet.
— Ei siis pustallakaan vallitse yhdenvertaisuus?
— Ei tule vallitsemaankaan, niin kauan kuin ihmisiä on maan päällä. Joka kerran on aatelismieheksi syntynyt, hän semmoisena pysyy talonpoikaisviitassakin. Ei hän mene toisen elukkaa eikä hevosta varastamaan, vaikka löytäisi sen eksyneenäkin, vaan tuo sen omistajalleen, jos suinkin voi. Mutta sitä en mene takaamaan, ettei karjapaimen voi kaupassa panna omiansa sille, joka antaa itsensä pettää.
— Onpa sekin yksi aristokraattinen piirre. Hevoskaupoissa ainakin on herrojenkin tapana toisiansa jutkauttaa.
— Vielä enemmän karjamarkkinoilla. Ei teidän toki tarvitse pelätä tuota harmia niin kauan kuin täällä meidän parissa olette, mutta kun kerran olette elukat täältä vieneet, niin minä en enää niistä vastaa.
— Kiitämme huomautuksesta.
Tohtori keskeytti nyt keskustelun:
— Herrat! Tulkaa pois sieltä keittiöstä! Nyt näette auringon nousevan.
Maalari syöksyi esiin kapineinensa uutta kuvaa suunnittelemaan, mutta joutui ihan ymmälle.
— Tämähän on kamalaa! Mikä tunnelma! Punasinervää usvaa taivaanrannalla, maa tummansininen, taivas usvan yläpuolella kellertävä, ja vielä pitkä pilvenlonka loistaa ruusunkarvaisena taivaanlaelta. — Tuollainen purppuran värinen loistokehä päivän nousua ennustamassa! Hehkuva tulikumpu kohoaa selvän näköpiirin yli. Ei se ensinkään sädehdi; ihan on tulikuuman raudan näköinen. Siihen saattaa suoraan katsoa avoimin silmin. Katsokaa, hyvät herrat! Nouseva aurinko näyttää melkein viisikulmaiselta. Mutta korkeammalle noustuaan se näyttää taas ikäänkuin munansoikealta. Nyt se kapenee alhaalta ja levenee yläpuolelta; ihan se on ahosienen muotoinen. No, no! Kas nyt siitä tuli roomalainen uurna! Omituista! Eihän tuota saata kuvata. Ahaa! Nyt tuli pilvensuikale eteen. Ihan kuin Amor, silmät huivilla sidottuina. No, nyt jo taas aivan kuin tuuheapartainen holhoojasetä. — Ei! Jos minä kuvaan kankaalle tuollaisen kulmikkaan ja parrakkaan auringon, niin joudun hulluinhuoneeseen.
Maalari viskasi kapineensa maahan.
— Noilla magyareilla pitää kaikki olla niin ekstra eriskummallista. Tuossakin nyt näyttävät meille auringonnousua, jonka pitäisi olla todellista, mutta kuitenkin on ihan mahdotonta! Ei tuo sovi!
Tohtori alkoi selitellä, että tämä muka on samankaltainen optillinen ihme kuin kangastuskin, sen mukaan kuin eri ilmakerrokset taittavat auringonsäteet.
— Se on sittenkin mahdotonta. En usko enää omia silmiäni!
Mutta nouseva aurinko ei enää antaudukkaan töllisteltäväksi. Äskeinen näky oli vain ilmapiirin synnyttämä harhakuva, mutta kun se todenteolla rupesi säteitään valamaan, ei siihen saattanut enää kuolevaisen silmä katsoa rangaistusta saamatta. Ja nyt muuttui äsken ruusunkarvaisena komeileva taivaankansi kullankellertäväksi ja taivaanrannan rajapiiri epäselvemmäksi.
Ja nämä auringon ensi säteet nostattivat nyt koko lepäävän leirin; tuo tuhannenviidensadan lehmän sarvista muodostunut metsä alkoi liikkua. Kellokashärkä ravisteli kaulassaan riippuvaa suurta kelloa, ja sen äänestä alkoi pustan kuorolaulu; tuhatviisisataa nautaa alkoi ammua.
