Rakkauden narrit

by Mór Jókai

ENSIMMÄINEN OSA

1 Luku.

Eräs suuri mies juhla-puvussa.

Oli komitatin viimeinen yleiskokous; ei ainoastaan viimeinen sinä vuonna, vaan viimeinen pitkäksi aikaa; kenpä tietää kuinka pitkäksi? Ehkä kaikkein viimeisin.

Kokous pidettiin nimittäin Marraskuussa 1861, jolloin "yli-ilmoissa" — eli Wien'issä — ai'ottiin musertaa taikka ainakin masentaa Unkarin komitati-laitosta.

Ihanat, iki-muistettavat päivät!

Puoleksi olimme lain turvissa, puoleksi piiritystilan vallassa.

Tänään vallanpitäjiä, luottamusmiehiä, puhujia, julkisen elämän välikappaleita; huomenna orjia, maanpakolaisia, mykkiä henkilöitä, poisheitettyjä luita.

Kaunis maa meidän maamme! Vahinko vaan ett'ei ole toista senkaltaista maailmassa!

Mutta rientäkäämme yhteis-istuntoon! Tänään saamme olla osallisina suurista mielenliikutuksista. Virkamiehet ottavat eron in corpore; kenraalikuvernöri, tuo mainio isänmaan-ystävä on vakuuttanut, että hän, huolimatta kiellosta, on salliva istunnon jatkamista, ja että ainoastaan pajonetit voivat karkoittaa hänet valiokunnasta. Hän on odottava väkivaltaa niinkuin muinoin kerran tekivät roomalaiset senatorit surullisilla istuimillaan forum'illa.

Kun hän kerran on sanansa sanonut, niin hän sen pitää; hän on mies sitä pitämään. Sanasta miestä! semmoisena on Harter tunnettu, mutta unkarilainen sydän. Hän on meidän miehiämme. Entinen elämänsä on siitä takaus.

Missä meidän etevimmät miehemme olivat, siellä oli hänkin aina läsnä. Hän oli valtiopäivillä Debreczin'issä 1849, sittemmin Kápolnan taistelussa ja istui 1850 raudoissa Pesth'in Neugebäudessä. Hän on kolmekertaisesti koeteltu mies ja on nytkin vapaamielisen komitati-puolueen päämiesten sielu.

Mutta rientäkäämme, ett'ei puhe mene meiltä hukkaan, sillä sanomalehdet eivät sitä kerro; ne ovat saaneet salaisen viittauksen olla puhumatta niistä kokouksista, joista sotamiehet eivät ole vielä loppua tehneet, muuta kuin että valiokunnat olivat pitäneet tavallista neuvottelua ja sitten menneet kotia. Joutukaamme siis, saadaksemme hyvän istuinsijan.

Niin, tämä on kyllä helposti sanottu. Mutta arvoisa komitati-yleisö, joka jo eilen saapui tänne ympäristöstä, on kohta päivän koittaessa ottanut kaikki kuuntelijasijat niin täydellisesti haltuunsa, ett'ei viekkaus eikä väkivalta meitä sisään auta. Me saamme siis kiittää onneamme, jos oman suosituksemme kautta pääsemme johonkin nurkkaan aatelislehterille, josta me, tanssimestarin tapaisella ponnistuksella nousten varpaille, emme näe muuta kuin noiden verrattomien ihanain naisten päähineet, jotka istuvat edessämme. Kenties olemme kuitenkin niin onnelliset, että nuorten vastavalmistuneiden lainoppineiden kautta, jotka käyvät tervehtimässä noita verrattoman kauniita naisia, saamme tietää hiukan mitä tapahtuu, mitä päätetään ja puhutaan alhaalla salissa; sillä itse emme saa tietoa muusta kuin bravo-huudoista, jotka raikuvat ilmassa, ja kuumuudesta, joka ei ole hollantilaista höyrysaunaa huonompi.

Tässä huonossa asemassa menevät nuo mainiot puheet, joidenka tähden oikeastaan olemme tänne tulleet, meiltä hukkaan, verraton vahinko meille ja maailmalle; mutta sen sijaan saamme kuulla keskustelua, jota eräs nuori herra selin meitä kohtaan lakkaamatta pitää erään naisen kanssa, kumartuen tämän tuolin yli sill'aikaa, kun alhaalla salissa keskustellaan valtion kohtalolle tärkeitä päätöksiä.

Nainen on kaunotar kahdenkymmenen tai viidenkolmatta vuoden vaiheella. Hänen kasvoissaan on jotakin kreolintapaista; synkkämielisinä ne ovat kylmät ja kalpeat, mutta ilomielisyys nostaa niihin lämpimän punan. Huulien hymyssä kuvautuu lapsellinen hyvyys, mutta silmät muistuttavat tyynen järven loihtupeiliä, minkä pinnan alla piileskelee salaiset pyörtehet, joissa lumotut surmansa saavat. Nuo salakähmäiset silmät osoittavat lumousvoimansa ainoastaan kelle tahtovat, ja samat kasvot, silmät ja huulet sulkeutuvat täydellisesti jos tahtovat sinut sulkea tuonne ulos kylmyyteen, ja nuo yhteenvedetyt kulmakarvat melkein sua jäädyttävät.

Jos tämän naisen tulisi valita itselleen kukkasia, jotka hänen kasvoilleen soveltuvat, niin emme neuvoisi hänelle ruusuja eikä kamelioita, vaan hyacintejä. Loruelevat ruusut ja kameliat eivät sovi, mutta hyacinti on ääneti ja puhuu ainoastaan kysyjälle.

Tämän naisen ruumis on täydellisen kaunis, hoikka ja notkea; hänen paksut, mustat, luonnolliset kiharansa valuvat esiin Erlauer-päähineen alta, joka on kultaisista pitseistä tehty ja varustettu pitkillä leveillä punasilla nauhoilla. Sellainen muoti meillä oli siihen aikaan. Oi! kuinka vastustamattoman viehättäviä naiset silloin olivat!

Nuori mies, joka puhuttelee tätä naista, voipi olla noin kahdenkymmenen vanha. Hänellä on kauniit epikurolaiset kasvot, joihin juuri esiin-pistävä parta luo varjoja poskille ja suun ympärille; kulmakarvat ovat hienot, haaveksivaiset ja lempeän-muotoiset, mutta rohkea silmäys ja sala-ivainen suu pyytävät väittää niitä valehtelijoiksi. Hoikka, äkkiä kasvanut vartalo on hervakko, niinkuin usein nuorukaisissa, jotka partaa odottavat.

Että nuoren naisen ja tuon poikamaisen nuorukaisen väli on erinomaisen tuttava huomaa kohta ja kuunnellessa heidän keskusteluaan ymmärrämme helposti syyn siihen.

Tuolla alhaalla salissa puhuu joku juhlallisella äänellä — ääni on sangen kaunis, vaan me emme kuule mitään hänen sanoistaan ylhäiseltä sijaltamme.

Tuo ihana nainen olisi mielellään kuunnellut puhujaa ja antaa sentähden ehtimiseen viuhkallaan viittauksia nuorukaiselle, joka lörpöttelee hänen selkänsä takana, olla häntä häiritsemättä, vaan tämä ei siitä huoli.

"Älkää yhtä mittaa lörpötelkö — jos saan pyytää; antakaa mun kuunnella. Vaan ainoastaan tuhmuuksia siellä puhutaankin".

(Tämä oli jotensakin tuttavasti puhuttu.)

"Ken? Hänkö siellä alhaalla?"

Veitikkamaisella harmilla napsahutti nainen hänen osoittamaa etusormeansa perlemo-viuhkallaan.

"Pah! Jos tahdot sitä lukea, niin minä papalta varastan koko puheen, niinkuin se on kirjoitettu paperille; silloin saat nekin paikat kaupan päälle, jotka hän siellä täällä on pois pyyhkinyt".

(Hän sinutteli naista, mutta tämä ei sinutellut häntä.)

"Menkää — jättäkää minut rauhaan. Kauniimmat paikat menevät minulta hukkaan".

"Taputa käsiäs, niin hän sinun huvikses pitää puheen — da capo".

Siihen nainen vaan hymyili.

Nuori herra havaitsi tämän hymyn.

"Etkö huomaa, kuinka pappa ylpeillen katselee tänne jokaisen suurenmoisen lauseen jälestä? Minun kasvoistani hän ei varmaankaan etsi sen vaikutusta. Kun pappa pitää puheita, niin hän todellakin on kaunis mies. Kuinka hän innostuu ja ojentelee itseänsä! Täynnä voimaa ja tulta. Tämä komitati-sali on vaarallinen kilpailutanner meille nuorille; täällä vanhat aina voittavat meidät".

"Miksi ette tekin astu alas puheita pitämään? Olettehan valiokunnan jäsen ja kunnia-ylimääräinen-notario".

"Minä en osaa sitä ollenkaan. Hiljakkoin koetin esittää maljan eräässä tilaisuudessa, mutta takelluin niin hullusti, ett'en itsekään tiedä kelle viimein huusin eläköön. Tämä ei sovi meikäläisille. Kun toinen tai toinen vanhoista etevistä koulutovereistani juonittelee, koettaen purjehtia parlamentti-puheen kurjassa ruuhessa vihriän pöydän yli, ja minä näen hien nousevan hänen otsaansa, kaikkien hänen kymmenen sormensa vapisevan, silmänsä tuijottavan — näen kuinka hän vetää otsansa ryppyyn, pusertaaksensa siitä ajatuksia, silloin kuumeen väristykset vapisuttavat minua hänen puolestansa! Minä vapisen petosta, että hän karille joutuu ja hukkuu meren syvyyteen; jos hän jonkun onnenpotkauksen avulla perille pääsee, niin iloitsen siitä niinkuin vältetystä vaarasta".

"Sen kyllä uskon, sillä te olette pelkuri".

"Myönnetty! mutta jos minä olisin sellaisen sulhasen morsian, niin rakkauden tuskat heti poistuisivat, sillä moista nähdessään voi ihminen joutua tainnoksiin. Aivan toista on kun vanha komea herra astuu puhuja-lavalle ja ensin tyynellä arvokkaisuudella katselee kuulijakuntaa, ikäänkuin etsiäkseen niitä, jotka tulevat osansa saamaan hänen puheessaan, sekä sitten päästää irti suuret sanansa niin että sali niistä kaikuu. Jos joku silloin tekee vastaväitöksiä, niin saa kohta paikalla vastauksen, ja toisen tai toisen mahtisanan jälkeen luo vanha herra silmäyksen galleriaan päin, vaatien kiitosta niiltä silmiltä, jotka hymyilevät häntä vastaan sieltä ylhäältä, sitten hän taas syöksee alas innostuksen mereen, nousee sieltä jälleen, milloin se häntä miellyttää, ja lopettaa puheen yleisen viettymys-myrskyn pauhatessa. Semmoinen vanha herra on meille vaarallinen kilpailija. — Sillä te ette huomaa silloin hänen paljasta päätänsä ja harmaita hiuksiansa ja unhotatte hänen vale-tukkansa ja värjätyt viiksensä".

"Älkää toki olko niin paha — jos saan pyytää", vastasi tuo ihana nainen suutuksissaan. "Eikö teissä siis ole kipinääkään lapsellista kunnioitusta?"

"Olenko minä sanonut että minun pappani viiksiänsä värjää? Ei ainoallakaan sanalla! Tiedäthän sinä paraiten, ett'ei hän sitä tee. Väri on vaan tänä päivänä erittäin hyvä. Mikä pyhyyden loiste häntä ympäröi! — tällä hetkellä — luulen ma — ei löydy koko isänmaassa suurempaa miestä, kuin minun pappani. Sä huomaat, emintimäni, mikä vahinko se oli kun hylkäsit meidät; sillä jos vielä olisit emintimäni, niin sinua nyt nimitettäisiin kuvernörin rouvaksi ja olisit mahtavan miehen puoliso".

"Te olette aika narri".

(Hän oli tuon nuoren miehen emintimä.)

"Tosi kyllä että kuvernörin rouva ei huomenna enään olisi olemassa, koska pappani luopuu virastaan; mutta suuren miehen arvonimi jääpi kuitenkin jälelle".

"Kuinka voitte puhua noin sopimattomasti totisista asioista?"

"Mitä totisia asioita? Kaikki luopuvat viroistaan, pappani tekee ehdoituksen ja muut seuraavat kehoitusta. En ymmärrä mitä suurta siinä on, että pappani luopuu virastaan. Hän jää herraksi niinkuin ennen ja hänelle tulee vaan hauskempi olo kuin nyt. Vaan mitä hyötyä siitä on, että nuo muut köyhät pirut luopuvat, jättäen jokapäiväisen leipänsä ja tulevaisen toimeentulonsa, sitä en todellakaan voi käsittää".

Eräs vieressä seisova kuuntelija (ehkä sinä itse, hyvä lukija) ei voinut olla antamatta nuorukaiselle muutamalla sanalla seuraavia tietoja:

"He tekevät sen, nuori ystäväni, siitä syystä, että maan laki on heille jokapäiväistä leipää kalliimpi, ja sen tähden, ett'eivät tahdo kansallis-kunniaa voileipänä syödä".

Tuon solakan nuorukaisen kalpeat kasvot eivät tästä sen punaisemmiksi käyneet. Kohottaen olkapäitänsä vastasi hän:

"Mitäpä minä tiedän tämän lain sisällisestä merkityksestä? Siihen aikaan olin vielä lapsi, eikä kukaan myöhemminkään ole selvittänyt minulle asiata".

Hänen onnekseen raivokkaat mieltymyksen osoitukset katkaisivat heidän keskustelunsa.

Pääpuhuja oli lopettanut esityksensä.

Kun myrskyntapaiset mieltymyksen osoitukset olivat asettuneet, seurasi meluava kohtaus. Vara-kuvernöri luki valiokunnan nimessä juhlallisen vastalauseen, jossa komitati-kokous vastustaa väkivaltaa ja lain rikkomista. Nyt vallitsi lehterilläkin semmoinen hiljaisuus, että matalimmallakin äänellä lausuttu sana kuului. Jokainen sana muistutti ruumiinarkulle heitettyä multaa, jota heittäessä sureva kyllä jättää vainajansa leppymättömän haudan haltuun, vaan samalla, vastustaen kuolevaisuutta, vetoo ylösnousemisen toivoon.

Kun kirjoitus oli luettu, hengitti yleisö huokeammin. Kaikki olivat pelänneet, että täälläkin, niinkuin muualla, väkivalta estäisi vastalauseen panemisen.

Tämä saatiin kuitenkin lausutuksi ilman sotavoiman ilmaantumisen.

Siihen aikaan kaupungissa ei ollut juuri mitään linnanväkeä.

Nyt luki pää-notario edusmiesten luopumuksen en masse. Kaikki ensimmäisestä viimeiseen mieheen luopuivat viroistaan. Kaikki olivat allekirjoittaneet perustuskirjan. Kun ei enään ole lakia, niin eipä ole lain valvojiakaan.

Lehterillä rouvat pyyhkivät kyyneleet silmistänsä.

On kuitenkin vähän surullinen tuommoinen luopumus — kun yht'aikaa heitetään pois virka-arvo, vaikutus-ala, tienesti.

Mies sen tekee, mutta vaimon silmästä vierii kuitenkin kyynel, hänen sanoessaan: "sinä olet tehnyt oikein".

Näinä päivinä 9,000 tämmöistä miestä vaimot heidän kodissaan vastaan-ottivat kyynelhelmet silmissä.

Tämä oli tappelu, josta ei kukaan paennut, jossa halvin sotamies oli johtajan arvoinen.

Tuo kalpea nuorukainen lehterillä sanoi tällä hetkellä itkevälle naapurilleen:

"Minun tulee sääli ainoastaan Bilágoschia, oikeus-osaston arkivariota".

"Kuinka? Luopuuko hänkin?"

"Luopuu kyllä. Ja hän on kuitenkin palvellut kaksikymmentä vuotta.
Jokainen hallitus on häntä kunniassa pitänyt".

"Ja kuitenkin hän luopuu?"

"Sanotaanhan, että se on kunnian asia, isänmaallinen velvollisuus. Hän ei voi jäädä paikalleen. Hänen on seuraaminen muiden jälkiä. Minun tulee häntä sääli. Ja tämä luopuminen suututtaa minua sitä enemmän kuultuani että he nyt aikovat lähteä maalle, vuokraamaan maatilaa jossakin — ja minä vasta vähän aikaa sitten tanssikoulussa tutustuin hänen tyttärensä, pikku Ilonkan, kanssa! Suloisin, kauniin lapsi. Mikä maamoukka hänestäkin tullee".

"Minä tunnen hänet. Hän on sangen näppärä tyttö. Hän ei voi olla neljäätoista vuotta vanhempi".

"Yhden tekevä. Minä olen jo häneen rakastunut enkä olisi pahaksi pannut, vaikka teateri-sensuri Pesth'issä olisi kieltänyt näyttämästä tätä murhenäytelmää".

"St. St. St. St. St", kuului joka haaralta. "Kuka juttelee tuolla lehterillä näin juhlallisella hetkellä?"

"Nyt lähden kohta, muuten he vielä päälle päätteeksi heittävät minut ulos!" kuiskasi nuori herra naiselle, hyvästi jättäen. "Hyvästi, emintimäni! Hyvästi. Me kohtaamme toisemme juhlakulussa".

"Missä juhlakulussa?"

"No kuuntele vaan. Juuri nyt Frans Bélteky ehdoittaa, että tämä juhlallinen istunto lopetettaisiin mieltä ylemmällä toimituksella; että mentäisiin kaikki en masse ulos kirkkomaalle laulaen Vörösmartyn hymniä, ja siellä, Honvédien haudalle, niiden kunniaksi, jotka kaatuivat isänmaata puolustaessa, pystytettäisiin se lippu, joka on liepehtinyt komitati-huoneen altailla. Kas vaan kuinka hän pöyhkeilee ja antaa sappensa kuohua. Hyvästi, hyvästi. Minä riennän, sillä minun tulee kantaa lippua; se on toimitus, joka sopii entisen kuvernörin pojalle. Apropos! Kunnioitukseni sun herra miehellesi. Vaan älä sano hänelle mitään".

"Hulivili!" — sanoi nainen hymyten ja rupesi sitten puhumaan toisen kanssa.

Tuolla alhaalla salissa suostuttiin yksimielisesti nuoren puhujan esitykseen, ja ikäänkuin sopimuksesta irroittivat naiset kukkaset kiharoistaan ja rintakukkioistaan ja solmivat niistä seppeleen lippua varten, joka entisestä kunniapaikastaan oli muutettava vielä arvokkaampaan.

Neljännestunnin kuluttua oli koko ihmisjoukko kadulla, jossa pyhää isänmaan virttä alettiin ja kulku kävi kirkkomaata kohti.

Etupäässä kävivät vanhukset, koetetut isänmaan-ystävät harmaapäät. Sitten seurasi miespuolinen nuoriso. Rouvat ja nuoret tytöt muodostivat jälkijoukon. Keskellä kävi lipunkantaja. Siksi oli edellä mainittu nuori mies, innostunut ehdoituksen tekijä ruvennut ennen entisen kuvernörin poikaa ja kantoi sitä, koristettuna naisten seppeleellä, korkealla ilmassa. Sentähden täytyi nuoren Elemér'in — se oli nuoren Harter'in ristimänimi — tyytyä laulamaan toista tenoria hymni-laulajien parissa, ihanat naiset lauloivat soprania.

Elemér väärinkäytti kurjalla tavalla tätä luottamustointa, sillä keskellä juhtakulkua käyden emintimänsä vieressä lauloi hän hymni-nuoteilla — ei Vörösmartyn runon yleviä sanoja, vaan kaikenlaisia pyhissä-kävijäin veisuja, joista toinen oli toista hullumpi ja jotka paitsi sitä olisivat olleet sopimattomia pyhissäkävijällekin. Tämmöisillä kujeilla pakoitti hän ehtimiseen vieressä käyvää naista nauramaan, jonka tähden Elemér sai pitää hyvänänsä kaikenlaisia liikanimiä emintimältään, jotka liikanimet eivät olleet erittäin imartelevia laadultaan. Toria sai hän koko matkan ja vieläpä emintimä uhkasi lähettää hänet kotiin.

Vaan nyt häirittiin juhlakulkua yht'äkkiä odottamattomalla tavalla, joka hetkeksi veti kaiken huomion puoleensa.

Kun nimittäin juhlakulku poikkesi kirkkomaalle johtavalle kadulle, ilmestyi sen päässä ratsujoukko, joka tuli vastaan. — Ne olivat kyrassierejä; heidän kypärinsä välähtivät esiin tomupilvestä.

Torvien toitotus hämmensi juhlavirttä.

Feri Bélteky, tuo rohkea nuorukainen, joka oli tehnyt ehdoituksen, sai sattumalta samassa hetkessä sydämenkouristuksen, joka, niinkuin hänen tuttavansa tiesivät, usein vaivasi tätä pulskeaa nuorukaista. Poika parka! Kuinka surullista!

"Toveri! ole hyvä, ota lippu", kuiskasi hän Elemér'ille, ja sen jälkeen hänen täytyi, käsi rintaan painettuna, mennä istumaan eräälle työkkärille.

Kiusallinen sydämenkouristus, joka tulee niin sopimattomaan aikaan.

Täyttäen kadun koko leveyden, tuli ratsujoukko juhlakulkua vastaan. — Juuri samat sotamiehet olivat saaneet käskyn vaadittaessa väkivallalla hajoittaa saman päivän komitati-kokouksen. He olivat myöhästyneet tullessaan kahdeksan peninkulman päässä olevasta naapurikaupungista, mutta kuitenkin tarpeeksi aikaisin häiritsemään juhlan loppua.

Kulku seisahtui; miehet kokoontuivat. Mitä nyt on tekeminen?

Katu täytetään kohta koko leveydeltään, toisella puolella isänmaallinen juhlasaatto, toisella puolella vastaantuleva ratsujoukko.

Kadun vasemmalta puolelta meni pieni kapea kuja, oikotie kirkkomaalle.

Isänmaallinen joukko kokoontui vanhemman Harter'in ympäri. Hän oli orakeli. Hänen huuliltaan odottivat kaikki, henkeänsä vetämättä, ratkaisevaa päätöstä, mitä tehtävä oli näin arveluttavassa tilassa.

Ferdinand Harter, isä, oli kokenut mies, joka ei hämmästynyt tämmöisessäkään hetkessä. Kohta paikalla hänellä oli valmistelematta puhe käsillä. — "Isänmaalliset miehet ja naiset! Tuossa raaka väkivalta meitä lähestyy tiellä, kun menemme isänmaan kaipausta ja kiitollisuutta osoittamaan. Jos täällä olisi ainoastaan miehiä, niin minä sanoisin: me puolustamme asematamme emmekä väisty tieltä tuli kuka tuli vastaan. Mutta heikompaan sukupuoleen katsoen olisi kuitenkin tarpeeton julmuus saattaa tätä sukupuolta, jota meidän tulee suojella ja puolustaa, tarpeettoman raa'an kohtelon alaiseksi. Jumala on todistajamme, että asiamme on oikea; tällä varmalla vakuutuksella povessamme voimme punastumatta valita tiemme; väistykäämme siis raa'an väkivallan edestä pois, luomatta silmäystäkään, ja menkäämme tyynesti päämääräämme kohti — tuonne vasemmalle — toista tietä".

