XII.

Levollisena hevospaimen kaatoi viimeisen oluen lasiinsa. Samaten karjapaimen tyhjensi viinipullonsa lasiin.

Miehet kilistelivät.

"Maljasi!" — Juotiin pois yhdellä siemauksella.

Nyt alkoi hevospaimen puhua kyynäspäät pöydän varassa.

— Eiköhän tämä Hortobágyin pusta sentään ole sangen suuri, vai mitä mietit, veikko?

— On se todellakin suuri pusta.

— Luulen, ettei se pusta, jolla Mooses antoi juutalaisten kierrellä neljäkymmentä vuotta, taitanut olla tätä suurempi.

— Sinä sen parhaiten tiedät. Sinähän niitä raamatun kertomuksia tutkit.

— Mutta vaikka tämä Hortobágyin pusta onkin näin suuri, niin ei se sentään ole niin avara, että me molemmat siihen hyvin mahtuisimme!

— Sitä sanon minäkin.

No, laajennetaan sitä hieman!

Nyt ottivat miehet pöydältä keppinsä. — Molemmat hyvää nuorta tammea, tyvipäässä aimo lyijyinen nuppi.

Kumpikin poistui hevosensa luo.

Ratsumiehet eivät tappele jalkaisin.

Kun tyttö palasi takaisin talosta, niin molemmat miehet jo istuivat satulassa.

Ei kumpikaan nyt puhunut hänelle luotua sanaa, ääneti vain käänsivät selkänsä toinen toiselleen ja poistuivat eri suuntaan aivan kuin tulossa olevaa rajuilmaa pakoon.

Mutta heidän poistuttuaan noin kaksisataa askelta toisistaan katsahti kumpikin taaksensa ja pyöräytti yhtähaavaa hevosensa takaisin.

Nyt palikka toisesta päästä käteen ja molemmat miehet kannustamaan ratsujansa, niin että nämä laukaten syöksyivät toisiaan vastaan. — Tämä oli kaksintaistelua pustalla.

Se ei ole niinkään helppoa kuin päältä katsoen luulisi! Taitoa pitää olla tappeluun hevosen selästä miekallakin, joka myöskin hyvin osuessaan jakelee aimo haavoja; mutta kun on aseena lyijypäinen palikka, niin pitää iskeä sangen taitavasti istuessaan vihamiestä vastaan kiitävän hevosen selässä. Ei siinä väistellä eikä syrjään päätä käännetä iskun edestä. Isku sinne, toinen tänne. Mies se, ken paremmin osaa.

Paimenet joutuessaan kepin kantamiin iskivät yhtäkkiä palikallaan toinen toistansa päähän, ja samalla syöksyivät hevoset toistensa ohitse.

Santeri horjahti satulassa saamastansa iskusta, päätä huimasi; mutta pian hän taas oli pystyssä päin ja asetti hattua entiselleen. Varmaankaan ei palikan nuppi ollut oikein osunut takaraivoon, vaan oli sivahtanut ohitse.

Mutta hänen iskunsa oli osunut sitä paremmin. Palikan lyijypää oli sattunut vastustajan pääkallon kylkeen; sivu edellä kaatui hän satulasta pitkälleen maahan.

Nyt käänsi voittaja hevosensa takaisin ja alkoi piestä kaatunutta vastustajaansa minkä jaksoi. Näin oli maan tapa.

Koska se on hyvitystä, niin annetaanpa sitten hyvin.

Entä jos hienot herrasmiehet ottaisivat tuon kaksintaistelumuodon tavakseen, niin kylläpä ne heidän ottelunsa hieman harvenisivat!

Tämän tehtyään Santeri keppinsä nenällä nosti kaatuneen kilpailijansa hatun maasta, tempasi irti vuorin ja löysi sieltä lakastuneen keltaisen ruusun, jonka viskasi ilmaan ja löi sitten sitä kepillään, niin että lehdet hajalle lentelivät kuten perhoset tuulen mukana.

Krouvin ovelta katseli tyttö kaiken aikaa kaksintaistelua.

Salama jo löi maahan tuolla myllyn luona. Rajuilma teki tuloa! Taivas jyrähteli ja myrsky vonkui.

— Enkö minä sitä sanonut? — huudahti hevospaimen ratsunsa selästä tytölle, voittamaansa vastustajaan viitaten. — Nyt saat viedä hänet sisään ja hoitaa häntä! Nyt hän jäi sinulle!

— Huomaa, — vastasi tyttö, — jos hän olisi voittanut sinut, niin minä olisin asettunut päällesi ja estänyt häntä lyömästä sinua. Olisit tullut havaitsemaan, että minä rakastan todellisesti vain sinua.

Hevospaimen kannusti vain ratsuansa ja lähti ajamaan vasten lähenevää myrskyä. Tuli raju sadekuuro, rakeita seassa, salamat leimahtivat tavantakaa. Tyttö katseli ratsastajaa, kunnes tämä katosi myrskyn pimeyteen. Jokunen kerta, kun salaman leimaus rankkasadetta valaisi, häämötti vielä hänen haamunsa, mutta vihdoin sekin ihan katosi näkyvistä.

Ehkä olikin tämä viimeinen kerta, kun hän sai sitä miestä nähdä.