— Suurenmoista! Jumalaista! — äännähteli taiteilija ihastuneena. —
Tämäpä vasta on oikea wagnerilainen kuoro! Hoboijain, torvien,
bombardonien kilpailu! Mikä uvertyyri! Mikä alkusoitto! Oikea
Götterdämmerungin finaali!
— Niin kai, — selitti hänelle herra Sajgató. — Ne lähtevät nyt kaivolle. Lehmät kutsuilevat vasikoitansa, sen tähden ne niin ammuvat.
Kolme paimenta lähtee juoksujalassa isolle kaivolle, jonka kehä on sangen taidokkaasti salvettu, ja nyt laskeutuu kolme vipua yhtaikaa ja näin ammennetaan vettä suureen ruuheen. Tämä on kovaa työtä, joka tulee tehtäväksi kolmasti päivässä.
— Eikö tuota työtä saattaisi toimittaa koneella ja hevosvoimalla? — kysyi wieniläinen isäntäpaimenelta.
— Kyllä meillä on koneitakin, kunnioitettava herra; mutta ennen karjapaimen kiskoo omilla kourillansa kuin koneen edessä hevosta kiusaa.
Neljännen paimenen toimena on juottamisen aikana etsiä karjasta ne lehmät, jotka herra Sajgató omistaa. Hän vie joukosta pois näiden vasikat ja taluttaa ne majan luo. Lehmät silloin itse seuraavat perässä, ja siten voidaan ne saada suljetuksi erityisen aitauksen sisälle.
— Nämä ovat minun lehmiäni, — virkkaa herra Sajgató wieniläisille.
— Mutta mistähän tuo paimen teidän elukkanne tunsi tuhatmääräisestä karjasta? — kysyi tallimestari. — Kuinka hän voi tietää, kenen mikin on?
Isäntäpaimen loi sääliväisen ja halveksivan katseen kysyjään.
— Oletteko sitten nähnyt maailmassa kahta yhtäläistä nautaa?
— Minun nähdäkseni ne ovat kaikki yhtäläisiä.
— Mutta karjapaimenien silmissä ei niinkään.
Muuten oli tallimestari sangen tyytyväinen näihin valittuihin elukkoihin.
Kärripoika tuli sanomaan, että tähystyspuusta näkee paimenen olevan tulossa. Sieltä se läheni hyvää vauhtia nelistäen.
— Turmelee vielä hevosen, junkkari! — murahti isäntäpaimen. —
Tuleppas vain silmieni eteen, niin kyllä minä sinut opetan.
— Eihän isäntä vain lyö häntä? — kyseli tallimestari.
— En toki. Joka karjapaimenta lyö, sen hän saa tappaa, eikä se muuten kävisikään. Ja hän on minun paras mieheni. Itse olen hänet kasvattanut. Se hunsvotti on minun kummipoikani.
— Ja kuitenkin annatte hänen mennä. Päästätte hänet näiden lehmien keralla Mähriin.
— Juuri sentähden, että pidän hänestä enimmin. Minulle ei ole oikein mieleen pojan kohtalo. On näet joutunut tuon keltanaamaisen tytön juoniin tuolla Hortobágyin krouvissa. Siitä ei synny hyvää. Tytöllä on jo vanhempi sulhasmies, muuan hevospaimen. Se on nyt sotaväessä. Mutta kun se pääsee sieltä vapaaksi, niin nuo kaksi miestä varmaan vielä ottavat yhteen tuon tytön tähden kuten kaksi kieropäistä sonnia. Menköön vain pois täältä hyvin kauas; siellä voi hän piankin rakastua johonkin pulskaan Annaan ja unhottaa koko keltaruusunsa.
Tällä välin eläinlääkäri tutki nuo valitut elukat järjestään ja kirjoitti lailliset passit. Kärripoika piirsi sitten sinuuperivärillä elukkojen lanteille ostajan nimimerkin. Karjapaimenet ovat näet kaikki kirjoitustaitoisia.
Jo kuului hevosen kavioiden töminää. Mies saapui paikalle. Aamutuuli oli puhaltanut humalan päästä, ja nopea ratsastus oli karkoittanut unisuuden. Reippaasti hän hyppäsi alas hevosen selästä vähän loitompana majasta ja talutti ohjista ratsunsa perille.