Tämä tiesi selvällä Unkarin kielellä että juhla-saatto siirtyisi sotamiesten edestä pois sivukadulle.

Harter nuorempi seisoi seppelöitty lippu kädessä.

"Mihinkä, jos saan kysyä?" huusi hän kuultuansa isän viisaat sanat: "tuonneko, sivupolulle? Ja tämän lipun kanssa?"

Nyt kääntyi hän naisten puoleen ja koroittaen lippua huusi hän kadrillinjohtajan äänellä ja tavalla: "Mes dames, en avant! Promenade!"

Ennenkuin kukaan ehti häntä estää, riensi hän, seurattuna rouvilta ja tytöiltä, rynnäkkö-askelin mies- ja nuorukaisjoukkojen ohitse, ja tuo uhkarohkea vei seurueensa suoraan ratsu-joukkoa vastaan. Jokainen oli hämmästynyt, mutta seurasi.

Torvien räikkyessä sotamiehet ryntäsivät heitä vastaan aina sivukadulle asti. Kun molemmat joukot siis tässä yhteen sattuivat, antoi päällikkö merkin joukolleen joka äkkinäisellä liikkeellä — poikkesi sivu-polulle, jättäen valta-tien vapaaksi laulu-joukolle.

Upseeri teki päällepäätteeksi, laskien miekkaansa, kunniaa lipulle, kun tämä ohitse kannettiin, jonka tähden hän sai osakseen kaikuvat eläköön-huudot.

Tämä rohkeus koroitti Elemér'in arvon kahdenkertaiseksi sekä miesten että naisten mielessä. Ja kuitenkin oli luultava että tämä Elemér'in puolesta ainoastaan oli hullunkurinen oikku.

Vaan täksi päiväksi ei tämä ilman seurausta jäänyt.

Kun Feri Béltekyä, tuota mainiota nuorta puhujaa, esti sydämenkouristus, niin nuoriso hartaasti pyysi Elemér'iä puhumaan Honvédien haudalla.

Turhaan hän koetti päästä siitä; hän ei ymmärtänyt puheita pitää, hänellä ei ollut mitään taipumusta siihen. Häntä ei jätetty rauhaan. Lippu oli hänen kädessään; hän vietiin ylös korkealle hautakummulle, pakoitettiin pystyttämään lippu ristin juurelle, nostettiin sitten olkapäille ja tässä asemassa oli hän pakoitettu lausumaan muutamia sanoja.

Jumalan nimeen siis! Kuunnelkaamme Elemér'iä, päivän sankarin poikaa.

Siis — Elemér todellakin sanoi jotakin.

"Te urhoolliset Honvédit vuodelta 1849, joita en ikinä ole tuntenut. Teillä oli isänmaa eläissänne ja kuoltuannekin teillä on isänmaa. Me olemme tulleet tänne teille ilmoittamaan, ett'ei ylösnousemisen päivä vielä ole tullut. Te voitte nukkua rauhassa vielä. Vaan me jätämme teille kuitenkin tämän lipun, jonka kerran hengellänne maksoitte; meille on se maksanut 7 guldenia ja 25 kreutzeriä varsineen päivineen, emmekä nyt enää tiedä mitä on sen kanssa tekeminen!"

Helppo on ymmärtää, että Elemér sai kyytiä vanhoilta ja nuorilta tästä typerästä puheesta. Samoin naisiltakin ja päälle päätteeksi emintimältään.

"Te olette paranematon veitikka", torui emintimä, kun Elemér saattoi häntä kotiapäin. "Onko säädyllistä sellaisessa tilaisuudessa puhua mokomia tuhmuuksia?"

"Kas niin! Nyt sinä rupeat torumaan minua niinkuin kotonamme ennen", jatkoi Elemér.

"Niinkö!" sanoi emintimä moittivalla silmäyksellä. "Emintimänne on siis torunut teitä paljon siihen aikaan kun te vielä olitte hänen poikansa — eikö niin?"

"Ei sanoilla, vaan silmäyksillä niinkuin äsken. Sinä voit katsella ihmistä kuin Anakonda-käärme. Ihmekö sitten että isäparkani on saanut harmaita hiuksia noista silmäyksistä. — Pardon! — enhän ole sanonut, että minun papallani on harmaat hiukset".

"Mene — minä olen suuttunut teihin! Teille ei mitään ole pyhää".

Tuo ihana nainen antoi sitten Elemér'in auttaa itseänsä vaunuihin, mutta ei käskenyt häntä viereensä istumaan, niin julma oli hänen vihansa.

2 Luku.

Suuri mies koti-puvussa.

Viimeinen innostuksella esitetty malja oli juotu niissä jäähyväis-päivällisissä, joita Ferdinand Harter istunnon jälkeen piti eroaville virkamiehille sekä hajotetun komitati-kokouksen kunniaksi. Sen jälkeen jokainen meni kotiinsa sillä vakuutuksella, että hän oli velvollisuutensa tehnyt. Entisen kuvernörin Harter'in tykö ei kukaan enää jäänyt; kaikki tiesivät, että hänellä nyt oli paljon tekemistä, sillä hänen oli kirjoittaminen julkinen ilmoitus virastaluopumisesta, ja siinä on työtä koko lailla. Paitsi sitä oli hänelle annettava aikaa koota ajatuksiansa pontevan puheen sepittämiseksi kunnes tulisoitto-serenadit hänelle kello 10 illalla pidettäisiin.

Vieraat jättivät hyvästi ja menivät; kunnioitettu isänmaan-ystävä riensi työhuoneesensa lopettamaan päivää uudella työllä.

Työhuone ansaitsee erityistä kuvaamista sekin, sillä se antaa viittauksen asujansa mielenlaadusta. Seinillä on ylt'ympäri kuvia meidän maamme surupäivistä. Tuolla mestattu sankari Ladislaus Hunyady, joka mestattiin 1457 — kuninkaan valaa vasten — ja hänen jalkojensa juurella mielettömäksi käynyt morsiamensa valkoisissa ruumiin-vaatteissa. — Tuolla kostoa miettivä isä, Feliks Zach, ja hänen vieressään muserretulla sydämellä tyttärensä, jota eräs kuninkaallinen prinssi häpäisi 1318. Eräs toinen taulu kuvasi ruhtinatarta, joka jätti hyvästi lapsilleen, Helena Zringyitä, jolta Itävallan elukat ja punatukkaiset jesuitat v. 1699 riistivät ruhtinattaren ja äidin arvon. Taaskin toinen taulu, kaksi v. 1617 kuolemaan tuomittua ylimystä, kreivit Peter Zrinyi ja Frans Nádasdy, jotka viimeisen kerran pusersivat toistensa käsiä ennenkun kuolemaan menivät. — Siellä murhevaatteissa eräs kuninkaan-tytär, joka mainion isänsä haudalla etsi turvaa vieraan anastajan väkivaltaa vastaan. Vielä oli siellä kolmetoista laakerilla seppelöittyä, suruharsoilla peitettyä kuvaa, isänmaan marttyrit, jotka mestattiin Aradissa 6 p:nä Lokakuuta 1849. — Täällä kuva verisestä taistelusta synkimmällä historiallisella pohjalla. — Sitten taas kuvia mainioista miehistä: unkarilainen ministeri, tuo suuri kreivi Szecsenyi, joka ampui itsensä v. 1860. — Unkarilaisen vastustaja-puolueen johtaja, kreivi Ladislaus Teleki, joka lyhyt aika sitten, 1861, eräänä yönä surmasi itsensä. Tuossa taas jalo korkea otsa — myöskin unkarilainen ministeri kreivi Ludvig Batthyany, joka ammuttiin v. 1849. Hänen vieressänsä Aleksi Petöfi, mailman mainio unkarilainen runoilija, josta oltiin epätiedossa aina 31 p. Heinäk. 1849 missä hän ammuttiin. — Ei löydy mitään kansallista taidetta — paitsi puolalaista — joka on peittänyt asuinhuoneitten seiniä semmoisilla kauhistuksen kuvauksilla kuin unkarilainen taide. Sekin on kappale nykyajan historiaa. On jo syntynyt täydellinen jumalanpalvelus, nimittäin kansallisten marttyrien jumaloitseminen.

Minkähänlaisessa mielentilassa se mies lienee, joka elää tämmöisien kuvien keskellä?

Mutta synkistä ajatuksista eivät ainoastaan puhu kuvat, vaan myöskin kirjat kirjastossa, salaiset kielletyt teokset surullisilla ilmoituksilla muinais- ja nykyajoilta, niin myös seinällä olevat miekat ja taistelukirveet; oudot kivet, jotka pöydällä ovat kirjeitten painimina, nurkassa seisova keppi puunveistoksilla varressa, jonkun valtiollisen vangin tekemä vankeudessaan, ja kellonvitjoissa riippuvat, kultaan lasketut kupari-rahat, joiden ruostuneella pinnalla sana libertas on luettavana, kaikki puhuvat samaa synkkää kieltä.

Huoneen asuja ei voi luoda silmiänsä mihinkään paikkaan, josta ei suuri salainen kysymys tuijoittaisi häntä vastaan.

Ferdinand Harter istui kirjoituspöydän ääreen, otti laatikosta salkun, avasi sen konstikkaan lukon, otti esille puhtaan paperi-arkin ja rupesi kirjoittamaan suurella tarkkuudella.

Aine, josta hän nyt kirjoitti, vaati varmaankin suurta tarkkuutta.

Kello löi kahdeksan kun hän lopetti kirjoituksensa; nyt hän soitti palvelijaa.

"Kutsu kohta kirjuri tänne; sano että minun anekirjani on valmis ja on puhtaaksi kirjoitettava".

Palvelija meni — hetki sen jälkeen kirjuri astui huoneesen.

Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheella oleva mies. Hän on hieno ja kohtelias. Huomaa kohta, että hän on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Hänen kasvojansa voisi melkein sanoa kauniiksi, jos ei jokaisessa kasvoin eri osassa olisi jotakin outoa ja terävää. Niinpä olisi esim. suu muodoltaan hyvin kaunis, ellei se olisi kovasti kiini puserrettu, ikäänkuin kieli ei muuten pysyisi hampaitten takana, vaan vieläpä huulet, ja nuo kauniit mustat viiksetkin, jotka puoleksi peittävät suun, olisivat tarpeelliset sitä suojaamaan. Kaareva nenä puhuu rohkeista toiveista ja lujasta tahdosta; siloinen otsa, siloisesti ylösharjatut hiukset — kylmästä aprikoimisesta; nuo säkenöivät silmät tummien kulmien alla voivat olla kauniit hymyillessään hekumallisia naissilmiä vastaan; vaan mies on varoillansa noiden silmien suhteen, sillä niissä hän näkee konstikkaan avaimen, joka hakee avaimen reikää hänen ajatuksiinsa.

"Te olette ollut hyvä ja kutsunut minut", sanoi hän esimiehellensä.

"Oletteko sulkenut ovet jälkeenne?"

"Molemmat".

"Minä olen kutsunut teidät, kysyäkseni oletteko lopettanut kertomukseni".

"Se on minulla muassa. Tehkää hyvin ja lukekaa".

"Se on tarpeetonta. Te osaatte mestarillisesti kirjoittaa tuommoista ja te tunnette mielipiteeni. Olkaa hyvä ja jääkää tänne minun huoneeseni kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Minä olen jo edeltäpäin allekirjoittanut paperi-arkin".

"Ehkä olisi paras lukea läpi tämän ensin — kenties olen unohtanut jotakin".

"Ei ole aikaa. Minulla on vielä paljon järjestettävää. On jo myöhä. Kello käy yhdeksättä ja kymmenen minutin perästä täytyy minun olla matkalla".

"Te ai'otte siis lähteä pois?"

"Minä lähden maahoviini. Minun täytyy olla siellä tänä yönä. Hiljakkoin sain tiedon isännöitsijältä, että verojen kantaja aamulla ilmoitti ryöstön tapahtuvan. Huomenna hän lähettää kuusitoista miestä hevosväkeä maatilalleni; jos en maksa ylihuomiseksi, lähettää hän kolmekymmentäkaksi miestä; sitten kuusikymmentäneljä. Tahdon odottaa siksi, että hän lähettää koko joukon ja sentähden on läsnäoloni siellä tarpeellinen, jotta ei mitään onnettomuutta tapahtuisi. Väkeni on tulisenluontoista. Sentähden pyydän teitä toimittamaan tavalliset toimet täällä. Tuossa on sinettini, kertomuksen te lähetätte hovikanslerille. Neljän päivän perästä olen taas täällä".

"Ja jos valtiokomisarius sill'aikaa saapuisi tänne?"

"Niin te jätätte hänelle asiakirjat. Täällä ovat avaimet. Tunnettehan arkiston avaimen".

"Entäs nämä toiset?"

"Ne kuuluvat kirjoituspöytääni ja kaappiini. Säilyttäkää ne luonanne. Ei tiedä mitä voi tapahtua tässä mullistusten maailmassa. Joku noista monista ihmisistä, jotka tähän aikaan käskyjä antavat sinne ja tänne, voisivat antaa tutkia minun asumustani. Siinä tapauksessa voi olla hyvä, että avaimet ovat teidän hallussanne. Kirjoituspöydässä ovat minun yksityiset paperini ja asiakirjat; olkaa hyvä ja katsokaa niiden läpi; jos näette sellaisia, joidenka ei sovi joutua vieraiden käsiin, niin saatte hävittää ne. Näissä kätköissä on rahoja, jotka minulle on annettu kaikenlaisia tarkoituksia varten, Honvéd-yhdistykselle, hautapatsasta, tiedeakatemiaa ja Jumala tiesi mitä tarkoituksia varten. Minä en tunne summan suuruutta. Olkaa hyvä, lukekaa se ja jättäkää sopivassa tilaisuudessa minulle luettelo siitä. Tuossa ovat myös omat rahani, ne otatte pois ja panette erilleen. En tiedä paljonko siinä voi olla. Joka päivä te ilmoitatte minulle kureerin kautta mitä täällä tapahtuu. Antakaa nyt käsky kohta valjastaa".

"Te ette ai'o odottaa tulisoihtu-serenadia?"

"Mitä serenadia? En tiedä mistään semmoisesta. Ei kukaan ole puhunut minulle siitä".

Kirjuri hämmästyi niinkuin olisi jotain, mikä olisi pitänyt jäädä sanomatta, luikahtanut hänen huuliltaan, ja hän rankaisi tottelematonta kieltänsä sulkemalla huulet vielä lujemmin ja puremalla viiksiänsä. Ja kuitenkin tuo vallaton kieli niin mielellään olisi kertonut, että kaikki puhuivat siitä ja valmistelivat itseänsä siihen; tulisoitot olivat jo aikoja sitten reilassa ja koko kaupunki liikkeellä, nekin, jotka eivät saaneet mitään tietoa tästä, tiesivät vanhastaan, että tämmöinen päivä tällä tavalla oli lopetettava. Vaan nuo armottomat huulet eivät kokonaisen tunnin kuluessa avanneet vankihuoneen porttia, päästääksensä vangitut ajatukset irti. — Kirjuri otti avaimet.

"Ainoastaan salkun avaimen minä pidän", sanoi Harter, ottaen avain-renkaasta pienen avaimen, millä hän lukitsi kirjoitussalkun. "Tämän salkun jätän tänne, sillä minulla se kenties on huonommassa turvassa. Kaikissa tapauksissa siinä ei ole mitään, josta minun tarvitsisi olla levotonna; se sisältää ainoastaan päiväkirjan omista asioistani ja elämäni vaiheista. Vieraalla avaimella ei sitä käy avaaminen; mutta jos joku viran puolesta tahtoo tietää sen sisällystä eikä malta odottaa kunnes palajan, niin sanokaa, että hänen siinä tapauksessa tulee leikata rikki nahkakannet päästäksensä tarkoitustensa perille".

"Kyllä minä kätken sen luonani, ett'ei kukaan sitä löydä".

"Se on hyvä, rakas Emil. Minä luotan täydellisesti teihin. Mutta joutukaa nyt ja käskekää vaununi esille".

Kirjuri otti avaimet ynnä salkun. Viiden minutin perästä hän palasi ja ilmoitti, että kaikki oli valmis lähtöä varten.

Pusertaen hänen kättänsä, pyysi Harter häntä jäämään työhuoneesen puhtaaksi kirjoittamaan kertomusta.

Kun Harter lähti, ei hän sallinut palvelijan mennä istumaan ajurin viereen, vaan jätti hänet kotia.

Kirjuri katseli ikkunasta poislähteviä vaunuja. Hänen vakoileva silmänsä seurasi niitä kunnes katosivat hämärään sekä vaunut että katu.

Miksi tämä kiireinen lähtö ennen tuota hyvästi ansaittua kunnian-osoitusta?

Muutamia minuttia myöhemmin kuului vastaus pimeältä kadulta. Suurelta torilta tuli varovasti kaksitoista-miehinen ratsu-patrulli paljastetuilla miekoilla; viiden minutin perästä se taas palasi ent. kuvernörin ikkunoiden ohitse.

Aha!

Asiat selvenivät kirjurille. Hän vetäysi takaisin ikkunasta ja, seisahtuen taulujen eteen, hymyili hän äänetönnä.

En tiedä voiko kukaan pitää ihmisistä, jotka noin äänettöminä nauravat — salataksensa naurunsa.

Kuvat tuolla ylhäällä näkevät sen ja suuttuvat kenties häneen, vaan ne eivät puhu mitään.

Tämä hauska ajanvietto keskeytettiin; joku astui huoneesen.

Se oli nuori Elemér. Seuraus maljojen juomisesta päivällisillä oli ollut se, että hänen täytyi panna maata eikä hän nyt oikein tietänyt oliko aamu vaiko ilta.

"Kuka hiljakkoin läksi pois täältä vaunuissa, herra Andjaldy?" — — kysyi hän unisena.

"Te'"

"Minäkö?"

"Aivan niin! Te olette lähtenyt pois".

"Todellakin! Minä join niin vahvasti, että melkein voitaisiin minua luuletella, ett'en ole täällä. Ja isäni, missä on hän?"

"Täällä huoneessaan".

"Missä?"

"Hän istuu tuolla kirjoituspöydän ääressä. Ettekö näe että hän kirjoittaa kertomustansa?"

"Minä en ole leikkisellä tuulella tänään, herra Andjaldy".

"Minä en ole koskaan leikkisellä tuulella, ja sanon teille sentähden totisesti, että hänen armonsa on kotona; mutta että te olette lähtenyt maalle. Tehkää sentähden hyvin ja palatkaa huoneisinne ja älkää menkö ulos kadulle ennenkun matkavaununne palajavat".

"Onko isäni käskenyt sen?"

"Te tiedätte että hän on määrännyt teille kotiarestin".

"Mutta jos minun tekee mieli vastustaa tätä laitonta kieltoa? Tänään olisi siihen juuri sopiva päivä".

"Tahdon huomauttaa teille, että siinä tapauksessa kuukausrahanne ovat vaarassa".

"Hitto vieköön kuukaus-rahat! Jos en saa niitä, niin teen velkoja siksi. Jos en saa niitä myöhemminkään, niin tulen rentuksi, myyn takkini, kellon ja kengät; mutta väkivaltaa en kärsi".

"Pysykää nyt kauniisti alallanne; te voitte panna vastalauseita, mutta teidän on taipuminen asianhaarojen mukaan. Te olette kadottanut paljon korttipelissä ja siinä tehtyä velkaa sanotaan kunniavelaksi!"

"Aivan oikein; jos en maksa, niin minut heitetään ulos, vaan ei suljeta sisään".

"Puhukaa hiljaa! Kuulkaa, joku tulee".

"Ken?"

"Sen saatte kohta tietää, mutta olkaa hyvä ja pysykää äänetönnä siksi.
Ettekö kuule sieltä ulkoa Feri Béltekyn ääntä?"

Se oli todellakin ääni, joka pakoitti Elemér'in jäämään huoneesensa.
Tämän päivän onnettomuuden perästä ei hän tahtonut tavata häntä.

Nuori Bélteky kahden toisen nuorukaisen kanssa tulivat lähetyskuntana.

"Hyvää iltaa, ystävä Andjaldy", tervehti hän kirjuria, joka tuli häntä vastaan vastaanotto-huoneessa. "Onko hänen armonsa kotona".

"On", vastasi kirjuri, "hän on lopettamassa kertomustansa".

"Joku sanoi että on nähty hänen vaunujensa menevän poispäin".

"Elemér on lähtenyt pois niissä. Näettehän että hänen armonsa palvelija on kotona".

"Niin häneltä ei saa mitään tietää; hän vastaa kaikkiin kysymyksiin, ett'ei hän mitään tiedä. Me pelkäsimme, ett'ei herra kenralikuvernöri sallisi tuota loistavaa kunnian-osoitusta tänään tapahtuvan".

"Oh, miksi hän ei sitä sallisi?"

Bélteky oli vähän hämmästynyt, vaan hänen täytyi viimeinkin käydä itse asiaan.

"No kenties sentähden että komendantti on ilmoittanut pormestarille, ett'ei hän enää aio kärsiä mitään meluavia mielenosoituksia".

"Tämä on todellakin tärkeä kohta. Minä olen ilmoittava asian hänen armollensa ja tulen kohta vastauksen kanssa".

Kirjuri palasi työhuoneesen ja sulki varovasti molemmat ovet jälkeensä.
Muutaman minutin perästä hän palasi, jättäen taas toisen oven auki.

"Hänen armonsa lähettää teille tervehdyksen minun kauttani. Hänen lyhyt vastauksensa on: 'Vakava-luonteiset miehet odottavat pelkäämättä tapauksia. Missä hyvänänsä etsitte häntä, olette aina löytävä hänet paikallansa — tapahtukoon mitä tahansa'".

Lähettiläät katselivat toisiansa ja jättivät noloina hyvästi, kohteliaisuuksia lausuen.

Herra Andjaldy palasi työhuoneesen.

"Minun täytyy suudella teitä", huusi Elemér häntä vastaan ja halaili häntä. "Te olette oivallinen ihminen. Pappani pötkii pakoon tulisoitto-serenadista, peljäten yhteentörmäystä sotaväen kanssa. Ystävä Bélteky vainustelee tätä ja koettaa pappani kautta saada syytä jättää kunnian-osoituksen sikseen. Mutta te annatte hänelle takaisin taulan, joka jo sormiamme polttaa. Nyt ei hänelle muuta neuvoksi jää kuin sydämen-kouristus ja hänen täytyy kauniisti hieroa sopimusta väkijoukon kanssa, joka on valmis kaikkeen. Te olette rakastettava ihminen! Teidän tähtenne tahdon kolme päivää jäädä huoneeseni, enkä liiku lattialtakaan, ettei kuultaisi minun olevan kotona. Nyt menen levolle; emme tarvitse toivottaa toisillemme rauhallista yötä, kyllä se tulee rauhallinen".