Isäntäpaimen astui vastaan majan edustalla.
— No, sinä kylänkulkuri — yölepakko! Toipa sinut lempo viimein kotia!
Paimen ei puhunut sanaakaan, riisui vain satulan hevosen selästä ja suitset päästä. Hevonen oli ihan valkoisena vaahdosta lautasilta; hän hieroi nyt turkin liepeellä vaahdon pois, pyyhki hevosen joka paikasta ja pani sitten riimun päähän.
— Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia myöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!
Mies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli satulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.
Isäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.
— Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?
Nyt paimen virkahti:
— Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.
— Senkin hirtehinen! En ole tässä sinun pilkattavanasi. Etkö näe, että on jo selvä päivä?
— Onko sekin minun syyni, että aurinko on noussut?
Herrat alkoivat nauraa. Isännän vain yltyi kiukku.
— Kuules, laiskuri! Älä sinä virnistele, taikka tartun niskaasi ja mankeloitsen sinut kuten vanhan rievun.
— Siihen on minullakin jotain sanomista.
— Ei ikänä mitään, vintiö, — isäntäkin jo remahti nauruun. —
Puhukoon tuon kanssa ihmisten lailla joka taitaa!
Tallimestari luuli osaavansa puhua miehen kanssa ihmisten lailla.
— Tehän olette aika hevosmies. Kumma, kun ei teitä viety husaariksi.
Mikä mahtoi olla vikana, kun ei teitä kutsunnassa hyväksytty.
Paimen loi kysyjään karsaan katseen. Ei talonpoikaiset pidä tuollaisista utelemisista.
— En kelvannut sotamieheksi —kun nenässäni on kaksi reikää.
— Puhumaan tuolle järkeä! — murahti isäntä. — Laita itsesi,
junkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?
Oletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?
Kukas tuo sonnin?
Ei sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan. Laczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän houkuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra Sajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen herrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat sarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa paimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä nuollen.
— Eläin on vasta kolmastalvinen, — vakuutti isäntäpaimen.
Maalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen sarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä sarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut tottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.
Kun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa häntä hauskoilla kaskuilla. — Herrat menivät sillä aikaa katsomaan karjalaumaa.
— Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut, että paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?
— On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan kolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää etuhampaitakaan yläleuassa.
Näin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli perää.
Maalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.
Oikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.
Hän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan matkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa myytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä salaisuuden.
Tuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän suuta.
— Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään kaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä valitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää ole yläleuassa etuhampaita.
— Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta menneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa sodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole etuhampaita yläleuassa.
— Eikö? — tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun tohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä oli ihmeellistä.
— Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole mikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni otellut.
Mutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut kiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen kepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.
Maalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten paimen oli häntä itseä pettänyt.
Sanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että aamiainen oli valmis.
Kärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut pustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren vellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat asettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai padasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat kyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa tyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.
Herra Sajgató sillä aikaa keittiössä valmisti "unkarilaista kahvia". Sitä on jokainen saanut maistaa, joka on pustalla käynyt. Unkarilainen kahvi on kuumennettua viiniä, johon pannaan ruskeata sokeria, kanelia ja ryytineilikoita mausteeksi. Se maistuu mainiosti tuollaisen varhaisen retkeilyn jälkeen pustalla.
Poika sitten tyhjensi padan, pani siihen jälleen vettä ja asetti tulelle.
Kun herrat palaavat kävelyltä, niin on gulyáskeitto valmis.
Se vasta on herkkua se.
Franssi on seurueen oppaana näyttämässä herroille pustan merkillisyyksiä: tuulensuojaa ja aidalla varustettua elukkain hautuumaata.
— Nähkääs, kun ennen vanhaan hyvään aikaan elukka kuoli, niin se jätettiin siihen paikkaan; korpit pian tulivat joukoittain pitämään raadosta hellää huolta, mutta nyt, kun järjestys vallitsee maassa, on laki sellainen, että elukan kuolema pitää ilmoittaa tohtorille, joka tulee sitä tarkastamaan; hän panee kirjaan, mihin tautiin se on kuollut, ja käskee, että raato on haudattava kaikkinensa maahan. Mutta meikäläiset pitävät tuhlaamisena panna kuoppaan niin paljon kaunista lihaa; sentähden me usein viillämme kauniita reisikappaleita niistä, paloitamme ne pieniksi, kiehautamme vähäsen ja levitämme ne sitten liinaselle kuivumaan majankatolle auringonpaisteeseen. Sitten kootaan ne säkkiin. Kun keitetään gulyáslihaa, niin ottaa joka mies kourallisen tuota kuivattua, paloiteltua lihaa ja heittää yhteiseen pataan.
Maalari katsoi suurin silmin paimeneen ja kääntyi sitten isännän puoleen.
— Kuulkaas, isäntä! Onko tuon teidän paimenenne tapana puhua joskus tottakin?
— Sangenpa harvoin. Mutta tällä kertaa hän puhui kirkkaan totuuden.
— Siinä tapauksessa sanon suuret kiitokset teidän liharuuallenne.
— Ei teidän ollenkaan tarvitse sitä pelätä. Ei siinä ole mitään vikaa. Tapa on ollut tämmöinen siitä asti, kuin Jumala on tämän Hortobágyin näin tasaiseksi luonut. Katsokaas noita miehiä! Jok'ainoa on terve ja voimakas poika. Ja he ovat kaikki raadonlihalla kasvatetut. Herrat tiedemiehet puhukoot mitä tahansa. Ei magyari niistä piittaa.
Tämän selityksen kuultuaan tallimestari kielsi mähriläisiä ajomiehiänsä syömästä paimenten lihakeittoa.
— Mutta kenties tuo veitikka on keksinyt jutun vain pelottaakseen meitä ruuan äärestä ja saadakseen sitten makeasti nauraa meille. Pianpa nähdään, syökö tohtori tuota. Hän kai tuntee asian oikean laidan, puheli maalari toverillensa.
Nyt alkoi taivaan laidassa näkyä kangastus.
Ihanneunelmat toteutuneina!
Taivaanrannalle ilmestyy meri, korkealle kohoavat laineet kiitävät nopeasti idästä länteen, kummut muodostuvat saariksi, kitukasvuiset akaasiapuut suuriksi metsiksi. Etäämpänä näkyy jono laitumella käyviä härkiä. Mereltä näkyy lähenevän haaksia, mutta kun ne saapuvat rantaan, niin ne muuttuvat hevosiksi. Idän kulmalla on näin auringon noustua kangastus mahtavinta. Kokonaiset kaupungit ja kylät (Nádudvar, Nagy-Iván) ilmestyvät ylös ilmaan niin lähelle, että kaukoputkella saattaa erottaa kadulla rattaat ja hevoset; talojen ja katujen rivit kuvastuvat ylösalaisin lainehtivassa satumeressä, vaikka nuo paikat epäselvällä ilmalla ovat alapuolella näköpiiriä.
— Matkikoon tuota saksalainen, jos taitaa! — ylvästeli herra Sajgató ihmettelevälle seurueelle.
Maalari kynsi epätoivoisena tukkaansa.
— Tuollaista pitää nähdä! Jota ei voi kankaalle kuvata! Mitä tuo on? — kyselee hän jokaiselta järjestään.
Isäntäpaimen selittää sen olevan kangastusta.
— Mitä on tuo "kangastus"?
— Se on Hortobágyin pustan kangastusta.
Frans Lacza osaa selittää paremmin kuin isäntä.
— Kangastus on Jumalan ilme, jonka annetaan näkyä sentähden, ettei paimenten tulisi ikävä päiväkausia pustalla elellessään.
Viimein kääntyi maalari tohtorin puoleen pyytäen, että tämä selittäisi kangastuksen synnyn.
— Minä tunnen vielä vähemmin tuota ilmiötä. Olen sentään lukenut Flammarionin teoksen ilmakehästä; siinä hän myöskin selittää kangastuksen eli "fata morgana" ilmiön, joka esiintyy Afrikan hiekka-aavikoilla, Jäämeren rannikolla, Orinokon seuduilla ja Sisiliassa. Olen myöskin lukenut Humboldtin kuvauksen fata morganasta, mutta Hortobágyin kangastuksesta ei tiedemiehillä ole aavistustakaan. Ja kuitenkin näkee sen täällä jokaisena kuumana ja selkeänä kesäpäivänä aamusta iltaan. Unkarin suurenmoisia luonnonilmiöitäkin tiedemiehet halveksivat.