"Kiitollisuudesta tahdon antaa isänne maksaa pelivelkanne ja laitan niin, ett'ei vanha herra saa mitään tietää".

Hymyillen meni Elemér huoneesensa. Kirjuri jäi työhuoneesen.

Hän lukitsi kaikki ovet, saadaksensa olla rauhassa.

Kun hän oli yksin ja varma siitä, ett'ei häntä häirittäisi, otti hän avaimen taskustaan.

Herra Harter'in vilpitön luottamus häneen ei todellakaan ole kiusausta vailla.

Hän oli uskonut Andjaldylle kaikkien, salaistenkin kirjeitten tarkastamisen ja käskenyt hänen polttaa semmoiset, joissa löytyi valtiolliselta kannalta vaarallisia lauseita; vieläpä oli hän saanut toimekseen järjestää salaiset rahalahjat, joista antajat tuskin voivat mitään tilintekoa vaatia. Ei tosiaan kukaan olisi voinut enemmän luottaa omaan paikkaansa.

Jos petturi kätkeytyy tuon naaman taakse, mikä rajaton voima hänellä on tarjona surmaamaan mainiota miestä? Ja tämä mies on todellakin hävytön petturi. Ferdinand Harter peljätköön häntä — vaan ei kirjeittensä eikä rahojensa vuoksi.

Tämä mies ei tiedusta mitä osaa Harter näyttelee elämän näyttämöllä, vaan miltä hän näyttää sydämensä sisimmässä sopukassa.

Harter'in rahakukkarot ja hänen turhuutensa loistavat perhos-siivet, ne hän jättää rauhaan.

Rahasummat, jotka tämän miehen käsiin jätetään, ne hän antaa vähentämättä takaisin. Rahat Honvédeja ja hautapatsasta sekä nimittämättömiä tarkoituksia varten, joista ei vaadita tilintekoa, ne löytyvät aina samoissa rahoissa, joina ovat annetutkin: täydellinen rahan-opillinen kokoelma — paperilippuja. Ei yksikään huku niistä.

Ferdinand Harter ja kaikki muut, jotka uskovat salaisuuksiansa hänelle, voivat olla huoleti, sillä ei mikään petollinen kieli lörpöttele siitä, mitä paperille panevat; Andjaldystä kaikki tuo on vaan tyhjää narrinpeliä, haihtuvia houreita. Hän etsii syvempää vettä.

Avaimista, jotka ovat hänelle uskotut, hän ei valitse arkiston eikä kassakaapin avainta — sillä ei ole kiirettä — vaan hän ottaa sala-taskustaan salkun avaimen, jota avainta ei uskottu hänelle.

Salkussa oli konstikas lukko; kerran kun Ferdinand Harter oli unohtanut avaimensa maalle, ei koko kaupungissa kukaan voinut sitä avata; ei lukkoseppäkään pystynyt siihen. Omistaja voi sentähden olla huoleti siitä, ett'ei vieras kykene sitä avaamaan.

Mutta Harter ei tunne erästä salaisuutta salkussaan, sitä nimittäin, että kun Wien'in seppä antoi kirjurille salkun, antoi hän hänelle kaksi avainta. Toinen sitä tapausta varten että toinen hukkuisi.

Toisen avaimen piti kirjuri itse.

Koska Harter'illa oli tapana säännöllisesti kirjoittaa päivän merkillisimmät tapaukset sekä omat tunteensa, niin kirjuri mitä yksinkertaisimmalla tavalla luki isäntänsä sielun salaisuudet ikäänkuin Dzerzonilaiseen mehiläispesään katsellen voi nähdä mitenkä sen asukkaat häärivät salaisissa kammioissaan.

Niin pian kun herra Andjaldy oli lukittujen ovien takana, otti hän esille Harter'in salkun, avasi toisella avaimella sala-lukon ja jatkoi lukemistaan.

Avatussa salkussa oli Ferdinand Harter'in päiväkirja.

Andjaldy tiesi varsin hyvin sen sisällön. Edellisten lehtien sisältö oli hänelle aikaa sitten tiedossa ja hän oli siis utelias ainoastaan viimeisten suhteen.

Tänään olen taas kestänyt kovan päivän.

Luulen että se päättyi onnellisesti.

Moni arvelee, että kohtaus oli sangen helppo.

Voimakas akrobati on tottunut kantamaan kahta miestä olkapäillään, nämä vuorostaan neljää ja viimeksi-mainitut lisäksi kahta lasta. Akrobati kävelee hymyten ympäri, tämä ihmispyramidi niskoillaan, mutta minä olen vakuutettu siitä että hän joka kerta alkaa näytäntöä tällä ajatuksella: "kenties käy hullusti tämän päivän näytännössä. Kenties ne, jotka seisovat olkapäilläni, kaatuvat ja musertavat joko minun taikka itsensä".

Mun kohtaloni on sama. Minä kannoin olkapäilläni koko ihmispyramidin.

Kuinka minun nyt on helppo olla päästyäni tuosta taakasta!

Arvattavasti en tee tuommoista voiman-ponnistusta niin äkkiä jälleen; ja ne, jotka ovat luikahtaneet alas mun olkapäiltäni, kiittäkööt onneansa että taas seisovat vaan vakavalla pinnalla.

Provisorium on olemassa ja jättää meidät rauhaan.

Gordilainen solmu on avattu.

Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa
— arvelen ma.

Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät
olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.

Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua, mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei, oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi, minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle ken tahtoo.

Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.

Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!

Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu laakeriseppeleestäni.

Tänään kestin mestari-koetuksen.

Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas ympärille.

Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.

Kyrassierien ratsumestari on paitsi sitä hyvä ystäväni, hän ilmoitti minulle toissa päivänä, että hän vasta iltapäivällä tulisi tänne ratsujoukkoineen; sitä ennen voisin minä saattaa kaikki loppuun.

Hän piti sanansa.

Ilman tuota arvoisaa nuorisoa olisi juhlallisuus voinut loppua
varsin rauhallisesti, mutta he olivat pilata kaikki tyyni.

Nähdessäni ratsujoukon tulevan minua vastaan kadulla, olin
unohtamaisillani osani.

Poikani, tuo kelvoton, häpäisi minua kahdenkertaisesti
— ensiksikin uhkarohkeudellaan ja sitten cynillisella
moukkamaisuudellaan.

Yleisö katselee tarkastavin silmin mainion miehen poikaa, tämän käytös on yleisön mielestä mittari, joka antaa tietoa hänen isänsä mielipiteistä, kun isä on kotona neljän seinän välissä.

Jos poika on väliä-pitämätöin — kohta sanotaan: talonpoika on vispilöinyt saipuankuohua maitoon.

Ja mikä pahempi on, hän pilkkasi minua hänen läsnä ollessaan.

Hänelle, hänen mielestänsä tahdon aina olla loistava ja majesteetillinen; häntä ajattelen seisoessani raivoisan väkijoukon edessä ja pidättäessäni intoani; hänen tähtensä koetan päästä mainioksi, ett'ei hän unohtaisi nimeäni, vaan katumuksetta ajattelisi minua ja ikävöitsisi päästä takaisin luokseni. Vaan mikä kummallinen arvoitus tämä vaimo on!

Kaksi vuotta elimme yhdessä ja erosimme syystä, että tulisesti vihasimme toinen toistamme. — Me vaihetimme uskontoakin, päästäksemme toisistamme. — Ja nyt — erottuani hänestä — uneksin ainoastaan häntä.

Mutta onko tämä todellakin niin ihmeellistä?

Onhan tämä vaimo aivan toinen kuin se, jota minä omistin.

Kahden vuoden kuluessa en nähnyt hänen koskaan hymyilevän.

Oi! kuinka viehättävästi tämä nainen voi hymyillä! Vasta nyt, kun hän on toisen omana, olen kuullut hänen nauravan.

Kun hän oli mun, ei hän ollut edes kauniskaan.

Ja nyt — mikä viehättävä, lumoava olento!

En tosiaankaan koskaan nähnyt ennen että hänellä on semmoiset silmät.

Kun hän vielä oli mun, kauhistutti se ajatus minua, että minun täytyi olla hänen kanssansa saman katon alla, ja nyt sydämeni sykkii hekumasta, kuultuani että hän on tullut samaan kaupunkiin. Jos me satumme johonkin, missä saan häntä katsella vaikkapa kaukaakin, niin olen minä taas nuoreksi muuttunut hänen kauttansa, joka ennen teki elämäni ilettäväksi, kun näin hänet vieressäni. Vähän aikaa sitten ostin kullalla yhden hänen vanhoista hansikkaistaan, — minä, joka kammoin koskea hänen kättänsä, kun tämä käsi ja kaikki vielä oli minun.

Mutta tämä vaimo onkin nyt aivan toinen kuin silloin oli. Tänään on hän hilpeä ja loistava, pelkkää sydäntä ja tunnetta. Jokainen hänen sanansa on nyt harmonillinen — jokainen silmäys viehättävä.

Ja tuommoisen miehen rinnalla! Hän ei ole mies, tuskinpa ihminenkään — vaan apina. Jos tuommoinen pyytäisi minulta palveluspii'oistani jonkun vaimokseen, niin kieltäisin sen häneltä.

Sanotaan hänen olevan rikas; minä en sitä usko. Hän keinottelee
arveluttavissa asioissa.

Hänen kanssansa ei voi puhua muusta kuin numeroista ja
kauppa-asioista.

Jos hän olisi paholainen luonteeltaan, niin voisin kuitenkin
ymmärtää sitä. Semmoinen vaikuttaa naiseen.

Mutta nyt hän on tavallinen jokapäiväinen ihminen, sitä lajia että Lapinmaalla kolme hänen kaltaistansa yhteensä tekee yhden kokonaisen miehen ja naiset ostavat heitä kahdella hylkeen-nahalla.

Millä lailla hän siis voi olla etevämpi minua, joka vielä olen pulska mies. Minä käyn ainoastaan viidettä kymmenettä; omaisuuteni tekee minun magnatiksi; nimeni on tunnettu koko maassa, sitä kunnioitetaan ja pidetään arvossa.

Olen laiminlyönyt tätä naista niin kauan kun hän oli minun omani.

Hyvä! Minä tahdon valloittaa hänet uudestaan.

Mutta sitä ennen tuo kelvoton poikani saa lähteä ulos matkoille.

Ja nyt riennän pois. Minua ei saa tavata täällä tänä iltana. Maamieheni valmistavat suurenmoista kunnian-osoitusta, joka voisi saattaa minut rettelöihin korkeain asianomaisten kanssa, joka olisi minulle hyvin epämukaista.

Kirjurini saa järjestää kaikki minun puolestani. Hän on hyvin luotettava mies.

Mikä onni että kohtalo määrää meidän käytettäväksi hyödyllisiä käsiä ynnä jalkoja, jotka meidän puolestamme toimivat — kohtuullisesta palkasta.

Tässä oli loppu.

Mies noilla hyödyllisillä käsillä ja jaloilla hymyili salaa itsekseen. Sitten lukitsi hän taas salkun ja asetti sen paikalleen; sen jälkeen hän teroitti kynänsä ja rupesi kirjoittamaan — ei hänen ylhäisyydelleen hovikanslerille, vaan — rouva Maria von Lemmingille.

Tämä oli tuon mainion naisen nimi.

3 Luku.

Eräs mies vähäpätöisten joukosta.

Kolme päivää komitati-kokouksen hajoamisen jälkeen oli kaikki taas hiljaa pienen kaupungin katuloilla, niin hiljaa, että oli erinomaisempi tapaus sekin, kun eräs pieni kaunis tyttö, päässä kansallis-värisillä nauhoilla varustettu päähine — jota nimitetään Pártaksi — kävi katua myöten.

Tuo pienokainen on tosiaankin näppärä. Hänen hieno solakka vartalonsa ilmoittaa, että hän tuskin on neljätoistavuotias; hänen suorat nuoret kasvonsa ovat lapselliset, punaposkiset; silmänsä taivaansiniset; hymyilevä pikku suunsa, jonka huulilta veitikka esiin pistää, ja puhdas kirkas otsansa, ovat viattomuuden puhtaan tahraantumattoman lehden kaltaiset. Tämän nuoren tytön liikunnot ovat niin norjat ja kepeät, että hän käy pienen kaupungin pisintä katua tahraamatta kenkiensä kärkiäkään, ja kuitenkin on helposti ymmärrettävä että vaaditaan jotensakin suurta taitavuutta käydessä Marraskuulla meidän katuja myöten, valitsematta ainoastaan puhtaita kiviä jalan sijaksi, päästäksensä perille tahraantumattomilla sääryksillä. Sen ohessa oli hän niin kaino ja varovainen, ett'ei nostanut hameitansa enemmän, kuin että hänen vieressänsä kulkeva nuorukainen tuskin sai nähdä hänen somat jalkasensa.

Nuori saattaja on Elemér Harter, joka sateenvarjo kädessä astukselee eteenpäin tuon pienen soman tytön rinnalla ja kadulla miellyttelee häntä, kuten tapana on pikkukaupungeissa.

Mamma on kumminkin nuoren parin jäljissä.

Äitiä kuvaamme vast'edes tarkemmin; se, joka nyt vetää huomiota puoleensa hänessä, on lukemattomilla napeilla koristettu vaippa, joita vanhemmat naiset siihen aikaan niin komeasti kantoivat.

"Olkaa hyvä, älkää pitäkö sateenvarjoa minun yli", sanoi neitonen; "ensiksikin ei sada enää ja toiseksi, jos sataisikin, niin vesi tippuisi sateenvarjosta suoraan minun niskaani".

"Lähdettekö maalle?"

"Isäni lähtee sinne, vaan minut hän lähettää kauemmaksi. Minä lähden
Englantiin".

"Osaatteko Englannin kieltä?"

"Minä osaan syödä biffipaistia — muuta tekemistä minulla ei tule olemaan".

"Vai niin — minä osaan Englannin kieltä; ja minä epäilemättä en koskaan pääse Lontoosen".

"Jos minulla olisi ollut yhtä hyvät tiedot kuin teillä, niin minäcaikoja siiten olisin ollut attaché jossakin ulkomaan lähetyskunnassa".

"No sehän te varsin hyvin voisitte olla".

"Varsin hyvin! Kiitoksia kohteliaisuudesta".

"Jos pelkäisitte minun kohteliaisuuksiani, ette tulisi niin likelle minua".

"Kenpä siihen mitään voi jos hyttynen lentää suorastaan tulen liekkiin".

"Kaikissa tapauksissa teidän isänne on menetellyt varsin johdonmukaisesti kun hän, pilattuansa ensi karnavalin meiltä — te tiedätte että kaikki ovat pannaan julistetut, jotka tällä surun vuodella tanssihuviin menevät — lähettää kavaljerit pois maasta".

"Se on hyvä. Sen olen hänelle sanova".

"Mitäpä minä siitä! En minä ollenkaan pelkää mitä ihmiset tavallisesti pelkäävät. En minä pelkää ketään, jota ette itse pelkää".

Junker Elemér ei voinut olla nauramatta näille sanoille.

"Mitä minä tuon teille Englannista, kun palajan?"

"Tahdotteko todellakin tuoda minulle jotain? — Kuulkaa, tuokaa minulle — joku kielletty kirja".

"Kielletty kirja?" kertoi Elemér kummastellen.

"Niin joku kirja, jota ei saa täällä myydä, jossa suurille herroille sanotaan semmoista totuutta, jota eivät mielellään kuule".

"Vai niin!"

"Te ymmärrätte siis — joku niin vaarallinen kirja, että joudutte vankeuteen jos tullimiehet sen löytävät".

"Kiitoksia toimesta! — Kyllä minä sen hankin".

"Ei, ei! Minä lasken vaan leikkiä; eihän semmoinen sovi minulle — en minä sitä lukisikaan. — Mutta jos todellakin tahdotte tuoda ulkomaalta jotain — niin tuokaa joku hyvä uutinen".

Siihen keskustelu päättyi!

Hyvä uutinen ulkomaalta!

Nyt se ei enää ole ajanmukaista.

Ei kukaan enää niitä pyydä.

"Uskallanko iltapäivällä käydä teidän luona jäähyväis-käynnillä?" kysyi
Elemér kuu saapuivat talon portille.

"Ei, ei!" kiiruhti tyttö sanomaan ennenkuin äiti voi mitään lausua. "Tänään emme voi ottaa teitä vastaan. Minun täytyy valmistaa tanssipukuani illaksi; minä olen itse kamarineitsyeni, enkä ollenkaan hyväksy että kamarineitsyeni ottaa vieraita vastaan, kun hänen pitää silittää minun tanssipukuani. Iltahuvissa saatte sanoa minulle mitä tahdotte. Jääkää hyvästi!"

Sitten riensi hän portista sisään noreasti kuin muori vuohi, joka liikkuu hyppien, koska se sille on kävelemistä helpompi.

Junkkeri Elemér painoi haikaran sulalla koristetun lakkinsa otsaansa ja mietiskeli itsekseen kävellessään, pää kallella, samaa tietä kuin oli tullut:

"Sinä pienokainen et tulekaan iltahuviin, johonka valmistelet itseäsi — enkä minä kenties koskaan eläissäni näe sinua jälleen".

* * * * *

"Eräs vieras on sisällä", kuiskasi palvelustyttö kotia tuleville, kun nämä astuivat kyökkiin, pienissä kaupungeissa tavallinen sisäänkäytävä on kyökin kautta.

"Kuka?"

"Rouva Danváry".

"Oi voi!" sanoi rouva.

Pikku neitonen ei sanonut sanaakaan, vaan meni nopeasti kyökki-kamariin.

"Hän on jo tunnin ajan kiusannut armollista herraa siellä sisällä", jatkoi palvelija. "Hän on varmaankin saanut harmaita hiuksia siitä".

Rouva Danváry, joka salissa odotti rouva Bilágoschin tuloa, sai omituisella ky'yllään tietää kaikki mitä kaupungissa tapahtui ja mitä jäi tietämättä, siitä urkki hän tietoa, juoksennellen pitkin kaupunkia.

Hänen ulkonainen ihmisensä vaati muuten suurta tilaa sekä ruumiin että krinolinin puolesta, ja tyhjää alaa tämän sisäpuolella, jota hän ei voinut itse täyttää, koetti hän voimiensa mukaan täyttää myski-hajulla. Myöskin käytti hän unkarilaista päähinettä, oikeata Debreczin'in muotoa.

"No viimeinkin sinä tulet, armaani!" vikisi tuo arvoisa rouva, kun rouva Bilágoschi astui ovesta sisään, ja rouvat suutelivat toisiansa, kuitenkin suurella varovaisuudella, ett'eivät hiusneulat otsakulmissa puhkaisisi silmiä heidän päästään.

"Minä olen odottanut sinua ainakin kokonaisen tunnin ja kuluttanut rakkaan miehesi kallis-arvoista aikaa. Minusta tämä tunti kyllä on ollut lyhyt kuin minuutti — niin hupainen oli kanssapuhe (huomattava on ett'ei hän antanut kellekään suunvuoroa), mutta minä tiedän että joka minuutti on kallis sille, jolla on niin rasittava virka, varsinkin nyt kun hänen tulee kantaa hartioillaan kaikki prosessit ja toimet ja yksinänsä olla, niin sanoakseni, koko komitatina. Kokous on päättänyt että arkistonhoitaja jääköön virkaansa. Nyt kaikki lakeijat luultavasti ovat teidän käskyn-alaiset — vai kuinka?"

"Ei minun, vaan valtiokomisariuksen".

"Ah! Valtiokomisariuksenko? — totellaanko häntä? Tunnustetaanko häntä? Eikö häntä sysätä nurkkaan, jos hän käskee jotakin? Oi! jos olisin mies! Totta tosiaan, jos vaan kohtalo olisi laskettu meidän, naisten käsihin — silloin hallitus, kautta Jumalan, olisi pahemmassa kuin pulassa! Mutta miehet ovat niin hirveän lammasmaiset tähän aikaan. Juuri tänä päivänä on minulla ollut kuuma kiista kotona Gyurini kanssa, nimittäin siitä, mitä meidän on vastaaminen kutsumukseen tanssipitoihin täksi illaksi. Tiedätkö, ystäväni, minä olen juuri tullut tänne kuulemaan mitä te siitä arvelette. Valtiokomisarius panee tänä iltana toimeen tanssipidot samassa salissa, josta komitati-kokous hiljakkoin karkoitettiin. Kaikki komitatin ylimykset ja kaupunkilaiset on hän kutsunut. Minä olen kuullut että moni on lähettänyt kutsumuksen takaisin. Mieheni sai myöskin semmoisen, s.o. koko perhe on kutsuttu. Minä olen jo riidellyt Gyurin kanssa siitä asiasta. 'Mitä sinä ajattelet, Gyuri! minunko pitäisi tanssia siinä paikassa, missä viikko sitten lauloin hymnin; minäkö kumartaisin komisariuksen rouvalle!' Mutta Gyuri, joka on flegmatillinen ihminen, veisasi yhä sitä virttä, että oli vaikea ylenkatsoa niin mahtavan herran käskyä, ja ett'ei hän sentähden myy sieluansa, henkeänsä, vaikkapa hänen luonansa vähän jäävettä juokin. Mitä te arvelette asiasta? Pitääkö mennä vai eikö?"

"Minä sanon, rouva orpanani", vastasi Bilágoschi, "että jokainen tekee mitä hänestä parhaaksi näyttää".

"Älkää sanoko mitään, herra orpanani. Minä tahdon tietää, mitä Justine arvelee. Semmoisissa asioissa me rouvat olemme viisaimmat".

"Minä neuvon sinua", vastasi rouva Bilágoschi, "menemään tanssipitoihin".

"No niin — ethän sinä voi muuta sanoa — olet oikeassa. Herra orpanani on vielä komitatihuoneessa, hänen täytyy olla paikallaan. Teidän ei ole mahdollista vetää sormikoukkua valtiokomisariuksen kanssa. Sitä paitsi sen, jolla on niin ihana kukoistava tytär, kuin minun pikku kummityttäreni, täytyy käyttää joka tilaisuutta saadakseen näyttää häntä maailmalle. Hän on todellakin kehuttava. En nyt puhu hänen kauneudestaan — sen hän on saanut Jumalalta — vaan kaikesta siitä taidosta, jonka hän ahkeruutensa kautta on saanut. Minä vakuutan että pikku kyyhkyseni on oikea ihmelapsi — hän soittaa pianolla vaikeimmatkin opera-partiturit lehdestä, — kun hän tanssii, kaikki ihmiset häntä katselevat: niin paljon suloutta voi ainoastaan haltijattarelta odottaa, mutta sievempi ei mikään haltijatar voi olla. Eikö hän aina voittanut kunniapalkintoa poikienkin rinnalla, kun kävi voimistelu-harjoituksissa? Voisi luulta hänen kohta katkeavan, kun häntä katselee — ja kuitenkin heilutti hän raskainta nuijaa niin helposti kuin vahvin poika; yhtä taitavasti sanotaan hänen florettiakin käyttävän! Entäs sitten hänen taitonsa ulkomaan kielissä! Hän puhuu saksaa, ranskaa, englannin kieltä. On todellakin hauska, — tänään tulee eräs englantilainen tanssipitoihin, hän tietysti ei voi puhua kenenkään muun kuin Ilonkan kanssa. Vaan tästä kunnia on teidän, te kun olette antaneet tyttärellenne niin mainion kasvatuksen. Te ette ole säästäneet mitään hänen suhteensa. Rakas herra orpanani on tehnyt työtä yöt päivät saadaksensa kokoon rahat kaikkien noiden tuntien maksamiseksi; olkoon se teille kunniaksi sanottu. Te olette säästäneet, eläneet hiljaisesti, mutta nyt teillä onkin iloa siitä. Vaan missä pikku kummityttäreni piileskelee? Ah, hän neuloo varmaankin tanssipukuansa illaksi; koko kaupunki, vaan mitä sanonkaan, koko komitati tietää, että, kuinka hienona kummityttäreni suuressa maailmassa ilmestyköön, hän kuitenkin itse neuloo ja silittää pukunsa. Hän ei tarvitse mitään muotiompelijaa; niin pitääkin olla! Te olette niin kasvattaneet häntä, että köyhä mies, jos hänen nai, saa kelpo vaimon, tai ylhäinen mies hienon naisen, jota hän voi näyttää ylhäisessä maailmassa. Anna sydänkäpyselleni nämä kaksi suudelmaa minulta. Jumalan haltuun! Minä suutelen sinua tuhat kertaa. Hyvästi, ystäväni! Hyvää päivää! — Rakas herra orpanani — te neuvotte siis minua vastaanottamaan kutsumuksen tanssipitoihin?"

"Minä en ole mitään neuvonut — vaimoni on sen tehnyt".

"Nöyrin palvelijanne, nyt minun täytyy mennä; kotona ei kukaan tiedä mihin olen joutunut. Oi kuinka aika lentää hupaisessa seurassa! Minä suutelen teitä kaikkia satatuhatta miljonaa kertaa".

Vihdoin viimein hän meni. Jäätyänsä yksin mies ja vaimo vähän aikaa katselivat toinen toistansa äänettöminä. Sitten syleilivät toisiansa — itkien.

Miksi?

Sen he tiesivät varsin hyvin. Molemmat näyttivät niin rehellisiltä. He eivät olleet erittäin kauniit muodoiltaan, vaan sanomattoman hyvät kasvot heillä oli. Tuo kaunis lapsi on todistus siitä, kuinka sydämellisesti vanhemmat rakastivat toinen toistansa.

Pyyhittyänsä pois kyynelet, kysyi mies vaimoltaan:

"Tiedätkö miksi tämä nainen oli täällä tänä päivänä?"

"Nähdäksensä meidän valmistuksista, josko sinä olit päättänyt luopua virastasi".

"Ja jos olin luopunut, hänen miehensä kohta menisi istumaan tyhjälle sijalle".

"Siitä syystä minä sanoinkin hänelle, että hänen oli noudattaminen valtiokomisariuksen kutsumusta".

"Mutta kuule nyt, armaani, kuinka asiat päättyivät komisariuksen luona".

Rouva Bilágoschi meni istumaan sohvaan miehensä viereen.

"Valtiokomisarius otti hyvin ystävällisesti minua vastaan ja ilmoitti miksi oli minut kutsunut, jonka minä kuitenkin tiesin edeltäpäin — sanoi kuinka tarpeellista oli sekä hänelle että yleisölle, että minä jäin tärkeään virkaani, jossa kahdentoista vuoden kuluessa olin saavuttanut perinpohjaisen tiedon kaikista yksityisseikoistakin. Ilmoitin että olin ollut tässä virassa jo kuusitoista vuotta. Vanha sääntö-valtainen hallitus oli — jatkoin minä — kutsunut minut tähän virkaan ja seuraavat hallitukset olivat pitäneet minua siinä, syystä että tarvitsivat minua; — viimeinen lyhyt säännöllinen hallitus oli kansan toivomuksen mukaan vakuuttanut minulle tämän viran; — mutta nyt minä luovun siitä, enkä enää jää. Hän kysyi minulta miksi en voinut pysyä virassa unkarilaisen provisorium'in aikana, koska itävaltalaisenkin aikana taisin siinä pysyä? Minä vastasin: 'siihen aikaan minä palvelin sentähden, ett'ei vaadittu kansan suostumusta oikku-hallitukseen; mutta joka nyt pysyy virassaan, se suostuu hallitusmuotoon, johon ei kansa suostu; ei ole enää välinpitämätöntä asemaa. Ennen ainoastaan oma tahtoni määräsi oliko minun jääminen vai luopuminen virastani — nyt on kansan tahto, että minä luovun ja minä tottelen kansaa".

"Silloin rupesi hän rohkaisemaan minua — minun ei tarvitsisi pelätä — jos hurjimmat koettaisivat taivuttaa mieltäni, suojelisi hän minua — hän kyllä pitäisi nurisevat alallaan. — Tämä minua suututti. — Sanoin hänelle, että minun vakuutukseni oli, että aika oli tuleva, jolloin hän ei itsekkään istuisi nykyisellä paikallaan, ja että minun silloin kuitenkin oli peräytyminen. — Luulin hänen osoittavan minulle ovea tästä rohkeasta lauseestani. — Päin vastoin. — Lausuessani tuon ajattelemattoman hävyttömyyden, tarttui hän käteeni, sanoen ett'en saisi olla pahoillani, ja kiittäen minua kiittämistään. Koko advokati-sääty, sanoi hän, puhui minun puolestani ja pyysi että hän pitäisi minua virassani, sillä he arvelivat että minä olin ymmärtäväinen, ahkera ja taitava ihminen, joka ei pakko-veroittaisi puolueita. Heidän tähtensä, jotka pitivät minusta ja kunnioittivat minua, tulisi minun pysyä virassani. — Saadaksensa asian vielä painavammaksi, lisäsi hän, että virastaan luopunut kenralikuvernörikin, Ferdinand Harter, oli minun puolestani hänelle puhunut. — Tämä ratkaisi asian. — 'Nyt en millään ehdolla jää tähän virkaan, hyvä herra!' — Teinkö oikein?"

Vaimo ei vastannut, vaan syleili miestänsä ja painoi hänen tuliset kasvonsa poskiansa vastaan.

"Miksi kasvosi ovat niin tuliset?"

"Sentähden, rakas vaimoni — että meidän nyt täytyy alottaa alusta. Uskomatta sitä, lausuin kyllä että aika oli tuleva, joka meille palkitsisi tämän uhrauksen. Vaan minä en ai'o odottaa sitä hetkeä. Kun menen, niin menen — enkä palaja koskaan. Olen kyllästynyt suurten sekä pienten herrain armoon ja etsin nyt tietä, millä en tarvitse kerjätä keneltäkään armolahjoja, paitsi Jumalalta ja Häneltäkin ainoastaan sadetta ja päivän paistetta. Minä rupean maanviljelijäksi. Täällä Theiss-virran rannalla on maatila vuokrattavana. Sen minä saan vuokrata kalustoineen. Meidän säästö-rahamme riittävät edeltä-maksuun ja tarpeellisiin alkutoimiin. Sinä tiedät että rahat ovat palkkasäästöä rehellisestä palveluksesta. On mahdotonta, ett'ei Jumalan siunaus niitä seuraisi. Mitä sanot siitä, rakas vaimoni? En ole vielä tehnyt mitään ratkaisevaa päätöstä".

Vaimo pyyhki pois kyyneleensä ja koetti puhua tyynesti.

"Kaikki on hyvä, minkä sinä olet päättänyt. Sinun kanssasi menen huoletonna vaikka minne".

"Sinusta olin varma. Mutta Ilonka raukka? Maailma on ollut hänelle avoinna — ja nyt meidän pitää sulkea se häneltä. Kaikki, jota varten niin huolellisesti olemme häntä kasvattaneet, on nyt lopussa. Nyt seuraa yksitoikkoinen elämä aromaalla. Hänelle se on hauta, minne me menemme".

"Lapsi raukka! Harter'in poika saattoi häntä tanssikoulusta tänään, koska satoi; he puhuivat puuhista tanssipitoja varten. Jos iloitsen siitä, että tämä huvitus jää sikseen, niin tapahtuu se siitä syystä, ett'ei hän niin muodoin enää tapaa tätä nuorukaista. Tyttö parka, hän puuhaa nyt tanssipukua illaksi! Jos sinä ilmoitat tämän hänelle, niin hän kentiesi ei tule murehtimaan".

Isä ja äiti menivät kyökin viereiseen kamariin, joka oli lastenkamari.

Paitsi tyttöä oli heillä pieni kuusivuotias poika, joka oli — kuuromykkä.

Kun rouva Bilágoschi avasi oven, istui Ilonka tuolilla, pikku veli sylissä.

Tuo onneton mykkä poika katseli Ilonkan silmiin tarkasti ja kummastellen, tämän opettaessa hänelle sormikieltä.

"Etkö valmista itseäsi tanssiin täksi illaksi?" kysyi äiti.

"En. Minä en ollenkaan tahdo mennä pois tänä iltana. Laczikalla on taas ollut tuon vanhan tautinsa kohtaus; hän näkee aaveita kaikkialla, juoksee, itkee ja vapisee jo päivänvalossakin; kuinkahan sitten käyneekään yöllä pimeässä. Näetkö, hän on tyyni ainoastaan kun minä otan hänet syliini ja kun merkeillä luen hänelle 'Isä meidän'. Kun tulemme rukoukseen: 'älä johdata meitä kiusaukseen', niin hän tyyntyy ja rupee nauramaan; vaan hän ei voi muistaa sitä rukousta ja kun hän kertoessaan sitä on unohtanut jonkun paikan, joutuu hän epätoivoon".

Sitten aloitti Ilonka merkeillä, jotka ovat kuuromykkien kieltä, kertomaan lapselle rukousta uudestaan; poika teki pienillä käsillään merkit hänen jälkeensä. Se kävi kuin leikki ja tuo pojan pelästynyt katsanto muuttui; kalpeat kasvot vilkistyivät ja punastuen kiitollisuudesta hiipi hän sisarensa luo, painoi poskensa hänen poskiansa vastaan ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

"Laczika parkani, mitä sinä teet tänä yönä kun herätessä et löydäkään sisartasi vierestäsi? Kun paha sisaresi menee tanssiin, jättäen sinut tänne itkemään huomiseksi. Hyi hirveä sisar!"

Näin sanoen syleili hän ja suuteli pienokaista ehtimiseen. Hänen kyyneleensä tippuivat pojan kultaisille kiharoille.

Laczika oli soma pieni poikanen, soma kuin enkeli, sillä eroituksella vaan, ett'ei hän osannut puhua, jota enkelit arvattavasti osaavat.

Isä meni lasten luo.

Äiti ei voinut sanoa sanaakaan.

"Rakas pikku tyttäreni? Onko sinulle siis yhdentekevä jos olemme menemättä tanssipitoihin tänään?"

Se silmäys, joka kohtasi isää tytön silmistä, oli riittävä vastaus!

Nyt isä rohkeni sanoa vielä enemmänkin tyttärelleen:

"Ja mitä siitä sanot, tyttöseni, jos sanon sulle, että me nyt jätämme tämän kaupungin kokonaan? Me lähdemme johonkin maalle, johonkin kylään taikka arolle ja rupeemme maantoukiksi".

Kuultuansa nämä sanat, hypähti Ilonka seisalleen, tarttui isän käteen, jota hän suutelemistaan suuteli, katsoi taas hänen silmiinsä, ikäänkuin kysyäkseen oliko tämä kaikki pelkkää leikintekoa.

"Lähdetäänkö todellakin maalle? Kaikki? Ja jäämmekö sinne ainiaksi? Oi rakas isäni, kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Tuo pieni poika rukka olisi hyvin mielellään tahtonut tietää, mistä hänen sisarensa iloitsi. Ilonka riensi sitä hänelle selittämään, vaan ei enää tuolla hitaisella sormikielellä, vaan mykkien omituisella stenografialla, jonka avulla he niin nopeasti keskustelevat toinen toisensa kanssa. Hän osoitti pojalle että heidän tuli matkustaa kauas pois vaunuissa, piiskan läjähtäessä; sitten tulisivat paikalle, missä löytyi lampaita, kanoja ja pitkäsarvisia lehmiä, siellä saisivat ruokkia pieniä kyyhkysiä ja kaniineja, siellä oli puutarha, johon istuttaisivat kukkasia, kastelisivat niitä ja poimisivat hedelmiä puista; siellä oli myös heinäsuovia, joissa saisi piehtaroida mielin määrin, ja avarat nurmikot, missä vapaasti voisi leikkiä lyödä.

Pieni kuuromykkä ymmärsi kaikki.

Kuinka se oli mahdollista, on salaisuus, jota ainoastaan he ymmärtävät, jotka ovat tätä tutkineet. Kun sisar jatkoi kertomustaan, tuli poika yhä iloisemmaksi ja nauroi kuuromykkien kummallisella tavalla. Hän nauroi ääneensä ja pakoitti sisartaankin nauramaan. — Isä ja äiti seisoivat käsityksin tätä katselemassa ajatellen: "Jumala on meille kuitenkin armollinen".

Bilágoschi istui kohta kirjoittamaan virkaero-pyyntönsä; hän ei vienyt sitä itse, vaan lähetti sen valtiokomisariukselle.

Nyt ei häntä enää mainittaisi suosittujen joukossa.

Hän kuuluu "vähäpätöisten" joukkoon, — tämä asia on siis vähäpätöinen. Hänen katoomistansa ei huomata — ei seura-elämässä eikä valtiollisessa elämässä. Hän on pian unohdettu.

Ja kuitenkin on tämä ensimmäinen kolaus perheellisessä dramassa; ken tietää kuinka se päättyy!

Jos mainiot miehet joutuvat suureen onnettomuuteen, niin he sen kautta tulevat sitä mainiommiksi; mutta nuo vähäpätöiset — ken heistä lukua pitää?

He tulevat ja menevät. Ovatko urhoolliset tai pelkurit, se on yhdentekevä. Jos joku paperille piirtää heidän elämänsä tarinan myötä- ja vastoinkäymisessä, kertoo heidän ansionsa ja onnettomuutensa — kohta sanotaan: hän on runoilija, häneen ei ole luottamista.

Jo seuraavana päivänä alkoi eronnut arkivario perheineen puuhata muuttoaan aromaalle. He myivät pianonsa, kalliit huonekalunsa ja silkkivaatteensa kohta kun ostajia ilmaantui. Jo kolmantena päivänä sen jälkeen istui tuon lihavan rouvan mies tyhjällä arkivario-sijalIa.

Neljäntenä päivänä arvoisa yleisö jo kävi sangen tuttavasti prosessi- ja perintö-asioissaan uuden arkivarion luona, ikäänkuin hän jo kauan olisi virassa ollut. Ennenmainittuna iltana vietettiin myös kuninkaallisen komisariuksen tanssipidot, kuten päätetty oli. Minä tiedän varsin hyvin, että siellä tanssittiin aamuun asti. Seuraavana päivänä kaikki, jotka olivat tanssineet hänen luonansa, riensivät tuttavilleen selittämään mitkä tärkeät syyt heitä siihen pakoittivat — vaan yhtä kaikki siellä tanssittiin kun tanssittiinkin.

4 Luku.

Aspis.

Aspis, mikähän se lienee? Sitä en voi itsekään sanoa yhdellä sanalla. Joku kansan mielikuvituksen haltija-olennoista. Joka malttaa lukea tätä lukua loppuun saakka, hän tulee ymmärtämään mitä Aspis merkitsee.

* * * * *

Bilágoschin perhe oli jättänyt hyvästi kaupungille ja lähtenyt aromaalle viljelemään maata.

Viljellä maata? No se on hyvin yksinkertainen asia. Se ei ole niin vaikea kuin Raamatun selittäminen. Jokainen sitä ymmärtää. Koko konsti on antaa heinien kasvaa ja niittää ne heinänteko-aikana.

Vaan ne, jotka ryhtyvät tähän yksinkertaiseen keinoon, eivät tarvitse kokonaista vuottakaan, käsittääkseen että maanviljelyksen taito on vaikein maailmassa ja samalla epävakaisin; — taito, joka on uudestaan hankittava joka vuosi, ja josta joka vuosi täytyy suorittaa uusi opin tutkinto.

Bilágoschi oli sen verran viisaampi muita ihmislapsia, että hän edeltäpäin tunnusti asian vaikeuden. Aloittaaksensa tarpeellisilla tiedoilla, hankki hän asiantuntevain parhaimmat käsikirjat tällä alalla. Hän osti "maanviljelys-opin" ja tilasi maanviljelys-sanomia, hän oppi ulkoa maanviljelys-kemiaa, kuinka monta prosenttia aluminia (munavalko-ainetta) löytyy humuksessa (ruoka-mullassa); kuinka monta leiviskää heiniä vastaa yhtä sentneriä perunoita. — Hän rupesi tutkimaan eläinlääketiedettä; hän luki kirjoituksia vuoro-viljelyksestä ja tuotti moista hirssiä, joka antaisi 160:nnen jyvän, kuusirivistä, punaisia malvasiemeniä ja pumpuli-pensaan siemeniäkin, joka silloin, amerikalaisen sodan tähden, lupasi hyvää tuloa. Vaan tämä kaikki oli turha vaiva.

Maanviljelystä ei käy kirjoista oppiminen.

Sitä oppii jokaisesta seikasta ja joka päivä turmiollisesta raesateesta alkaen maata kääntäviin myyriin asti, ja sentähden saa maksaa joka päivä oppirahoja.

Ensimmäinen tieto, jonka maamies saavuttaa perinpohjin, on — palvelusväestään.

Jospa ihminen voisi tulla toimeen ilman palvelevia käsiä!

Kansan-valta on jumalallinen aatos, mutta keino sen toteuttamiseen on kamalan inhimillinen.

En puhu ollenkaan siitä tilasta, missä Bilágoschi sai vastaan-ottaa talon entiseltä vuokraajalta.

Enhän kertoisi mitään uuttu, sanoessani että edellinen vuokraaja ei edes jättänyt ainoatakaan naulaa seinään Bilágosch'ille, eikä ainoatakaan kunnossa olevaa huonetta koko talossa; ei mitään eheätä uunia, kelvollista oven-säppiä eikä lukkoa, jota olisi voinut käyttää; ei yhtään valkoiseksi maalattua seinää — ei nimeksikään. Puutarhaan ei jätetty kukan jälkeäkään — ei yhtään kaalinpäätä sinne unohdettu eikä mitään Juhannus-pensasta sinne jäänyt. Mitä karjaan ja maanviljelyskaluihin tulee, niin sopii mainita, että tilanomistaja oli ottanut ne takavarikkoon maksamattomasta vuokrasta, ja silloin jokainen helposti käsittänee missä tilassa olivat.

Palatkaamme sentähden palvelusväkeen.

Talo oli sellaisella kohdalla, ett'ei mitään markkinapaikkaa eikä mitään koulun tapaista löytynyt peninkulmien piirissä. Talon asukkaat olivat, ikäänkuin Robinson saarellaan, tänne aaltojen ajamat, meren ja myrskyn halveksimat.

He olivat senlaatuista väkeä, jotka pysyivät täällä sen tähden, ett'ei heitä muualla suvaittu millään ehdolla.

Lammas-paimen oli vuosi sitten päässyt vankihuoneesta. Sinne hän oli joutunut syystä että oli polttanut entisen herransa lammas-navetan, kun herra liian tarkasti laski niiden lammasten nahat, jotka paimenen kertomuksen mukaan olivat madoista kuolleet.

Isäntä-renki ei olisi niin huono ihminen, jos ei hänen olisi tapana ryypätä; kun hän kerran oli saanut pisaran liiaksi, ei kukaan voinut hänen kanssansa toimeen tulla. Hän aloittaa silloin riitaa vaikka oman isänsä kanssa, ja joka ei anna hänelle niin selkään, ett'ei hän voi sormeakaan liikuttaa, hän voi olla varma siitä, että itse saa kelpo löylytyksen. Tämäkin on sentähden useita kertoja tutustunut komitatin vankihuoneesen.

Talli-rengillä on se kaunis ominaisuus, ett'ei hän koskaan avaa suutansa kiroomatta. Ilman kirouksia ei hän koskaan voi puhettansa aloittaa — se on exordium. Silloin on hänelle yhdentekevä kenelle hän puhuu, talon koiralleko vaiko herralle. Onpa hänellä omituisuutena sekin, ett'ei piippu koskaan tule hänen suustansa; piippu suussa hän nukkuu, kuorsailee ja herää. Kaksi kertaa on hän siitä syystä päästänyt tulen irti talliin; vaan hänen onneksensa on se aina tullut sammutetuksi hyvään aikaan.

Sitten renki-poika. Hän olisi sangen siivo, jos ei olisi hyvin laiska ja samalla suuri syömäri. Ennenkun on mättänyt itsensä täyteen, ei hän millään muotoa voi työtä tehdä, ja niin pian kun on syönyt ei hän jaksa tehdä työtä. Jos ei joku käy hänen jälessänsä alinomaa, niin istuu hän kädet ristissä, ja jos ei isännän silmä häntä seuraa, on hän pian huomaava että renkipoika nukkuu heinäparvella. Tuo veitikka on varmaankin syntynyt ylimyksenä, vaikka sanoo olevansa talonpoikaista sukua. Yöllä on hän sitä vilppaampi, mutta ei höyhenien kynimisessä, vaan kyökkipojan viran toimittamisessa kyökkipiian luona. Aina hän vetelehtii kyökissä, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä.

Ennenmainittu kyökki-piika on punaposkinen ja muhkea tyttö, jonka tukka on niskassa letitetty jonkinmoiseksi tupsuksi, ja hänen tulipunaiset käsivartensa ovat sekä kesällä että talvella paljaat olkapäihin asti. Hän olisi erinomaisen kelpo palvelija, ahkera ja toimelias, jos vaan voisi hänelle uskoa lusikallisenkaan voita, ilman että hän varastaisi puolet siitä. Hän varastaa aivan silmien edestä, varastaa lypsäessään, varastaa kirnutessaan sekä pestessään, ja ainoastaan sentähden, että renki-pojalla on niin riivatun hyvä ruokahalu ja on niin pulska poika.

Tämä kentiesi ei olisi niin vaarallista. Sillä mitä yksi ihminen syö, se ei tee maamiestä kerjäläiseksi; vaan hän on paitsi sitä sangen liukaskielinen. Kun kielensä kerran on liikkeelle päässyt, on hän aivan kuin pikku-kana — huutaa kahta hullummin, mitä enemmin sitä ajetaan.