Tohtori tuli hyvälle tuulelle, kun sai tilaisuuden purkaa katkeruuttansa vierasten kuullen. Mutta hänellä ei ollut enää aikaa ihannella luonnonilmiöitä, hänen kun oli kiiruhtaminen takaisin Mátan kylään, missä oli eläinsairaala ja apteekki. Hän lausui jäähyväiset herroille, nousi kiesseihinsä ja lähti kotimatkalle.
Karjalauma oli vetäytynyt kauas pustalle; paimenet ajoivat sitä yhä edemmäs. Lähempänä oli tosin ruoho rehevämpää, mutta juuri sentähden täytyi keväästä ensin syöttää kaukaisemmat, alunaperäiset laitumet, sillä kun kesällä päivä polttaa siellä nurmen, niin jää multapohjainen, parempi laidun karjalle. Lauman ja myytäväksi erotetun karjan välillä olivat jäähyväiset sangen sydämelliset.
"Aivan kuin druidien ja valkyyriain kuoro!"
Tallimestari suoritti nyt asian rahallisen puolen ja teki suunnitelman paluumatkaa varten. Herra Sajgató sai hinnan myymästään karjasta ihka uusissa seteleissä, jotka hän muitta mutkitta pisti takkinsa povitaskuun. Vieras herra katsoi sentään kohtuulliseksi huomauttaa, että olisi ehkä täällä pustalla parasta varoa rahojansa. Siihen vastasi porvari oikealla debreczeniläisten hitaisuudella:
— Hyvä herra! Minua on tosin jonkun kerran eläissäni petetty ja on minulta joskus varastettu, mutta ei minulta vielä ole varas vienyt eikä lurjukset ole minua pettäneet, vaan ne ovat olleet kunniallisia ihmisiä, jotka ovat osanneet pettää ja varastaa.
Ostaja antoi isäntäpaimenelle myöskin juomarahaa.
— Vielä pari sanaa, kunnioitettava herra, — lausui nyt isäntä. — Jos toiste joskus joudutte lehmiä ostamaan, niin ottakaa mukaan vasikatkin. Tämä on minun ystävällinen neuvoni.
— En minä huoli noista huutavista vaivaisista! Pitäisikö vielä vuokrata rattaat noita varten.
— Kyllä ne omin neuvoin kulkevat.
— Mutta viivyttävät kulkua. Joka askeleella seisottavat lehmiä, kun tahtovat imeä. Ja pääasia tiedänmä onkin, että herttua ei olekkaan tätä karjaa ostanut tehdäkseen kokeita puhtaalla unkarilaisella rodulla, vaan sekoittaakseen sitä espanjalaisen rodun kanssa.
— Se on toinen asia.
Ei siis ollut muuta, kuin lähteä ostettua karjaa viemään uutta kotoa kohden. Kauppakirja tehtiin ja allekirjoitettiin, komisarius antoi myötä seuraavalle paimenelle passin. Tämä pisti asiapaperit eläinlääkärin antamien todistusten kanssa yhteen povitaskuunsa; härän kaulaan hän ripusti kellon, sitten hän kääri viittansa myttyyn ja sitoi sen härän sarvien väliin, satuloitsi hevosensa ja astui selkään sanottuansa jäähyväiset toisille tovereillensa.
Isäntäpaimen antoi hänelle eväspussin, jossa oli silavaa, vehnäleipää ja sipulia koko viikoksi. Aina Miskolcziin pitäisi riittää. Sitten hän antoi neuvoja matkalle. Ei ole hyvä kulkea Csegeen päin, sillä siellä on näin kevätvesien aikana paljon rapaa. Matkalla sopii levähtää tuon pienen metsikön laidassa. Tisza-virran yli tulee mentäväksi lautalla; jos vesi on korkealla, on parempi odotella lauttamiehen tuvalla ja antaa elukoille heiniä kuin joutua niiden kanssa vaaraan.