Hänessä saapi ihmetellä luonnon täydellisyyttä; hän voi tuntikausia vaivaamatta ajatuksiansa puhua ramsuttaa pitkiä lause-jaksoja ja höystää niitä harvinaisilla puheenparsilla. Ja nämä hänen puheensa eivät ole edeltäpäin mietityt eivätkä ulkoa opitut, ne tulvailevat itsestänsä, kuin myrsky-sateen luomat virrat, jotka vievät mukaansa kiviä, mutaa ja lokaa. Vaikka kaksi kolme henkeä yht'aikaa kääntyisi häntä vastaan — hän kiistelee kaikkien kanssa. — Ajurin, isäntä-rengin ja paimenen vaimot jäävät kaikki takapajulle; entisen talonvuokraajan rouva, tuo sävyisä juutalainen, tuli vallan äänettömäksi noiden jokapäiväisten kiistojen kautta.

Päälle päätteeksi oli talli-rengillä, paimenella ja isäntä-rengillä koko joukko pienempiä ja isompia lapsi-vekkuleja, jotka kaikki olisivat varsin hauskat, jos eivät, toinen kuin toinenkin, olisi yhtä valehtelevaisia, ahneita, omena-varkaita, mainioita ikkunan-särkijöitä, työtä pelkääviä, maamiehelle yhtä turmiollisia laiskureja, kuin vanhemmatkin.

Kohta kun kohtasivat toisiansa kyökissä, riensi Böschke — tämä oli tuon arvoisan kyökki-piian nimi — suomeksi "Liisa" — esittämään itsensä. Bilágoschin perhe oli tietysti saanut tuoda mukanansa kaikki mitä elatukseen tarpeellista oli; sillä entinen vuokraaja ei jättänyt polttopuitakaan jälkeensä niin paljon, että olisivat saaneet valkeata pesään. Rouva Bilágoschi oli hyvin tarkka emäntä, joka jo kaupungissakin oli tottunut pitämään lukua jokaisesta voilusikallisesta, sillä muuten ei olisi mitään säästöä jäänyt heidän pienistä tuloistaan. Hän rupesi nytkin jakelemaan kappaleittain kaikkia kyökki-piialle, joka oli talossa ennen häntä, ilmoittaen samalla että hän, joko itse taikka tyttärensä kautta, antaisi aineet ruokakamarista, mistä miespuolisetkin palvelijat saivat ruokansa. Jokainen oli saava tarpeeksi, ja mitä kukin sai, sen oli riittäminen määrä-ajaksi.

"Varsin hyvä!" vastasi Böschke, "olen kerran kuullut tuon saman entiseltäkin rouvalta. Ikäänkuin olisi niin helppo juosta armollisen rouvan luo jokaisen jauholusikallisen, voikappaleen ja ätikkäpisaran tähden! Minä tiedän ett'ei viikkoakaan kulu, ennenkun te olette siihen enemmän kyllästyneet, kuin minä. En varasta mitään ihmisiltä; en eläissäni ole ottanut nuppineulaakaan. Vaikka tässä kyökissä seisoisi yhtä monta säkkiä kultaa kuin perunoita, niin en kuitenkaan sinnepäinkään katselisi. Minun kanssani on helppo sopia. Mutta sen minä sanon — että huonosti minua ei saa kohdella; minä vaan sanon sen — että minua ei ole ärsyttäminen, sillä jos niin tehdään, niin minusta tulee Aspis, oikea Aspis! Tietääkö armollinen rouva ja pikku neiti mitä Aspis on? Sanalla sanoen — minä olen hiljainen kuin lammas; minun kanssani voi lintuja pyytää, kun olen hyvällä tuulella. Mutta jos varpailleni astutaan, niin silloin minä olen Aspis!"

Unkarin kansa latinalaisella Aspis sanalla ei ainoastaan tarkoita kyykäärmettä, joka on sanan alkuperäinen merkitys, vaan myöskin kuvaannollisesti kodin lohikäärmettä.

Rouva Bilágoschi ei vastannut mitään. Hän oli tehnyt perinpohjaiset tutkimukset tällä alalla. Hän näki, että Böschke oli ahkera ja toimelias palvelija; hänen kielevyydestään oli hän jo nähnyt esimerkin ja häntä aavisti, että Böschke varasteli. Sentähden hän ei tästä huolinut sen enempää, antoi vaan ulos niinkuin tähänkin asti säännöllisesti ja määrä-ajalla. Böschkellä ei ollutkaan tilaisuutta kymmenen kertaa päivässä kiusata armollista rouvaa hänen työssänsä suolapalasen, voin, tai maidon tähden, joka olisi loppunut. Hän sai kaikki, ennenkuin oli sitä pyytänytkään.

Rouva ei koskaan ruvennut keskusteluun hänen kanssansa. Häneltä ei koskaan kysytty mitään — ei edes oliko ulkona kaunis vaiko huono ilma; hänelle sanottiin vaan mitä hänen oli tekeminen, ja sen pituinen se.

Vaikka hän kuinka olisi tahtonut, ei hän voinut aloittaa riitaa kenenkään kanssa.

Tämä suututti Böschkeä sanomattomasti. Entisen rouvan kanssa aloitti hän riitaa kohta aamulla, ja illalla erkanivat siten että milloin toinen, milloin toinen heistä pisti päänsä ovesta sisään, sanoaksensa viimeisen sanan. Nyt ei tullut kysymykseen ensimmäinen eikä viimeinen sana. Rouva, herra, neiti — kaikki ymmärsivät asiansa niin hyvin, ett'ei heidän puoleltansa saatu kuulla sanaakaan.

"Kautta sieluni! jos ei tuo pikku kuuro-mykkä olisi täällä, ei olisi yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi puhua", sanoi Böschke, kun vaiti-olo kävi hänelle liian raskaaksi. — Hän piti paljon pienestä kuuro-mykästä. Puolet päivää tämä istui kyökin ovessa leikkien puuhevosensa ja lintujensa kanssa. — Böschke pakisi hänelle koko tämän ajan — luuletellen itseänsä, että poika kuunteli koko ajan suurella tarkkuudella.

Bilágoschilla ja Ilonkalla ei ollut paljon tekemistä tähän aikaan. Tahallansa äiti ei jättänyt tytärtänsä kyökkiin; hän oli sisässä kehräämässä naisten kanssa tai ompelemassa tai paikkaamassa kuluneita vaatteita. Piano oli myyty. Herra taas luki maanviljelyskirjojansa.

Syksyn loppupuolella olivat he vastaanottaneet talonvuoron, ulkotyö oli päätetty; ainoa tehtävä oli pitää huolta siitä, ett'ei karjan rehua tuhlattu, että lampaita ja juhtia tunnollisesti hoidettiin. Siemenien istuttaminen kukkasruukkuihin oli myöskin aikaista vielä. Koko pitkä talvi oli vielä edessä.

Joka iltapäivänä Ilonka kokoeli talon taidottomia lapsia ympärilleen ja vaivasi itseänsä opettamalla niille lukemista ja kirjoittamista.

Tietty on, että pienet veitikat tekivät kirjoituspaperista paperi-leijoja ja lyijykynillään piirsivät pitkänenäisiä ukkoja talon seinät täyteen. Jos Ilonka tuli ankaraksi heitä kohtaan, nauroivat hänelle vasten naamaa, juoksivat eri haaroille häntä pilkaten; he eivät oppineet mitään, mutta suuttuivat Ilonkaan, kun hän ei antanut heille omenia.

Mitä miespuolisiin palvelijoihin tulee, niin se seikka, että nyt taas oli talon isäntä paikalla, ei heitä ensinkään häirinnyt. Hänellä ei ollut tapana tehdä niin kuin edellisen vuokraajan, joka kyynärpuulla kävi mittaamassa paljonko heinäpielekset vähenivät, ja kiipesi töllin ylisille lukemaan lampaantaljat, ja joka aamu kirosi väkeä, joka oli häneltä yön kuluessa varastanut, vaikka tämä ei estänyt heitä varastamasta uudestaan seuraavana yönä. Nykyiseltäkin talonvuokraajalta varastavat he jok'ainoana yönä; vaan hän jättää heidät rauhaan, eikä kuluta omaa terveyttänsä eikä heidän korviansa.

Isäntä-renki varastaa tallirengin vaimolle, tallirenki paimenen vaimolle, paimen itsellensä, kyökkipiika niin paljon kuin hän voi renkipojalle ja renkipoika — on siivo ihminen, jok'ei varasta muuta kuin päivät taivaalliselta Isältä.

Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.

Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä! Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset maalais-raukkain elämässä.

Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja puulusikat siihen pistetyt.

"Kutsu armollinen rouva tänne!"

Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.

"Mistä on kysymys?"

"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle. tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.

Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta, osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.

"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"

"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi isäntärenki.

Tallirenki ei sanonut mitään — hän ainoastaan kiroili.

Mainitut jäännökset siasta, joka oli uhrannut henkensä yhteisen hyvän tähden, olivat todellakin sangen likellä sitä tilaa, jossa on tapana jättää tuommoiset selkäranka-eläimet museoihin.

Mutta rouva ei ollut syypää siihen; hän oli antanut luut tavallisella lihapäällyksellä kyökkipiialle, eikä käskenyt tätä valmistaa niitä oppineita professoreja varten.

Tuo kaupunkirouva-parka, joka ei missään ollut kuullut tämmöisten ihmisten puhetta, hämmästyi pahasti niiden raakuudesta. Hän seisoi kolmen raa'an miespalvelijan edessä. Neljäskin, lihava renkipoika Marczi, oli hiipinyt porstuaan ja otti tehokkaasti osaa tähän julmaan vaatimus-prosessiin, vaikka varkaus epäilemättä oli tehty hänen hyväksensä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin kurkistella pylvään takaa, ojentaen rokkavatinsa esille. Rouva Bilágoschi oli sangen hämillänsä näiden pahojen raivokkaiden uhrien edessä, jotka silminnähtävästi olivat vääryyttä kärsineet. Tällaisissa tapauksissa on herra talossa hyvä olemassa; tuo hiljainen Bilágoschi ei pysty siihen. Hän pelkää väkeänsä enemmän kuin he pelkäävät häntä, ja kun kuulee pihalla melua, vetäyy hän sisimpiin huoneisin, päästäksensä sitä kuulemasta.

Sen verran uskalsi sentään tuo hämmästynyt rouva Bilágoschi sanoa, että hän oli antanut ruokaa varten tarpeeksi paljon sianlihaa, niinkuin kyökkipiika paraiten tiesi todistaa.

Tämäpä vaan puuttui, ja nyt pääsi raju-ilma valloilleen.

Böschke väijyi vaan sitä, uskaltaisiko rouva epäillä hänen rehellisyyttänsä. Niin pian kun kuuli että hänestä puhuttiin, juoksi hän piisin vierestä, astui kynnykselle ja syöksi kaikin voimin tulta ja leimua. Hänestä tuntui oikein hyvältä, kun kerran taas sai pauhata ja näyttää rouvalle mikä Aspis oli.

"Häh!" aloitti hän kädet puuskassa. "Minäkö olen haaskannut jotakin? Kentiesi varastanut? Vai niin, minäkö olen syönyt vaan sianlihaa, vai niin? Eikö rouva itse anna ulos kaikkia? Ettekö itse leikkaa kaikkia kappaleiksi? Älköön kukaan uskaltako puhua semmoista minusta, taikka minä annan hänelle niin että tuntuu luuhun ja ytimeen asti. Minä annan hänelle niin että — —"

Vaan miten hän antaisi, se jäi tällä kertaa sanomatta, sillä samassa oli joku takaa tarttunut häneen kiinni, joku, jonka sormet pihtien tavalla pinnistivät hänen käsivarsiaan, ja Böschke heitettiin porstuan poikki kyökin ovelle; ja vaikkapa hän vauhdissaan kääntyikin kerran, tuo voimakas kyyti kuitenkin heitti hänet selälleen, eikä hän pysähtynyt ennenkun meni loiskis räystään alla olevaan vesisaaviin ja sadevesi kuohui hänen päänsä päällä.

Tämä joku ei ollut kukaan muu kuin Ilonka.

Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun Böschken mahtipuheista.

Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.

Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.

Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.

"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.

"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä; eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi palaseksi.

Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.

Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun sotajoukon jälkeen:

"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan, niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi vuosi! Hän saa mennä matkaansa".

Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.

Puhuminenkin unohtui häneltä.

Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin kieltä.

"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti kädessään.

Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.

"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! Nyt minä olen Aspis, ja tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä Aspis on!"

Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa hänen jälessään.

Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa kuinka leikki päättyisi.

Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.

Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra" taloon.

"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".

Tämän muistutuksen teki Bilágoschi, joka kamarin ovesta oli tyynesti katsellut näytelmää; hän jatkoi:

"Kyökkipiikaa ei teidän olisi pitänyt noin äkkiä ajaa pois".

"Ole huoleti, isä! Minä hoidan itse kyökkitoimet, enkä enää tarvitse mitään piikaa. Eihän minulla ole muuta tekemistä; menkää te vaan sisään ja istukaa pöytään, tänne ette saa jäädä millään ehdolla".

Näin sanoen tuuppasi hän isän ja äidin toiseen huoneesen, pani eteensä esiliinan, aloitti työnsä ja sai ruo'an niin pian valmiiksi, kuin ei hän olisi eläissänsä muuta tehnyt kuin laittanut ruokaa.

"Tarvitsemmehan me niin vähän", sanoi hän rauhoittaen isälleen, tuodessansa ruo'an sisään — "sentähden on aivan turha pitää kyökkipiikaa". Kun häneltä iltapäivällä kysyttiin kenenkä oli astioita peseminen, ilmoitti hän että ne jo olivat pestyt.

Siis on nyt sekä "herra" talossa, että hyvä palvelija.

Bilágoschi oli vielä alakuloinen, vaan ainoastaan sentähden, että palvelijat voisivat kostaa; olihan paimen jo ennenkin erään isännän luona murhapolttoa yrittänyt.

"Kyllä me näytämme heille, ett'ei ole meidän kanssa leikkimistä", oli
Ilonkan rauhoittava vastaus.

"Me" ei ollut kukaan muu kuin hän itse.

Ja hän pitikin sanansa.

Illan hämärtäessä heitti hän Gyöngyös-vaippansa olkapäille, otti kaksipiippuisen pistolin ja meni tarkastamaan kartanoa ja ulkohuoneita. Hän antoi koirille leipää, sulki portin, katsahti talliin ja läävään, nähdäkseen oliko hevosilla, härillä ja lampailla rehua sekä näkyikö mitään palavaa heinissä. Hän kävi katsomassa palvelijain asunnoissa, oliko valkea sammutettu takassa ja olivatko kaikki kotona. Kello kolme aamulla uudisti hän tarkastelunsa ja hiipi niin hiljaa ulos, ett'ei isä ja äiti herännyt. Jos koirat haukkuivat kovasti yöllä, meni hän ulos pihalle. Jos haukkuivat vierasta, kysyi Ilonka tältä mitä hän haki. Usein siellä oli "köyhä kulkija", miksi muutamat nimittävät itseänsä, jotka ilmestyvät rosvoina, kun niin sopii. Ei hän näitäkään pelännyt, vaan antoi heidän levätä porstuassa, ja'ellen heille viiniä, sianlihaa ja leipää; ei kukaan hänelle vahinkoa tehnyt, sillä he huomasivat ett'ei hän ketäkään pelännyt.

Kerran kovimmassa talvipakkasessa, kun koirain ulvominen kutsui hänet pihalle, näki hän siellä teräväkorvaisen vieraan koiran, jota toiset koirat peläten pakenivat oven taakse.

"Mars, kohta tiehesi", huusi hän tuolle pedolle, heittäen lumipalloja sen jälkeen. Vasta aamulla Ilonka sai tietää paimenelta, että tämä vieras oli ollut susi. Hän kielsi väen puhumasta hänen vanhemmilleen tästä tapauksesta, ett'eivät kieltäisi hänen yöllisiä tarkastus-retkiänsä. Varmaan susikin tiesi, että hän oli Aspis ja pötki sen vuoksi pakoon.

Tämä tieto oli erittäin terveellinen kaikille. Palvelijat olivat ikäänkuin muuttuneet toisiksi ihmisiksi tuosta voittorikkaasta päivästä alkaen. Laiska muisti työnsä, juomari piti vaarin siitä, mitä hän otti suuhunsa, ja kiroilija siitä, mitä suustansa laski; sekin ihme tapahtui, ett'ei tallirenki Pishta enää polttanut piippua heinissä siitä asti kun Ilonka oli luvannut ampua piipun hänen suustansa, jos hän vielä näkisi hänen tupakoivan heinäpieleksen läheisyydessä.

Ja Ilonka tekee kun tekeekin mitä hän kerran lupaa, sillä hän on todellakin Aspis!

Lienee tarpeeton sanoa, että Böschke oli ensimmäinen ryömimään ristin juurelle. Aamulla, joka seurasi taistelupäivää, tuli hän takaperin sisään, sanoen:

"Tässä on selkäni, neiti Ilonka! Laittakaa siihen niin monta siniviivaa, kuin aikoneet olette, vaan älkää ajako minua pois. Kyllä minä voisin saada paremmankin paikan, mutta minä pidän nyt teistä niin paljon, ett'en pane sen suurempaa arvoa kehenkään. En tiedä miksi, mutta juuri nyt minä rakastan teitä niin paljon. Antakaa minun tulla takaisin, niin ei teidän enää tarvitse kuulla ainoatakaan pahaa sanaa suustani — ette te eikä armollinen rouvakaan; jos minun tekee mieli riidellä, niin valitsen kernaammin Marczin riita-toveriksi. Enkä minä enää varasta, en niinkään paljon kuin pikkusormen kynnelle mahtuisi. Olen kyllä sen tehnyt, sen tunnustan, minä varastin Marczille, vaan tästälähin en tahdo varastaa papuakaan enää sille konnalle. Älkää nyt enää olko suutuksissa, pikku neitoseni. Antakaa minulle kättä, tuota kaunista kättä".

Ilonka heltyi. Hän ojensi kätensä Böschkelle ja pusersi hänen karheaa käpäläänsä.

"Ei, siitä ei tule mitään! Minun kättäni ei suudella; olenhan vielä tyttö".

Mutta Böschke oli itsepäinen ja Ilonka sentähden vielä järkähtämättömämpi päätöksessään; hän nosti kädet ilmaan, eikä Böschken onnistunut saada niitä alas, millään tavalla.

"Oi kuinka teillä on väkevät kädet, neiti! Sentähden ei ollutkaan leikintekoa saada selkäänsä teiltä, niinkuin minä eilen. Katsokaa tänne, tässä on vielä kymmenen sormen jälet käsivarsissani".

Ja todellakin näkyivät vielä sormien jäljet komeina sinisinä pilkkuina.

"No hyvä, Böschke, minä otan sinut takaisin", sanoi Ilonka. "Vaan muista tarkoin että nyt minä olen Aspis. Sinä et ole Aspis, vaan minä, ja sellaisena ai'on pysyä. Sen pituinen se".

Böschke suostui kauppaan, lisäten että nyt kyllä tulisi olemaan järjestys talossa.

Muut palvelijat jäivät myös uudeksi vuodeksi. Isäntärenki selitti, että komento nyt oli aivan järjellinen; jokainen tiesi nyt paikkansa, sillä välttämätöntä on että joku sanoo ihmiselle, mitä hänen pitää puhua ja mitä hänen pitää tehdä.

Tämä joku oli Ilonka.

5 Luku.

Ihminen uskollinen kuin koira.

"Koira" sanaa käytetään usein herjaussanana ihmisten parissa. Ja kuitenkin on koira sangen viisas ja uskollinen eläin. Sitä voi kasvattaa ja sen hyviä ominaisuuksia kehittää; isännän oikut ovat sille omaa etuansa tärkeämmät, se vartioitsee taloa, ajaa pois pahan-ilkiset, vainuu otusta ja tuo metsästys-saaliin metsämiehelle, syömättä sitä — ja nämä samat ominaisuudet pidetään kaikki suurimmassa arvossa ihmisissäkin.

Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.

Uskollinen koira.

Ei tämäkään häntä miellytä.

Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?

Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä herrani ei syö — ne jäävät minun osakseni.

Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.

Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.

Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin huonosti.

Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on tilaisuutta ampumiseen.

Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.

Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.

Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa
Wien'iin.

Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä. Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä ei kukaan helposti usko.

Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.

No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.

Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.

Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä, nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.

Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle evääksi:

"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän kuukaus-rahasi".

Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla kädenpuristuksella takaisin isälleen:

"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää, siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".

Näillä sanoilla erosivat.

Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin leikillä oli luvannut. — Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi muuttaa Wien'iin.

Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.

Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei heillä ole vähintäkään tekemistä?

Siinäpä solmu.

Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. — Minulla on ovat ajatukseni siitä — ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle uralle ennen tämän kertomuksen loppua.

Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista varten.

Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.

Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.

Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset nimitykset tarkastellaan.

Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle
Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.

Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.

Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.

Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän otti juuri sen verran aqua tofanaa kuin tarvittiin asianomaisten ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.

Hän pääsi tarkoituksensa perille.

Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "moderator'in" luo.

Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on mukavampi.

Siis: "ad audiendum verbum", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä sanottiin.

Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.

Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.

Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.

Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän niihin veitsellä ja kahvelilla.

"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"

"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.

"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne, niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle siitä, ken sopiva olisi?"

Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko: "hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi — siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". — Sitten sopii neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes hän tulee pehmoiseksi.

Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja vastasi:

"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen, joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä, mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla tahdon nämä mielipiteet selvittää".

Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa, näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi tähän vastausta antaa, erit mihi magnus Apollo".

"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra, seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.

"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää yksin istumaan".

"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä tahtoisin vielä kasvaa".

"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän nöyrimmästi että kuuntelette".

"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen toisemme viereen".

"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin kansan mieleen".

"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".

"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"

"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".

"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä? Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa muitakin".

"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä, joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"

Andjaldy ei joutunut hämille.

"Olkaa hyvä ja koettakaa!"

"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella, vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin hänellä minun luo. Eikö niin?"

"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"

"Te muka voisitte sen aikaan saada?"

"Niinpä niin, juuri minä".

"Onko teillä joku noita-pilli?"

"Se on minun asiani".

"Ja koska se tapahtuisi?"

"Kahdeksan päivän kuluessa".

"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".

Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi sen Andjaldylle.

"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"

"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."

"Lukekaa se".

"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on lähtevä johonkin kylpylaitokseen".

"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan muuttunut?"

"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".

"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että — —"

"Minä en vaadi palkintoa".

"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".

"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta; teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan, että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".

"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".

"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille pääse".

* * * * *

Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli
Pesth'issä.

Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa. Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa. Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.

Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.

"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"

"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa.
Sulut ovat vaarassa".

"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"

Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi aivan tyynesti:

"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".

"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi.
Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että
Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"

"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva muista asioista".

"Mistä?"

"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan tietämätön".

"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".

"Nöyrin palvelijanne — jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla minua käskemättä — — —"

"— — — Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"

* * * * *

Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan, vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen puhumaan virkaveljensä kanssa.

Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.

Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras oli vähän kuuman näköinen.

"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille, ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin voitte lähteä kotia".

Tämän Andjaldykin käsitti.

"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi moderatorin kirjuri virkaveljelleen.

"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.

Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me, jotka tunnemme jutun salkun avaimista.

Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.

Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:

Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa. Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?

Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut. Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! — Ja nyt, kun 60 peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!

* * * * *

Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen. Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy pyynnöllä puoleheni.

Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.

Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.

Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä, uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.

Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?

Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.

Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan; minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.

Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja
silloin on hän minua puolta likempänä.

Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet
minun läheisyyteeni?

* * * * *

Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.

Sitten puhuttiin muista asioista.

Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen muonavarain hankkimisessa.

Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat, nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa, että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.

Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.

Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään, niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä; mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis keisarillisen neuvoksen virka.

Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen
käännös ei soveltuisi entisyyteeni.

En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee
ajatukseni.

Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.

Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.

Tämä ajatus minun hurmasi.

En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti, sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun jälkeeni.

Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:

Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei kukaan voi lukuun ottaa.

Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta tekemän?

Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.

Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?

Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!

En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.

Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa vastaan.

Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani, ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa alkaen.

Tehdessäni sen ehdoituksen, että komitatin virkamiehet luopuisivat viroistaan, olisin todellakin suonut, että tuo ihminen olisi jäänyt paikallensa eikä seurannut esimerkkiäni.

Jos olisin voinut häntä edes päiväksikään alentaa vaimonsa silmissä! Jos tämä vaimo vaan olisi saanut huomata eroituksen hänen ja minun välillä! Minä kansan suosion pyhyyden-loisteessa, hän ylenkatseen ryysyissä ja repaleissa — tarpeeksi hyvät sille, joka vilua kärsii.

Ja nytkö minun pitäisi riisua lämpönen vaippa päältäni ja jättää
pyhyyden-loiste tuolle toiselle?

Jos tuo toinen ei löytyisi maailmassa, olisi minun helpompi tehdä
päätös.

Tästä maasta paitsi sitä ei enää voi mitään tehdä.

Vaan kaikissa tapauksissa entisyyteni on minulle esteeksi.

Minun on sääli kaivaa maahan se toiminnan voima, joka rinnassani on; mutta minä tiedän myös, että velvollisuuteni on olla kuollut. Minä olisinkin aivan kuollut, jos ei tuo vaimo muistuttaisi minua että uneksin.

Hänestä uneksin aina!

Nyt olisin tilaisuudessa käydä uneen käsin kiinni ja sanoa: valveellakin pidän sua kädessäni.

Järjettömät houreet!

Hän oli mun, minä sysäsin hänet luotani enkä tahtonut tietää hänestä. Ja nyt huomaan, että hän on valloittanut mieleni, niinkuin nuo loistavat mielikuvitukset kunniasta ja korkeasta arvosta.

Harter tulee olemaan kuin karhu, joka leskeksi jäi. Talvea ja huonoa tuulta hänelle kyllä piisaa.

Tämä oli viimeinen lehti.

Andjaldy huomasi että myrkky ei vielä ollut tunkeunut luuhun ja ytimeen asti. "Antakaamme enemmän sitä ainetta!"

Muutamia päiviä sen jälkeen sai Harter Pesth'istä kirjeen tunnetulla käsi-alalla.

Malvina lausui hänelle kiitoksensa hänen ystävällisestä välityksestään, joka jo oli vaikuttanut paljon. Hän toivoi joskus voivansa osoittaa Harter'ille kiitollisuuttansa. Samalla lähetti hän muutamia muotokuvia itsestänsä ainoastaan sen tähden, että nämä olivat paremmat, kuin ne, jotka fotografit tuolla maaseuduilla huonoilla koneillaan ennen tekivät. Vaikka kaikki siteet heidän välillänsä nyt olivat poikki, toivoi hän että ystävällinen väli kuitenkin tulisi jatketuksi eronneitten puolisojen välillä.

Oi! nämä valokuvat olivat tosiaankin toisenlaiset kuin ne, joita talonpoikais-fotografit ennen auringon avulla olivat paperille polttaneet.

Toisessa valokuvassa Malvina oli amazonina hevosen selässä ja puettuna pitkään ratsuhameesen, joka selvästi ilmaisi hänen sorean vartalonsa. Toisessa oli hän kuvattuna valkoisessa kudotussa kotipuvussa, joka oli tarkasti ruumiin mukainen, istuessaan nojatuolissa ja käännellen valokuva-albumin lehtiä. Pikku jalka somassa tohvelissaan lepäsi samettipallilla ja hennon hameenhelman alta näkyi kaunis nilkka.

Albumin lehdillä nähtiin pari sanomattoman pientä muotokuvaa. Ferdinand Harter otti esille vahvan suurennuslasin, jonka avulla hän tavallisesti kartalla etsi pienempäin paikkakuntain nimiä. Hän katsoa tarkasteli, nähdäkseen mitä kuvaa tuo toinen kuva katseli. Kasvojen muotoja ei voitu eroittaa, mutta hän päätti sentään dolman napeista ja vaipan kaavasta, että puku oli aivan ummelleen erään puvun näköinen, jossa hän kerran oli antanut kuvata itsensä.

Tässä hauskassa tarkastuksessa hänen kirjurinsa tuli häntä häiritsemään.

Herra Andjaldy tuli puhumaan esimiehellensä sangen jokapäiväisestä asiasta.

"Täällä on pari kirjettä, joiden tekijät muistuttavat vekseleistä, jotka joutuvat maksettaviksi ja joita heidän ei tee mieli jälleen uudistaa, koska heillä on toivo saada rahansa suuremmalla voitolla käytetyksi".

"Vai niin, vai niin! vai minäkö en kelpaa enää? Niin kauan kuin olin vallanpitäjien joukossa, tulivat itse tarjoomaan minulle pitennys-aikaa, vaikk'en sitä pyytänyt. Ehkä vielä kerran tulevat tekemään sellaisia tarjouksia".

Andjaldy kohotti olkapäitänsä.

"Täällä on myös joukko toisia kirjeitä".

Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja sitten ovat kuivuneet Harter'illa.

"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"

"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".

Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään, niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.

"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja suku-rätinkejä".

Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta; rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:

"Suuriko summa on?"

"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".

"Onko meidän kassassa rahoja?"

"Siinä täytyy aina olla, mutta onko rahaa tähän tarpeesen, sitä en tiedä?"

"Siinä täytyy olla tähän tarpeeseen. Lunastakaa kaikki rätingit siitä ajasta, jolloin Malvina oli puolisoni".

Tämähän on mainiota. Nuo kauppiaat olisivat aika pässinpäitä, jos huomaamatta kenties jättäisivät rätinkejä lähettämättä, koska on niin helppo saada rahoja tältä herralta ja sitä vastoin niin vaikea saada ne herra Lemming'iltä.

Ferdinand Harter otti kirjoituspöydän laatikosta esille ne valtio-arvopaperit, joidenka avulla nämä asiat voitaisiin selvittää ja sulki mainittuun laatikkoon sen sijaan sangen huolellisesti molemmat muotokuvat.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen viralliset sanomat ilmoittivat että Ferdinand
Harter oli nimitetty keisarilliseksi neuvokseksi.

6 Luku.

Daami ja nainen.

Kuukautta myöhemmin olemme taas yhdessä Pesth'issä.

Seura-elämässä tunnetaan jo Lemming'iä.

Malvina on se nainen, josta enimmin puhutaan, loistava kaunotar. Kaikki ihailevat häntä.

Hänen kasvoistansa näkyy jo kaukaa tuo omituinen loiste, josta onnellinen puoliso tunnetaan.

Kun tämä nainen vielä seisoi miehen rinnalla, joka itse oli komea ja loistava, tuskin häntä huomattiinkaan, yhtä vähän kuin kuuta huomataan, kun se kääntää varjopuolensa maahan päin.

Vaan ken on tuo uusi aurinko, tuo Lemming? Tarkastakaamme häntä likemmin.

Mitä hänen toimiinsa tulee, on hän keinottelija ja rahamies, joka jo ruumiinsa ko'on kautta aloitti asioitsija-toimensa niin onnellisesti, että oli kolmea tuumaa lyhyempi lyhyintä rekryytti-mittaa ja sen kautta säästi 1,500 guldenia, jonka summan hänen pitemmät yhtä-ikäiset toverinsa saivat maksaa vapauttamisestaan sotapalveluksesta. Hänen kasvonsa muistuttavat vanhamaista poikaa. Muuten on hän ulkomuodoltaan varsin komea ja uusimman muodin mukainen.

Mutta ehkä meidän pitäisi tietää mikä ominaisuus se on, joka on tehnyt Malvinan hänen onnelliseksi puolisokseen. Minua vähän peloittaa tämän salaisuuden ilmaiseminen ja katson ensin ympärilleni, löytyykö läheisyydessäni joku viaton sielu, jonka ei pitäisi saada tietää semmoisia asioita.

Tuo herra Lemming'in salainen ansio, jonka avulla hän lumoaa ja onnistuttaa vaimoansa on — ett'ei hän ole kotona koko päivänä. Aina hän on matkoilla, aina hän juoksee asioissa; joka kerta, kun hän näkee Malvinan, joko jättää hän hyvästi taikka tervehtii.

Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.

Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?

Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla — voiko ajatella parempaa pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.

Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä, soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi, riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne; antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa, viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä tuottaa varmat prosentit.

Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.

Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka ovat kokeneet tämmöistä.

Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun kauppa-asian. — On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.

Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma. Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi, avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.

Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen, puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa nojatuolissa.

Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.

Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti seuran-pitäjä. — Huone oli koristettu öljy-maalauksilla. Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.

"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.

"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni.
Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".

"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä olen hänelle kiitollisuuden velassa — en ole sitä unhoittanut — hänen hyväntahtoisesta vaivastansa".

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".

"Olen utelias saamaan siitä tietoa".

Andjaldy katseli epäillen toista naista.

Rouva Lemming ymmärsi häntä.

"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani ei voi olla sitä taitamatta".

"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin ymmärtää. Se on siis — tässä".

Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja jätti ne kohteliaasti rouvalle.

"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.

"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä. Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".

Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle sanasen nyt kohta".

Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa seuranpitäjän kanssa.

Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja miettiä mitä ne olivat maksaneet.

Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.

Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.

Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne sisälsivät.

"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista kohteliaisuutta, on maksanut".

Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.

"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein
hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf
Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä.
Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".

Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.

"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".

Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".

Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen johdosta.

Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.

Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.

Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.

Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming, voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä, jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.

Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä, vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.

Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän oli saanut.

Vaan tähän asia ei päättynyt.

"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian laidan.

Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.

"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos ikkunasta".

"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja minkä?"

"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä kunnian-osoitusta".

"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".

"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".

"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus heidän nimessään heille mieluinen".

Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.

Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:

"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"

"En, armollista herraa".

Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.

"Mitenkä voin minä palvella teitä?"

"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".

"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".

"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen salonkinsa kynnykselle".

"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".

"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'. Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte, saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in perustaman rahaston nimellä".

"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".

"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän puoleenne".

"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä vaimoltani?"

"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin —"

"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".

Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä, ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut asian rouvansa kanssa.

Tosiaankin oiva kirjasto.

Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja. Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu kainalossa.

"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"

Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.

"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".

"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".

Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.

Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti, päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa. Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin. Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina alas hartioille.

Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.

"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille, että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".

Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.

"Hyvästi, hyvästi".

Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa. Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois jättänyt.

Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.

Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti portista ulos.

Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.

Ei mitään!

"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän herra Lemming'iltä.

"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan, pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on täplikäs kimo! Kummallista!"

"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"

Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!

Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin. Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.

Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se on lausuttukaan.

* * * * *

Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.

Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella", jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön" luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla "Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.

Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle — tai rakastavalle pariskunnalle.

Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle, joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.

Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja sitten pois noukitut ja hävitetyt.

Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.

Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen jörön varmaankin.

Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla, kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.

Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa, josta keltaisia voikukkia hohtaa.

Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi. Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja — näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään. Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.

Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin, mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä köynnöksillä.

Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!

Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä, ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen hevostansa suitsista.

Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?

Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.

Hän rientää itse taloa kohti.

Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan. Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista, vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.

"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.

Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat sanat ilmaisivat!

"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä, syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"

"Oletko odottanut minua?"

"Oi, kauan olen sinua odottanut!"

"Joko nyt uskot, että olen täällä?"

"Minusta on kuin näkisin unta".

Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja, kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".

"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin hiljaiset".

"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta, perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".

"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua, sinä tapat minut!"

"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en sinua näe".

"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin minulle, anna se minulle takaisin!"

Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu takaisin.

Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.

"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita, kukkasia — ja me kaksi!"

"Oi, me kaksi!"

"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".

"Mutta me kostamme maailmalle".

"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".

Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee, jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii, hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.

Mitä hän kuiskailee?

"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään muun!'"

"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.

"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"

Nainen hymyili ja vastasi:

"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin kysyy".

"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa kauniissa puussa — — sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".

Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa veitikkamaisella hymyllä.

"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä vartioisin sitä paremmin".

"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".

"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. — "Sielu ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".

Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.

"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".

"Miellyttääkö se sinua enemmän?"

"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä, niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi, älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun myöskin olla julma?"

"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä on?"

Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin säikähtynyt metsävuohi.

"Mikä on?"

"Käärme!"

Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.

"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni … apua
Tihamér! — minä pyörryn!"

"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"

Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet, varovaisuudesta otetut?

"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule kuinka sydämeni sykkii!"

Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää sydäntä vasten.

"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti", sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.

Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.

Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.

"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän, luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.

Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista; pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä, pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.

"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla, ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.

Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.

Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa karheata leipää!

"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"

Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa, vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin kyyhkynen ruokkii poikiansa!

Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.

"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.

"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".

"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet muuttuvainen".

"Kuka sen sanoo?"

"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".

"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan jota en koskaan rakasta?"

"Oh ei, ei hän".

"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"

"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".

"Ken hän on?"

"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat minut taikka minä sinut".

Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.

"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni, tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"

"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".

"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle.
En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"

"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja, jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".

"Oi, anna minun nähdä!"

Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.

"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on — kuolema.

"Kuolettavaa myrkkyä".

"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua vihaat?"

"Aivan varmaan".

"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.

Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän kauhistuneena:

"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä olet kuoleman oma!"

Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.

Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.

"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä, sitä sinä kadut".

Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että hän saisi suutansa puhdistaa.

"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"

Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.

"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".

Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti paperiliuskalle seuraavat sanat:

"Olen väsynyt elämään; — maailma minua ilettää. Jumala olkoon sielulleni armollinen!"

"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne liivien alle. Ymmärrätkö?"

Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen, kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa voittivat.

"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta, jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi, ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"

"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"

"Tuon sen kohta pihalle".

"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".

"Oi kuinka viisas sinä olet!"

"Kavala kuin käärme, eikö niin?"

Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.

Hymyten viittasi hän Andjaldylle.

"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt sinun eikä kenenkään muun."

"Leona, mitä olet tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua 'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen mieletön ajatellessani sinua."

Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella naista, joka on lemmen raivoissa.

"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima, jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket — se tapahtuu".

"En pyydä muuta kuin että palajat".

"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta avonaisesta akkunasta".

Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea! "Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä. Hyvästi!"

Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan ruusupensasta kohti.

Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon pensaitten taakse.

Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.

Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.

"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö katselet jälkeeni".

Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.

Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.

Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja laakson.

Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.

Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä — mikä ihmeellinen saalis — tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.

"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden.
Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"

Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta matkalle kaupunkiin.

Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen, joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän katseli parketilta — rouva Lemming loosistaan.

Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei häntä kummastuttanut.

Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu astui sisään erään tuttavansa kanssa.

Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille, hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.

Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen tänään kuin eilen.

— — — Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".

Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta sijaa.

"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.

"Anteeksi, hyvä herra! — Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi
Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.

7 Luku.

Kauhistuksen vuosi.

Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.

Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.

Se on kauhea kertomus.

Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten suupalaksi.

Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.

Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta aloitettava.

Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.

Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa kuollaan nälkään.

Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki asiat.

Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.

Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.

Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään, voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on ollut liian lyhyt.

Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.

Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.

Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.

Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän luontonsa kautta.

Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin rakkauttaan.

Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät hänen sanojansa.

Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri. Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi. Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle, ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi; jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut. Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja tänään.

Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha, täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt muiden hoidettavaksi.

Näillä kukkasillakin oli historia.

Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.

Näissä kirjeissä ei ollut ainoatakaan kirjoitettua sanaa, ei lähettäjän nimeäkään, ainoastaan pieniä paketteja täynnä kukkassiemeniä, vieraiden etelämaiden kukkien siemeniä, joita ei täällä tunnettu nimeksikään. Näitä Ilonka istutti ruukkuihin ja kukkas-tarhaan, kasteli, hoiti ja kasvatti niitä. Niistä nousi outoja, loistavia kukkia, joiden nimiä ei kukaan tuntenut; eikä kukaan kysynyt keltä olivat tulleet tai mistä, vaan hän, joka niin uskollisesti niitä hoiti, hän olisi voinut sanoa: tämä on Florensista, tämä Neapelistä, tämä Palermosta ja jokaisesta kukkasesta hän olisi voinut kertoa, mitä istuttaja ajatteli siitä asti kun punertava taimi nousi maasta ja kunnes salakähmäiset ummut näkyivät lehtien välistä ja ummusta kukkanen puhkesi, levittäen lehtiänsä.

Hänen vallassaan oli selittää kukkain ajatukset.

Joka näitä siemeniä lähettää vierailta mailta, hän antaa Ilonkalle vaan arvoituksia.

* * * * *

Ensimmäinen vuosi oli lopussa.

Mitään erinomaisia seurauksia siitä ei ollut. Töin tuskin tultiin toimeen.

Noloja ihmisiä oli, jotka sanoivat että oli ollut niin huono vuosi, ett'ei sen huonompaa voinut olla.

Sallimus otti väittääkseen tätä valheeksi.

Oi mikä kurja olento sinä olet, tomun lapsi, kaikessa ylpeydessäsi.

Saattaakseen sinut häpeään taivas ei tarvitse muuta, kuin kieltää sinulta sadetta kuuden kuukauden aikana.

Me unkarilaiset olemme kokeneet tämmöiset kuusi kuukautta, jotka saattoivat meidät apua huutamaan langenneiltakin enkeleiltä.

Niin talvi alkoi ja kesä päättyi. Edellinenkin vuosi oli ollut niukka. Me valitimme silloin kuivuutta ikäänkuin tietämättöminä siitä, mitä tämä sana merkitsi kaikessa pirullisessa mahtavuudessaan.

Lyhyen talven kuluttua oli syys-sato huono, toukoviljaa ei näkynytkään.

Maaliskuulla tulivat ihmiset vielä kokoon valtiollisia asioita keskustelemaan, mutta jokainen kokous ja jokaiset tanssipidot loppuivat aina valituksella: ei vieläkään sadetta! No, ehkä ensi vuonna sataa.

Huhtikuulla tämä keskustelu-aine jo oli yleinen, mutta meidän lohdutuksenamme oli silloinkin vielä ensi viikko; viimein jäivät sekä valtiolliset keskustelut että rakkauden lorut sillensä. Ei kukaan enää puhunut muusta kuin tuosta kamalan kirkkaasta sinisestä taivaasta ja sen armottomista säteistä; ja niin kävi yhä edelleen aina tomuseen toivottomuuteen asti.

Ilonkan etelämaiset kukkaset hohtivat vielä pienessä tarhassaan. Jokainen tiesi kuinka suuresti hän näitä kukkia rakasti. Eivät vallattomat lapsetkaan ainoatakaan niistä varastaneet. Kaikki täällä kuuntelivat hänen käskyjänsä ja tottelivat niitä sekä rakastivat niitä sydämellisesti.

Ilonka kasteli itse kukkiansa kahdesti päivässä. Eräänä aamuna, kun hän meni kaivolle kannu käsivarrella, sanoi isäntärenki hänelle:

"Neiti! Te ette saa ottaa enempää vettä kukillenne!"

Ilonka katseli häntä kummastellen.

"Mitä sanotte, Andrasch?"

"Vesi-ämpäri ottaa jo kaivon pohjaan; vettä on tuskin korttelin korkealla, hevoset tarvitsevat mitä siinä on. Härät ajetaan Berettyo-joelle juomaan. Jos neiti ottaa veden kukkia varten, niin hevoset jäävät ilman".

Ilonka käsitti, että renki oli oikeassa ja kääntyi alakuloisena takaisin kannullaan.

Päivällisellä jätti hän vesilasinsa koskematta; hän pani sen erilleen kukkiansa varren. Illallisestakin varasti hän veden itseltänsä kukilleen, eikä juonut pisaraakaan. Oi! kuinka paljon tytöt voivat kärsiä!

Palvelustyttö huomasi tämän ja siitä hetkestä Ilonkan kukkaset joka aamu olivat kastetut, kun hän tarhaan tuli. Piika toi veden Berettyolta, puolen tunnin matkan päästä.

Vähän ajan kuluttua tallirenki ilmoitti, että kaivo oli aivan kuivunut.
Siitä lähin oli jokainen ämpärillinen vettä tuotava Berettyolta.

Viimein Berettyokin oli kuivunut. Se ei juossut. Siellä täällä pohjassa oli lätäköitä, joista ihmiset ja eläimet keskenään veden jakoivat. Viimein lätäkötkin kuivuivat. Virran pohja oli kivikadun kaltainen. Täytyi siihen kaivoja kaivaa.

Ja tämän ajan kuluessa oli ilma päivällä paahtava, yöllä kuiva, ei koskaan sadetta eikä kastetta. Oi, kauhea oli elää siihen aikaan.

Bilágoschi mittasi nyt joka päivä pihaansa askeleillaan. Hän ei antanut Ilonkan mennä talosta. Se ei sovi heikolle tytölle.

Hävitys levisi pykälä pykälältä joka päivä. Kauhea maisemataulu, autio ja toivoton. Ei likellä eikä kaukana ollut yhtään vihriäistä ruohon kortta.

Tuolla, jossa kerran oli niitty ja pelto, oli nyt vaaleankeltainen nälänpeite levitettynä, johon ei ollut jäänyt yhtään ainoata jyvää. Vehnä ei ollut korttelin mittaista, tähkäpäitä se ei tehnyt, eikä mitään toivoa ollut saada siitä satoa. Nälkäinen karja ajettiin vehnäpellolle, ja ett'ei mitään juuria maahan jäänyt, siitä auringon synnyttämät miljardit itikat huolta pitivät; päivällä ne kerinä peittivät maan ja öisin suurissa laumoissa lensivät kattojen yli edemmäksi; vinkuvia joukkoja heinäsirkkoja istui puissa ja pensaissa, — joista kaikki lehdet olivat poissa, niinkuin talvella, — täyttäen yön surinallaan ja ikäänkuin vaatien maamieheltä, mitä eivät enää maasta saaneet.

Jos kohtaloa vastaan taisteleva ihminen tahtoi uudestaan alkaa turhaa työtänsä ja laski auran peltoonsa, satoa turhaan odotettuansa siitä, ja kylvi siihen uudestaan, toivoen parempaa menestystä — silloin tuli, ei kukaan tietänyt mistä tai kenen lähettäminä, legiona hamstereja syömään peltoihin kylvetyt siemenet.