Sitten hän kehotti kummipoikaa kunnostamaan itseänsä vieraalla maalla. Ei saa tuottaa Debreczenin kaupungille häpeätä; totella tulee isäntäväkeä, ei esiintyä ylpeänä, ei unhottaa unkarinkieltä eikä hyljätä uskoansa; käydä ripillä suurina juhlina, säästää kokoon mitä ansaitsee; jos menee naimaan, niin pitää vaimoansa hyvänä, antaa lapsille unkarilaiset nimet, ja kun aika myöten antaa, niin kirjoittaa muutama rivi kummisedälle, kyllä hän maksaa postirahan.
Täten antaen lähtösiunauksen laski isäntäpaimen kummipoikansa menemään.
Molemmat mähriläiset miehet saivat toimekseen ajaa aitauksesta päästettyä karjaa matkalle aiottuun suuntaan.
Heti vankeudesta päästyään jok'ikinen elukka luonnollisesti juoksemaan mikä minnekin, ja kun mähriläiset koettivat niitä kepillä ohjata oikealle suunnalle, niin ne asettuivat vastarintaan, uhaten puskea; sitten ne kaikki taas tahtoivat palata takaisin aitaukseen jääneiden vasikkojensa luo.
— Mene ja auta noita muukalaisia, — puhui isäntä paimenelle.
— Läiskäyttäkää niiden joukkoon tuolla piiskallanne! — kehotti maalari.
— Mitä hittoa! — murahti paimen; — siitähän koko karja karkaisi hujan hajan. Ei ne hevosia ole!
— Enkö sanonut, että lehmät pitää sitoa parittain sarvista toisiinsa, — huuteli tallimestari.
— Hyvä on, antakaa vain minun haltuuni asia.
Paimen vihelsi kerran, niin jo hyppäsi esille majan takaa pieni paimenkoira ja rupesi kovasti haukkuen kiertämään hajaantunutta laumaa, ajoi tuotapikaa taas kokoon erilleen menneet lehmät, vastahakoisia sääriin puraisten. Ei aikaakaan, niin oli lauma taas koossa ja läksi hyvässä järjestyksessä liikkeelle kellokkaan perässä. Nyt paimenkin karahutti karjan perään, kehotellen lehmiä menemään kutakin nimeltänsä mainitsemalla: "Kultaruusu hei! Kirjo hei! Koriapää hei!" Hän tunsi kaikki neljäkolmatta nimeltä, ja ne kuuntelivat hänen ääntänsä. Sonnin nimi oli "Ylpeä".
Näin komennettuna kulki karja tasaisesti edelleen pitkin tasankoa. Herrat katselivat kauan sen kulkua, kunnes joukkio saapui tuon lainehtivan satumeren rannalle. Siellä elukat yhtäkkiä kasvoivat jättiläissuuriksi; ne eivät näyttäneet enää lehmiltä, vaan jonkinlaisilta mammut-eläimiltä; väri kävi mustaksi, jalat venyivät kauhean pitkiksi, ja pian ilmestyi kunkin kohdalle ylösalaisin käännetty lehmänkuva, joka varjona seurasi mukana. Vähitellen etummaiset lehmät alkoivat hälvetä näkyvistä, ja vihdoin katosivat ne kaikki, vain nuo ylösalaisin olevat varjokuvat vielä näkyivät, jalat liikkuen päin taivasta. Paimen, mähriläiset miehet ja koira samoin näkyivät kulkevan mukana, pää alaspäin. Maalari makasi pitkällänsä, sätkien käsillään ja jaloillaan.
— No jos minä tuota rupean kertomaan Wienin taiteilijaklubissa, niin ne heittävät minut ulos ovesta.
— Se oli huono merkki. Mutta onpa rahat jo minulla taskussa.
— Mutta karja ei vielä perillä, murahti isäntäpaimen.
— Kumma kun ei kukaan kekseliäs mies ole yrittänyt vuokrata tuota teatteria, — tuumi tallimestari.
— Me emme antaisi! — vakuutti herra Sajgató tuimasti. — Veisivät kyllä Wieniin, jos kävisi laatuun, mutta Debreczenin kaupunki kun ei anna.