Ei mikään vainoominen auttanut niitä vastaan, niitä oli mahdoton poistaa. Kun olivat yhden pellon tyhjentäneet, muuttivat ne toiseen suurina joukkoina, uiden Theiss-virran yli ja tutustuen Unkariin, joka ei ennen nimeksikään niitä tuntenut.

Ei vieläkään sadetta.

Yhä alakuloisempana Bilágoschi päivä päivältä palasi tiluksien tarkastamisesta. Illallispöydässä hän ei enää puhunut sanaakaan perheellensä, vaan istui tuijoittaen etehensä. Ruoat ja juomat jäivät koskematta ja öisin hän tuntikausia kuljeskeli pihalla, katsellen niitä raskaita pilviä, jotka joka ilta nousivat taivaan rannalta, herättäen maamiehessä toivoa runsaasta sateesta. Vaan armottomina kulkivat pilvet hänen päänsä yli toiselle taivaan rannalle, ja aamulla oli taivas yhtä kirkas kuin ainakin. Ainoastaan kangastus näytti etäällä vähän vettä.

Kun Bilágoschi luuli olevansa yksinään yöllä ulkona, lankesi hän polvilleen äänetönnä koroittaen kätensä taivasta kohti. Hän luuli, ett'ei kukaan häntä nähnyt. Mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä katselivat häntä sykkivin sydämin makuukamarin ikkunasta.

Vaan sadetta ei tullut.

Tukehduttavan kuumaa kesää kesti, ja kuumuus oli usein tropillinen.

Niin kauas kuin silmä kannatti ei muuta näkynyt kuin erämaa, tuhaksi poltettu paratiisi. Tästä tuuli vei mustan tomun mukanansa suurina pylväinä armottomalle taivaalle, jonka alla ei muita lintuja enää lentänyt kuin korppikotka — kalman vieras.

Taivas oli muuttumaton. Toivoa ei se enää nostanut ihmisten rintaan.

Tuomio oli langennut. Tämä vuosi oli kuollut vuosi. Jokainen pyyhkiköön sen pois elämästään, sillä se ei siihen kuulu.

Mutta mitä on sanottava siitä, jota tämän vuoden aikana menetti henkensä?

Bilágoschin herkkätuntoinen hermoton luonto tuli myrkytetyksi tästä vuodesta. Turha taistelu kohtaloa vastaan, rau'ennut toivo, nälkää kärsivät eläimet, valittava palvelusväki, kerjäläisjoukot, jotka seisoivat ovissa —, tämä kaikki piti hänen mieltänsä alituisessa jännityksessä. Ja edellä kaikkea: kunnia! Millä talon vuokra oli maksettava?

Hänen vaimonsa luki kasvoista hänen ajatuksensa.

Oi, vaimolle miehen kasvot ovat avonainen kirja.

"Älä sure armaani", sanoi hän miehelleen. "Huonon vuoden tuhotyöt hyvä vuosi korvaa. Tärkeimmät rahat — talon vuokran — olen minä säästänyt kokoon. Ennen sinä aina syntymäpäivänäni lahjoitit minulle kultarahoja; kosiessa annoit minulle niitä morsiuslahjaksikin. Nämät rahat ovat kaikki säästössä. Minä olen säästänyt ne tämmöisiä huonoja päiviä varten. Ne kyllä riittävät yhden vuoden vuokra-maksuksi. Kunniasi ei ole vaarassa. Jumalan avulla kyllä saamme mitä tarvitsemme muihin tarpeisin."

Muihinko tarpeisin? Jos on kauheata ajatella tätä ajatusta loppuun asti, niin kuinka kauhea tila on siinä maassa, missä kymmenestä ihmisestä yhdeksän kerjää eikä kymmenennellä ole mitään antaa! Ajatellessa tulevaisuutta masentui meidän vuokraajamme mieli aivan maahan asti. Joka ilta kävivät hänen silmänsä kummallisiksi, lasin tapaisiksi ja katsantonsa oli niin hajamielinen, että koski kipeästi sitä katsellessa. Hän unohti joka päivä uudestaan millä arenti oli maksettava. Ja kuitenkin hänen vaimonsa oli luetellut hänelle säästetyt tukaatit, ne riittivät juuri ummelleen. Ne jätettiin Bilágoschin käteen, että hän rauhottuisi.

Se onnistuikin hetkeksi, mutta seuraavana päivänä palasi hänen levottomuutensa jälleen. Hän unohti taas millä vuokra oli maksettava, ja kun hänen vaimonsa muistutti tukaateista, oli se hänestä aivan uutta.

Rouva Bilágoschi sanoi eräänä päivänä murheissaan tyttärelleen:

"Ilonkani, minä pelkään, että isäsi käy heikkomieliseksi".

"Älkäämme heittäytykö epätoivoon, äitini. Vielä Herra taivaassa hallitsee".

"Se on totta!"

Hän antaa meidän odottaa emmekä tunne hänen teitänsä.

"Kun hätä on suurin, on apu lähellä", sanoo sananlasku.

Mutta ne, jotka hallitsevat maailmassa, arvelevat:

Kun hätä on suurin — on veron ryöstö lähellä.

8 Luku.

Mannermaa-polypi.

Oclopius Schmerlingianus. Mannermaa-polypi. Medusa officialis. Gorgoe bureaucraticus. Hidra executor.

Miksi emme sekoittaisi vähän luonnonhistoriaa tähän kertomukseen?

Cuvier, Lamarque, Mense ja muut luonnontutkijat kuvaavat polypia eli vedessä olevaa kasvi-eläintä seuraavalla tavalla:

Sen haarat ovat pitkät ja jokainen haara on aivan täynnä imu-nystermiä. Näitä haaroja se käyttää uidessaan ja ryömiessään sekä saalista saavuttaakseen. Mihin se kerran on kiinni iskenyt — sanoo Cuvier — sitä ei se päästä ennen kuin on siitä viimeisen veripisaran imenyt. S. F. Voigt'in tutkimuksien mukaan on toteen näytetty, että tämä eläin-kasvi muuttaa väriänsä mustankeltaisesta punaseksi ilman muutosten mukaan. Jokapäiväisessä puheessa sitä nimitetään "Läkkikalaksi" (tavallinen Läkkikala).

Aina Herodotuksen päivistä Cuvier'n päiviin asti ei tunnettu muita, kuin vedessä elävät polypit. Vasta meidän aikakautemme on ollut niin onnellinen, että on keksinyt niitä, jotka elävät mannermaalla, erään lajin, joka keksijän kunniaksi, ritari von Schmerling'in (1863 Itävallan ministeri presidentti lauselmalla: "me voimme odottaa"), on tämän nimellä otettu luonnonhistorian Cephalopodien joukkoon.

* * * * *

Bilágoschi oli juuri maksanut viimeiset sataguldenit karjan ruo'asta. Hänen oma varastonsa oli lopussa, mutta naapurilta saatiin vielä ostaa vähän kalliista hinnasta. Tarpeelliset rahat oli hän saanut siten, että eräs ystävällinen nahkakauppias osti häneltä nahkoja, joka tänä vuonna oli monen unkarilaisen maamiehen ainoa myöntitavara. Kun nimittäin nuo hyvät koti-eläimet tulivat siihen päätökseen, ett'ei enää löytynyt mitään syötävää, niin puolet niistä kilvan antoivat viimeisen, jolla jotakin arvoa oli — nahkansa. Nahasta saadut rahat maamies sitten käytti karjan ruo'an ostamiseen jälelle jääneille elukoille. Näin toinen toistansa auttoivat. Naapuri, joka oli heinänsä myynyt, sai antaa katto-oljet karjalleen. Hän oli pakoitettu myömään seinänsä syystä että viikko sitten kuusitoista miestä ratsuväkeä oli majoitettuna hänen luonansa veronryöstöä toimittamaan, ja ensi viikoksi hänelle luvattiin kolmekymmentäkaksi. Nämä kuluttavat heinätkin ja rahoja ei ole.

Niin pian kuin naapuri oli heinänsä myynyt, ryöstön toimittaja tietysti seurasi heiniä ja muutti pääkortterinsa sinne, mihin heinät olivat joutuneet.

Samana päivänä kun Bilágoschi oli pielestänyt kalliit heinänsä, ratsasti hänen pihaansa kuusitoista kyrassieria erään ratsumestarin johdossa.

Tällä herralla oli kyllä enemmän väkeä, mutta he olivat kaikki eri haaroilla yhtäläisissä sotatoimissa.

Ratsumestarin tunnemme samaksi mieheksi, joka niin odottamattomasti oli myöhästynyt kun komitati-kokous erkani ja silloin jätti tien vapaaksi hymninlaulajille.

Upseri oli pitkä, harteva mies. Arpi kaunisti hänen päivettyneitä kasvojansa, hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleaväriset, samoin viikset, kulmakarvat ja ripset. Vaan tämä ei tehnyt hänen äreitä kasvojansa paljon lempeämmiksi.

"Oletteko talon herra?" sanoi hän astuen alas hevosen selästä
Bilágoschille, joka tuli vastaan.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Bilágoschi hämmästyneenä.

"Herraseni, minä olen ratsumestari Föhnwald ja olen majoitettu tänne kuudentoista miehen kanssa. Piakkoin toinen tulee jälessäni, joka on sanova teille mistä syystä olen täällä ja kuinka kauan".

"Minä arvaan, maksamattomasta verosta".

"Se ei koske minuun. Siitä saatte sopia keskenänne".

"Herraseni", sanoi Bilágoschi lyhyesti, "te näette, ett'ei täällä tänä vuonna ole kasvanut mitään, millä voisi veroja maksaa".

"Minä en näe mitään muuta kuin päivä-käskyni".

"Ottakaa siinä tapauksessa huoneeni haltuunne; vaimoni, lapseni ja minä sillä aikaa muutamme toiseen rakennukseen. Eläimet annan ajaa ulos tallista. Olkaa hyvä ja pankaa hevosenne sinne. Ruokakamarin avaimen annan teille, että saatte ottaa tarpeenne siitä — minä en kiellä mitään".

"Herraseni!" sanoi upseri raa'alla ylpeällä äänellä, "minä en ai'o pistää sotomiehiäni teidän huoneisinne, enkä minäkään puolestani tahdo karkoittaa pois rouvaanne eikä lapsianne. Jos teillä on joku nurkka minulle, missä voi levätä kirottuna yö-aikana, niin näyttäkää missä se on, muussa tapauksessa makaan porstuassa. Teidän ei tarvitse ajaa hevosianne tallista, me voimme puun-oksista laittaa meidän hevosille väli-aikaisia talleja. Sotamiehet makaavat hevosten luona. Päivälliseksi pitää jokaisen miehen saaman puoli naulaa leipää ja neljännes lihaa; minä syön miesten kanssa. Tähän sopimukseen heidän täytyy tyytyä. Jättäkää minut nyt rauhaan, sillä sen lisäksi, mitä nyt olen puhunut, en ai'o enää vaihtaa sanoja kanssanne, vaikkapa saisin maata täällä koko vuoden".

Nämä sanat kummastuttivat Bilágoschia. Niissä ilmauntui samalla sotilaan äreys, joka asemaansa kiroo, jalo, hyvä sydän, yksinkertaiset tavat ja suuri ylpeys.

Upseri jakeli sitten käskyjänsä väelle.

Sill'aikaa käski Bilágoschi naispalvelijainsa toimittaa päivällistä, ja kun kumpasenkin käskyt olivat noudatetut, käski talon herra kohteliaasti ratsumestarin päivälliselle.

"Tahdotteko olla hyvä ja astua sisään?"

"En!"

Ratsumestari istui lehmus-puiselle pallille, joka seisoi porstuan edustalla, ja otti esille sikarrin.

"Miksi ei?"

"Minä tahdon polttaa".

"Sitä voitte sisälläkin tehdä".

Vastaukseksi tähän teki hän vaon äreän liikunnon päällänsä.

Bilágoschi meni sisään, mutta tuli hetken perästä ulos taas.

"Vaimoni toivoo saavansa nähdä teitä päivällisellä".

"Kiitoksia! Sanokaa terveisiä armolliselle rouvalle, ett'en tahdo tulla hänen vieraakseen. Niin pian kuin sotamiesten ruoka on valmis, istun minä pöytään".

Näin sanoen pani hän pitkäkseen puuvuoteelleen ja asetti sapelinsa nurkkaan. Mutta tämä kaatui kun kaatuikin. Bilágoschi aikoi nostaa sitä.

"Älkää vaivatko itseänne; se makaa varsin hyvin missä makaa".

Ratsumestari ei todellakaan liikahtanut paikasta, ennenkuin sotamiesten päivällinen oli valmis. Emäntä ja nuori neiti eivät voineet parhaimmallakaan tahdollansa joskus olla menemättä porstuan kautta. Upseri ei heitä katsellut, ei tervehtinytkään ja käänsi pois päänsä niin pian kuin kuuli heidän askeleitansa.

Kun höyryävä "Gulyasch-liha" oli valmis, jota väki oli valmistanut sotamiehille, tuli upseri pöydän luo, joka oli myllynkivestä tehty; siihen iso vati pantiin, ja nyt hän söi hyvällä ruokahalulla kunnes oli ravittu. Viimein käski hän palvelijansa ottaa esille kenttäpullon, otti siitä hyvän kulauksen ja oli nyt lopettanut atriansa.

Sitten istuutui hän taas portaille leposijalleen, sytytti uuden sikarrin, laski päänsä käden nojaan ja katsoa töllisteli seutua.

Sotamiehet olivat juuri tyhjentämässä vadin sisällystä pohjaa myöten suuhunsa, kun vaunuin ratina kuului ulkona ja viiden hevosen vetämät vaunut ajoivat pihalle. — Vaunuissa varmaankin tuo "toinen" istui.

Mannermaan polypi!

Oi, tämä ei suinkaan ollut mikään inhoittava luonnonilmiö, niinkuin se, joka meressä oleskelee! Läkkikala mannermaalla on hieno herra, ranskalaisen muodin mukaan puettu, timanttinappeja paidassa ja kiiltonahkaiset saappaat jalassa. Hänen sikarinsa haisi hienoimmalta Havannan tupakalta eli Kuba-Flor'ilta. Hän ei myöskään ole mikään irvikuva. Jos Lavaterin lausetta hänen pää-rakennuksestaan olisi pyydetty, olisi se arvattavasti kuulunut näin: hän on ansioistaan ylpeä kansalainen, jonka suorassa katsannossa inhimillinen hyväntahtoisuus kuvautuu ja joka kantaa sen omantunnon-tunnustuksen huulillaan, että kaikki, jotka häntä tuntevat, siunaavat häntä. Hänen avosydämiset siniset silmänsä katselevat tuttavia ja tuntemattomia yhtä ystävällisesti.

Niin todellakin! Ystävällisyys ja hyvänsävyisyys loistaa läkkikalan kasvoista!

Mutta Sokrates sanoi kerran eräälle pääkallon-tutkijalle: "sinä olet oikeassa, minä olisin todellakin nyt semmoinen konna, joksi sinä luulet minulla olevan taipumusta kasvojeni ja pääkalloni muodosta päättäen, jos ei kasvatus olisi tehnyt minua konnan vastakohdaksi". — — On olemassa vastakohtainenkin sokratismi. Tässäpä todistus siitä.

Ajurin vieressä istuu hänen saattajansa, rahan-vartija.

No, häntä on luonto ainakin siunannut ulkomuodolla, joka vastaa hänen arvoansa.

Hän katsoo ristiin silmillään, voidaksensa tarkastaa kahta henkilöä yht'aikaa, ja voidaksensa tarkastaa kahden henkilön käsiä kenenkään tietämättä minne hän oikeastaan katsoo. Hänen nenällänsä on sama oiva ominaisuus kuin tapirin, nimittäin notkeus. Se on verraton nenä, kaikenlaisilla täydellisyyksillä varustettu, tupakan tuntemisesta ihmistuntemiseen asti. Hänen avonainen kitansa, kahdella hammasrivillä varustettu, suuri kuin metsäsian, ilmoittaa jo edeltäkäsin sille onnettomalle, jolla on hänen kanssansa tekemistä, että hän heti paikalla aikoo hänet niellä, ja että on paras jättää maailmalle hyvästi.

Koska nämä herrat eivät tarvinneet mitään erityistä esittelemistä, sillä heidän kohteliaisuutensa esineenä eivät suinkaan talon isäntä eikä hänen emäntänsä olleet, niin tahdomme me — päästäksemme nimittämästä heitä luonnonopillisilla nimillä: vesi-kyyksi ja hai-kalaksi — hakea heidän tavalliset nimensä matrikkelista. Vesi-kyyn nimi on "Saituri" ja hai-kalan "Konyecz", suomeksi roisto.

Kun mainitut herrat olivat astuneet vaunuista, menivät he suoraa tietä taloon.

Herra Saituri huomasi sikarria polttavan ratsumestarin portailla ja tervehti häntä ystävällisesti ja kovalla äänellä:

"No hyvää päivää, hyvää päivää, herra ratsumestari!"

Ratsumestari löi vaan kannukset yhteen ja oli olevinaan kuuro. Juuri sentähden tahtoi herra Saituri näyttää, että hän oli mies saamaan hänen puhumaan.

"Oletteko jo täällä? Aina tulette ennen meitä ja me olemme kuitenkin kiirehtineet niin paljon kuin mahdollista!"

Ratsumestari Föhnwald loi häneen silmäyksen, ja nuo vaaleat kulmakarvat sanoivat herra Saiturille: "sinäkö uskaltaisit astua sisälle siellä, missä emme me ole edeltäkäsin!"

"No, miltä täällä talossa näyttää?"

Vastauksen sijasta puhalti ratsumestari savupilven suustansa.

"Onko täällä hienot huonekalut, tarpeetonta komeutta? Vai onko kaikki jo poiskätketty?"

"En tiedä, en ole ollut huoneissa".

"Kuinka? Siis ette vielä ole syönyt päivällistä?"

"Varsin oivallisen päivällisen. Sotamiesten kanssa".

"Oo!"

Ivallisesti hymyillen katseli komisarius ratsumestaria. Alkaako hän nyt taas tuolla tavalla!

"Onko naista talossa? Nuoria tyttöjä? Hienoja naisia? Hermottomia hupakoita?"

"Luulenpa että täällä on rouva ja tytär talossa."

"Hyvä; astukaamme sisään!"

Tehdäkseen sisään-astumisensa vielä siistimmäksi, otti hän sikarrin esille, puri siitä pään poikki ja kääntyi tuttavasti ratsumestarin puoleen.

"Saanko pyytää tulta!"

"Minun sikarrini on sammunut".

"Vast'ikään se paloi".

"Se sammui juuri nyt!" vastasi Föhnwald ja heitti pois koko sikarrin.

Konyecz riensi tulta ottamaan, hän oli iloissaan kun taisi esimiestänsä palvella. Hän viritti tulta ja piti tulitikkua taitavasti käden suojassa, ett'ei se sammuisi, ja sai sillä lailla tulta sikarriin.

Tirkistellen esimiestään, teki hän liikunnon kädellänsä rintaa kohti; ehkä aikoi ottaa esille noita kirotuita tupakan-oksia, joita korkea verotuomari antoi valmistaa sitä pyhää tarkoitusta varten, että herra Konyecz, missä oli itsepäisiä veronalaisia, con amore suitsuttaisi rouvan sänkykamaria semmoisilla sikarreilla, pitkänänsä ollessaan silkkipäällyksessä varastetulla sohvalla.

Herra Saituri pudisti päätään. "Myöhemmin!"

Konyecz ymmärsi viittauksen ja pisti sikarrikotelon takaisin rinta-taskuunsa. Sen jälkeen menivät he kyökkiin ja sitten saliin.

Bilágoschi otti heitä vastaan.

Hän, kuten tiedämme, ei ollut äkäinen, vaan hyvin hyvänluontoinen ihminen. Hän kysyi armollisilta herroilta mikä syynä oli siihen, että he kunnioittivat häntä käynnillänsä.

"Näyttää siltä kuin olisitte unhoittaneet, että olette rästiluettelossa kolmesta maksamattomasta vuosineljänneksestä".

"Sitä en ole unhoittanut, herraseni! Tähän asti olen aina säännöllisesti maksanut. Tiedän mitä olen velvollinen valtiolle ja kuinka paljon on maksamatta. Niin pian kuin voin olen heti maksava, mutta nyt minulla ei ole millä maksaa. Olittehan tänne tullessanne tilaisuudessa näkemään ett'ei näillä seuduilla tule mitään satoa tänä vuonna".

"Siitä saatte sopia Herra Jumalan kanssa! Valtiokone ei saa seisattua huonon vuoden tähden. Teidän asianne on keksiä keino millä maksaa. Teidän olisi pitänyt säästää mitä viime vuodelta jäi".

"Anteeksi, mutta minä olen uusi vuokraaja. Aloitin viime vuonna ja sekin oli huono".

"Se on ikävä seikka, mutta me emme voi mitään poikkeuksia tehdä. Kaikista velvollisuuksista ovat velvollisuudet valtiota kohtaan ensimmäiset. Jos herrat pitäisivät vähemmän pitoja eivätkä panisi niin paljon nyöri-koristuksia dolmoihinsa eivätkä tuhlaisi rahoja kirjoihin, eikä sanomalehtiin, ei hevosiin eikä vintti-koiriin, niin eivät herrat koskaan olisi rahoista ahdingossa! Valtio vaatii mitä valtiolle tulee, ja me olemme täällä valtion puolesta sitä vaatimassa. Teidän velkanne tekee yhteensä 500 guldenia".

"Herraseni, tässä ovat avaimet minun kätköihini. Tutkikaa joka paikkaa talossani, ja jos jossakin löydätte rahoja taikka niiden arvoista — niin ottakaa se".

Kuullessaan nämä sanat purskahti läkkikala nauruun.

"Oho, ystäväni! tuota virttä tunnemme: tässä ovat avaimet, saatte, hyvä herra, itse hakea rahat. Kiitoksia siitä armosta. Me emme aio leikkiä 'sana ja haukka' leikkiä rahojenne kanssa. Kyllä te saatte etsiä ne meille itse!"

"Puhun teille täyttä totta, herrani, minulla ei ole äyriäkään".

"Tuon osaan minä ulkoa. Olkaa varmat siitä, ett'en voi mitään uutta oppia siihen suuntaan. Tämmöiset herrat ovat muuallakin minulle sanoneet: Minulla ei ole äyriäkään. Tosi kyllä, sillä rahat olivat he jättäneet rouvilleen ja tyttärilleen; siihen suuntaan se käy. He arvelevat, että vaikkapa heidän personaansa tarkastellaankin, ei heidän luonansa kumminkaan rahoja löydy. Mutta minä vakuutan ettei semmoinen leikinteko auta minun suhteeni. Minä tiedän keinot, millä voidaan saattaa salatut aarteet ilmi. Ja jos minun kärsivällisyyteni loppuu ennenkuin herrojen uppiniskaisuus, niin en aio ujostella, vaan annan tarkastaa naiset paljaasen ruumiisen asti. Sen sanon teille edeltäpäin. Sillä tavalla on ennenkin paljon rahoja tullut ilmi".

Bilágoschi painoi kädet päätänsä vasten ja änkytti epätoivoissaan: "minä tulen hulluksi, minun täytyy tulla hulluksi".

"Kas! kas! mitä tämä on?" sanoi herra Konyecz, ottaen kolme tupakan-lehteä sohvan päällyksen alta. "Onhan täällä tupakkaa kätkettynä".

Hämmästyneenä arveli Bilágoschi: "Ne on vaimoni varmaankin sinne pannut, poistaakseen koita".

Molemmat herrat purskahtivat nauruun.

"Pane tämä pöytäkirjaan", sanoi herra Saituri ylevästi rahan-vartijalle. Tämä istui heti ja pani sen seikan paperille.

"Mutta, hyvät herrat", sanoi Bilágoschi hämmennyksissään, "voittehan uskoa kun vakuutan, ett'en tiedä mitään noista tupakan-lehdistä. En ole polttanut tupakkaa koko elinaikanani".

Herra Saituri nauroi vielä kovemmin.

"Herra Konyecz, kirjoittakaa: 163. Herrani, te olette tietääkseni 163:s, joka omistaa tupakkaa ja vakuuttaa ett'ei hän polta".

"Mutta minä vakuutan teille kunniani kautta, että — — —"

"No, no, no, hyvä herra, parin guldenin tähden ei maksa vaivaa panna kunniaansa alttiiksi. Teidän pitäisi hävetä! Näettekös, semmoiset ne ovat".

"Minä tulen hulluksi, minä en voi muuta kuin tulla hulluksi", änkytti
Bilágoschi ja koetti jäähdyttää kuumaa otsaansa ikkunan ruutua vasten.

"No, kyllä me saatamme teidät paremmille ajatuksille, herrani. Jolle minä kerran olen antanut läksyn, se ei tahdo sitä kerrotuksi uudelleen. Teidän luvallanne annan nyt käskyjäni kyökissä päivällisestä. Ehkä te jo olette syöneet. No, se ei haittaa, joku jäsen perheestänne kyllä tehnee meille seuraa pöydässä. Ei kohteliaisuudesta, ei suinkaan, vaan ainoastaan sentähden, ett'ei meidän tee mieli tulla myrkytetyksi joltakin pahanilkiseltä ihmiseltä. Pyydän tuhannesti anteeksi, herrani, vaan toisin ei käy laatuun — te syötte meidän kanssamme tai rouva puolisonne, tai neiti tyttärenne. Siitä ei tule mikään casus belli. Jos joku pakoitetaan syömään kaksi päivällistä yhdessä päivässä, niin ei se ole ikävämpää kuin että sen voi kärsiä. Hahaha!"

Herra Konyecz auttoi esimiestänsä nauramisessa.

"Ja nyt katsokaamme mitä sotamiehemme toimittavat".

Molemmat herrat menivät pihalle. Kaikki kuusitoista miestä seisoivat kaivon ympärillä. Siinä isäntärenki kertoi heille niin että hiukset pystyyn nousivat, ett'ei tästä talosta kahden viikon kuluessa oltu yhtään vedenpisaraa saatu, vaan että oli ollut pakko tuoda vettä Berettyolta puolen tunnin matkan päästä. Siellä oli kaivettu kolme kaivoa virran juovaan, ja yhdestä saataisiin kentiesi vielä vettä aamusin.

"No, kuinka laitanne on, pojat?" sanoi herra Saituri, astuessaan joukkoon. "Oletteko jo syöneet päivällistä ja saaneet viiniä? Heiniä ja kauroja hevosille? Pehmoset sänkyvaatteet itsellenne? Ne teidän pitää saada, herrasväen huoneet ovat nyt teitä varten. Aamiaiseksi kahvia sokurin ja korppujen kanssa; useita ruokalajia päivälliseksi, kolme illaksi. Joka päivä neljä maljallista viintä ja niin monta ryyppyä kuin tahdotte. Salon herra on velvollinen antamaan teille sen. Jos ei hän anna, niin pitää teidän kuitenkin uhalla sitä vaatia. Teidän ei ole tyytyminen mihinkään, vaikka teille kuinka paljon annettaisiin. Nyt te olette herroja talossa. Tehkää vaan vuoteenne illoin maalattuihin huoneisin. Maatkaa sohvissa. Satulat ja ohjakset voitte ripustaa tauluille; jos taulun naula ei kannata, niin lyökää omat naulanne seinään. Jos taulu on tiellä, niin lyökää naula sen läpi. Älkää olko millännekään. Eläkää niinkuin vihollisen maassa. Heisa! veitikat! nyt olette joutuneet hyvään paikkaan. Talossa on kaunis tyttö ja rouvakin paikkansa pitää. Arvaanpa mitä leikkiä te tulette pitämään täällä päiväkaudet, te vekkulit! Kuinka vaimoväki teitä pelkää! Ja kuinka vapisevat teidän edessänne! Ottakaa nyt eteenne! Nyt teille velliä jakaa. Muistakaa, minä kerron sen, älkää tyytykö mihinkään".

Tämän puheen aikana oli ratsumestari Föhnwald kiinnittänyt sapelin vyöhönsä ja kun komisarius oli lopettanut lorunsa, lisäsi hän rappusilta aivan lyhyesti:

"Mutta minä sanon että joka tekee muuta kuin mitä minä olen käskenyt, joka rohkenee olla hävytön talon asukkaita vastaan, hänen selkäänsä annan minä luetella 50 lyöntiä, kunnes on tyytyväinen".

Tällä lupaavalla vakuutuksella jätti Föhnwald porstuvan ja meni saliin. Hän arvasi että kohta oli tuleva ottelu, jossa miehistö ja palvelusväki olivat liikana.

Etuhuoneessa tapasi hän Bilágoschin, joka ikkunan läpi oli kuullut keskustelun pihalla. Hän tuli kyynelsilmin Föhnwaldia vastaan, kiittäen häntä hänen loppulauseestansa.

"Ei, jättäkää minut rauhaan", huusi upseri ja otti suuttuneena kätensä toisen kädestä. "Minä vihaan teitäkin. Miksi ette maksa? Miksi saatatte meitä tähän pirulliseen asemaan? Miksi ette hanki noita joutavia rahoja?"

"Kuulkaa minua, herra ratsumestari. Tahdon puhua suoraan teille. Nahat, joilla voisin veron maksaa, löytyvät talossani, vaan minä en voi antaa niitä pois. Minulla on kaksinkertainen syy sanoa ett'eivät ne ole minun, sillä ne ovat vaimoni morsiuslahja ja kokoon säästetyt rahoista, joita hän on saanut nimipäivinänsä. Ja toiseksi nämä rahat vastaavat juuri sitä summaa, mitä olen velkaa talon omistajalle. Minulle ne ovat vieraita rahoja, joita ei saa koskea. Te tunnette sananlaskun: ruokarahat — hätärahat — kunniarahat. — Ensimmäiset eli ruokarahat on aikoja sitten syöty. Samaten hätärahat. Ja kunniarahat ovat vaimollani. Ainoastaan väkivalta voi ne häneltä ottaa. Sen tahdon teille sanoa, herrani".

Näin sanoen meni hän kamariin vaimonsa luo. Hän seisahtui ovessa ja sanoi: "tämä on vaimoni huone".

Ratsumestari Föhnwald ei ehtinyt miettiä mitä hänelle oli lausuttu, sillä hänen takanansa tuli ylpeänä komisarius ja hänen kilvenkantajansa.

"Mutta, herra ratsumestari, mitä te uskallatte?" sanot komisarius äreällä hallitsijan-äänellä upserille.

"Minä olen tehnyt mitä jo aikoja olisi ollut tehtävä", sanoi Föhnwald.
"Minä pidän mieskuria voimassa".

"Päin vastoin olette itse antaneet esimerkin laimeudesta työnne toimittamisessa. Käskyssänne sanotaan, että te ja teidän miehenne ovat minun käskyni alaiset. Se on käsky, minkä saitte esimieheltänne".

"Ja minä noudatan sitä myöskin. Minä menen sinne, mihinkä minut lähetetään, siihen olen tottunut. Custozza'ssa minut vietiin kartessi-tuleen; minä menin sinne. Olin sen vannonut lipulleni. Nyt olen lähetetty likalätäkköön, jossa saan käydä li'assa leukaan asti joka päivä. Siihen valani ei minua sido. Minä olen tullut tänne sotamiehenä, vaan en polisimiehenä. Minä johdan sotamiehiä, vaan en rosvoja".

Herra Saituri vastasi tähän ystävällisimmällä hymyllä. Joka ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän olisi voinut luulla hänen laskevan leikkiä kaptenin kanssa.

"Tuosta kaikesta, hyvä herra, saatte sopia sotaministerin kanssa. Jos tämä paikka ei ole teille mieleen, niin saatte jättää sen; mutta tämä on nyt juuri tämän päivän tehtävä. Nytkin me seisomme vihollisen edessä, vihollisen auttaminen on nytkin kavaltamista".

"Minä en auta ketään. Mitä huolin minä näistä ihmisistä? Jos he ovat valtiolle velkaa eivätkä tahdo maksaa, niin te mätätte vaunuihin kaikki mitä voidaan irti saada ja viette sen pois. Mitä se minuun koskee? Jos vedätte saappaat isännän jaloista, en tuhlaa minä sanaakaan siihen. Mutta kun joku minun läsnä ollessani loukkaa naissiveyttä, niin loukkaa hän minuakin, enkä ai'o sitä sallia. Jos joku minun sotamiehistäni uskaltaa jotakin siihen suuntaan tehdä, niin hän saa selkäänsä; jos joku muu sitä uskaltaa, niin kaatuu hän minun ylitseni".

"Ahaa, krinolini siis!"

"Ei mitään krinolinia! En tiedä ovatko naiset tässä talossa kauniita tahi nuoria. En ole niitä katsellutkaan. Tiedän vaan että ovat naisia. Ja vaikkapa olisivat hottentottejakin, jos minun läsnäollessani niitä loukattaisiin, niin se, joka tämän uskaltaisi tehdä, saisi tietää että minä olen mies".

"Mutta herra ratsumestari", sanoi komisarius suloisella äänellä, "teidän sopimaton ritarillisuutenne pilaa koko järjestelmäni. Ja tämä järjestelmä on suoranaisessa yhteydessä valtion politikin kanssa. Tässä ei ainoastaan ole kysymys niin tai noin monesta groschenista. Tässä on kysymys laillisen järjestyksen palauttamisesta".

"Sekä teidän prosentti-rahoistanne!"

Tämä armoton viittaus nosti veren polypin kasvoihin. Hän hymyili nytkin, mutta vihan puna oli hänen kasvoissaan, ja mitä hän nyt sanoi, sen hän sanoi nousten varpailleen. Herra Konyecz astui hänen rinnallensa, säistäen tuimalla katsannollaan esimiestänsä, vakaana oman moittimattomuutensa tunnossa.

"Herra ratsumestari! Teidän seuranne ei ole minulle annettu sitä varten, että teidän pitäisi tarkastaa minun käskyjäni, vaan sitä varten, että teidän pitää niitä noudattaa. Tässä toimessa olen minä määrääjä ja te olette määräyksen toimeenpanija. Jos minä en tee tehtävääni loppuun asti leppymättömällä ankaruudella, niin minä sillä saan nuhteita korkealta esivallalta".

Föhnwald käänsi puoleksi selkänsä heille, sanoen varsin tyynesti:

"Uskokaa pois, herra komisarius, jos te saatte hallitukselta nuhteita, niin saatte pistää ne mihin tahdotte, mutta jos minä sattumalta sivallan korvanne pois, niin en tiedä antaako korkea hallitus teille uuden".

Tämä vastaus tyydytti noita herroja siihen määrään että molemmat yht'äkkiä peräytyivät. Herra Saituri ei jatkanut taistelua ennenkuin oli mennyt suuren tammisen ruokapöydän taakse. Vasta kun tämä mainio kapine oli heidän välillänsä puhutteli hän jälleen ratsumestaria:

"Te suvaitsette ruveta ritarilliseksi ja esiintyä jalomielisenä. Se on teidän vallassanne. Käskekää te sotamiehiänne suutelemaan neidin kättä, minä en heitä tarvitse. Älkää huoliko asiasta; kyllä minä herra Konyecz'in avulla voin pitää asianomaisia lämpiminä, jotta minun järjestelmäni voiton saa".

Kun herra Konyecz kuuli nimensä mainittavan katsoi hän välttämättömän tarpeelliseksi valaista näitä yleisiä mieli-perusteita tarkasti ilmoittamalla ohjelmansa.

Vaikka herra Konyecz rahan-vartijana ainoastaan oli vältvääpelin arvoinen, oli hän kuitenkin täydellisesti vakuutettu siitä, että hän nykyisen viisaan järjestelmän kautta oli ratsumestarin päällikkö.

"Hohoo! herra Konyecz kyllä ymmärtää kävellä suurissa saappaissa naisten huoneissa ja polttaa pahanhajuista tupakkaa heille makeaksi tuoksuksi, huvitella armollista neitiä puheella, joka on vähän niin ja näin, olla olevinaan juovuksissa ja kauhistuttaa naispalvelijoita, sekä öisin käydä kiroilemassa ja meluamassa lukittujen ovien ulkopuolella. Herra Konyecz on kokenut veitikka senlaisissa toimissa. Herra Konyecz tietää mistä kärpäset tulevat. Ja lopullisesti jos tämä kaikki ei auta, niin hän myöskin tietää missä rahat löytyvät naisten luona kun sanotaan ett'ei niitä ole".

Tämän kaiken lausui herra Konyecz ylpeydestä loistavalla katsannolla, ja puhuen itsestään kolmannessa persoonassa. Puheen kestäessä heilutti Föhnwald ratsuraippaansa ilmassa. Kun puheenvirta lakkasi juoksemasta, pani hän ratsuraipan naisten huoneen kynnyksen eteen.

"Ja minä sanon teille että joka uskaltaa astua minun ratsuraippani yli, sen pääkallon minä murskaksi muserran".

Sitten istui hän tyynesti sen pöydän ääreen, jota äsken huoneesen tullut palvelustyttö rupesi kattamaan herra Saituria ja herra Konyecz'ia varten. Hän voi kattaa ainoastaan toisen puolen pöydästä, sillä herra Föhnwald ei näyttänyt aikovan jättää toista puolta vapaaksi.

Pii'an tulo katkaisi riidan, ja lyhyt rauha syntyi. Mutta niin kuin tämmöisten kyökkipiikain yleensä, niinpä Böschkenkin mieli hehkui näkemään herrat toinen toisensa tukassa. Melusta päättäen, joka kyökkiin saakka oli tunkeunut, hän ymmärsi ett'eivät he juuri olleet leikkiä laskeneet keskenänsä; Böschkellä oli sentähden olevinaan hirveän paljon tekemistä siellä sisällä, hän pyyhki astioita, pani esille veitsiä ja kahveleja, josta herra Saituri, joka mielellään olisi jatkanut riitaa, siitä tuli aivan hermottomaksi.

Hän kuiskasi sill'aikaa kuitenkin jotakin herra Konyecz'in korvaan, ja tämä oli kyllin epäkohtelias vastaamaan ääneensä kuiskutukseen:

"Kuinka, pitääkö minun nyt kohta lähteä matkaan ennenkuin olen saanut mitään lämmintä ruumiiseni?"

Tämä oli juuri sopiva tilaisuus herra Saiturille saada huutaa
Böschkelle, joka askarteli joka paikassa:

"Kuules piika, koska ai'ot antaa meille ruokaa?"

Nyt "Aspis" heräsi Böschkessä.

"Mikä piika? Vaikka olenkin piika, niin en ainakaan ole teidän. Luuleeko herra että päivällinen vispataan kokoon yhtä pian kuin rotokolla? Tämä ei ole mikään ravintola eikä täällä ole ruokaluetteloita. Täällä on odottaminen kunnes ruoka valmistuu; kun se on valmis kannan sen pöydälle, ja kun se on syöty, sanon minä: olkoon se terveydeksenne".

Ennenkuin herra Saituri ehti antaa nuhteita nenäkkäälle tytölle, sanoi ratsumestari:

"Sisar! Näillä herroilla on hirveä nälkä, toisen pitää tehdä erinomaisen tärkeä matka. Jos vielä on jotakin jälellä Gulyasch-lihasta, jota söimme päivälliseksi, niin tuo sitä pöydälle; he eivät parempaa toivo".

"Kyllä sitä vielä on jälellä, kohta tuon sitä pöydälle".

Ymmärsikö Böschke leikinteon vai ei, on epätietoista, mutta varma on että hän kohta tarjosi herroille lopun lihasta, jota oli illaksi säästänyt.

Herra Saituri pärisi vihasta ja käveli edes takaisin laattialla, kädet selässä, pyyhki hien otsaltaan eikä katsellutkaan tuota kummallista Gulyasch-lihaa. Herra Konyecz ei pitänyt samaa mieltä, hän ajatteli itsekseen: Saituri on ystäväni, niinpä ministerikin, mutta vatsani on kuitenkin paras ystäväni. Käskyä odottamatta istui hän pöytään, ja herra Saiturin täytyi, estääkseen ystävän syömästä kaikki, noudattaa hänen esimerkkiänsä ja ryhtyä hänkin tuohon ainoaan ruokalajiin. Tämä oli kyllä hyvä itsessään, vaan sekä etu- että jälkiruokaa puuttui, joka oli paha vika.

Pöydässä oli vielä jotakin, jonka vieraat mielellään olisivat suuhunsa syöneet, jos vaan olisivat tietäneet mistä päästä oli aloittaminen, nimittäin ratsumestari. Tämä oli atrian kestäessä istunut pöydän toisessa päässä selkä vieraita kohti.

Herra Saituri tuskin malttoi mieltänsä siksi kun viimeinen lihapala oli vatsassa. — "Ota nyt esille kirjoitustarpeet".

Herra Konyecz otti matkalaukusta tarpeelliset kalut.

"Kirjoita niinkuin minä lausun:"

"Herra översti! Ratsumestari Föhnwald, jonka olette määränneet minun käytettäväkseni — — —"

"Ei!" sanoi Föhnwald. "Teidän pitää kirjoittaa minun lausumiseni mukaan:"

"'Ratsumestari Föhnwald ei tahdo noudattaa määräyksiäni. Minä pyydän että hän siitä vedetään edesvastaukseen!' Piste. Ei sanaakaan sen enempää".

Herra Konyecz ällistyi aivan. Nyt lausuttiin kahdelta haaralta! se ei käy laatuun.

Julius Caesar lausui yht'aikaa kuudelle hengelle, mutta että kaksi ihmistä lausuu yhdelle, sitä ei Caesarkaan kokenut. Herra Konyecz pani sentähden kynän poikkipäin suuhunsa ja katseli milloin toista, milloin toista, mitä tästä tulisi.

"Tahdotteko kirjoittaa mitä olen sanonut?" huusi ratsumestari Föhnwald hänelle, lyöden nyrkkinsä pöytään niin että läkkipullo lensi alas siitä ja herra Konyecz peloissaan ylös tuolilta.

"Kirjoita mitä ratsumestari on sanonut", myönsi herra Saituri. "Loput voitte sanoa suullisesti". Tämän jälkeen raapaisi hän nimensä tuon lyhyisen kirjeen alle, pani sen kuverttiin ja varusti sen sinetillä. Herra Konyecz pani siihen tuon tunnetun päällekirjoituksen ja pisti kirjeen punaseen nahkalaukkuunsa.

Herra Saituri antoi hänelle taskustaan kourallisen matkarahoja. Valtio maksaa kestit.

"Ja nyt, herrani, ehkä asetatte joukkonne taloon kunnes sanansaattaja palajaa".

"Sen teen!"

"No kenties te nyt pääsette tästä ikävästä toimesta, mutta te ette koskaan tule majuriksi, sen voin teille vakuuttaa, herra ratsumestari!"

"Ei tällä tappelu-tantereella!"

Ratsumestari astui nyt alas pöydältä ja käski palvelijansa leikata hänelle ratsuraippaa jostakin pajun-oksasta, sillä hänen piiskansa toimitti nyt toista virkaa. Sitten ratsasti hän ulos arolle ja palasi vasta myöhään illalla.

Kun astui maahan kohtasi hän hetkeksi Bilágoschin. Tämä lausui hänelle ainoastaan tuon ainoan sanan: "kauheata!"

Bilágoschi oli matkapuvussa.

"Herra kapteni", sanoi hän Föhnwald'ille, "teidän jalon käytöksenne johdosta olen tehnyt päätöksen, johon ei mikään olisi voinut minua saattaa. Minä lähden pikimältä kaupunkiin, tunnen nimeksi erään koronkiskojan siellä, joka lainaa rahoja 100 prosenttia vastaan. Hänelle annan minä pantiksi ruumiini ja sieluni ynnä tulevan vuoden sadon. Lainaan rahoja millä ehdoilla hyvänsä, vaikka joudunkin rappiolle joksikuksi ajaksi; mutta maksaa minun pitää. Kunnes palajan jätän vaimoni ja lapseni teidän suojaanne".

"Hyvä! kunniasanani: ei kukaan ole uskaltava heitä vahingoittaa".

Bilágoschi lähti myöhään yöllä,

Föhnwald piti sanansa. Kahden päivän kuluessa oli tuleva rauha. Sotamiesten läsnäolo tuskin huomattiinkaan, heidän käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli siivo ja he olivat avullisna veden kantamisessa kaukaisesta kaivosta. Sotilaat säästivät muonatavavoita, niinhyvin ihmisten kuin elukoidenkin.

Föhnwald ei kohdannut naisia ainoatakaan kertaa, hän vältti heitä.

Herra Saiturikin pysyi siivosti vierashuoneessa eikä häirinnyt ketään hävyttömyyksillään.

Kolmantena päivänä odotti jokainen tuskallisena Bilágoschin palaamista. Tänään hän varmaankin palajaa kaupungista.

Föhnwald ratsasti itse kaksi kertaa päivässä tilusten rajalle katsomaan eikö herra Bilágoschia vielä kuulunut.

Viimeinkin eräänä iltapäivänä kuului vaunujen ratina pihalta.
Naiset riensivät ikkunoiden luo, Föhnwald portaille.

Mikä katkera erehdys!

Bilágoschi ei tullutkaan, vaan rahan-vartija. Hänen kanssansa istui vaunuissa kaksi santarmia pajonetit taivasta kohti.

Herra Konyecz oli ylpeästi pistänyt suuren kirjeen rintataskuunsa, ja nousten vaunuista sanoi hän esimiehen käskevällä äänellä santarmeille, että hekin saivat astua alas ja portailla odottaa uusia käskyjä.

Nyt meni hän juhlallisesti, jalkojansa laahaten, eteenpäin. Föhnwald seurasi häntä.

Herra Saiturikin riensi piilopaikastaan. Molemmat heimolais-sielut loistivat niin suloisesti toinen toistansa vastaan.

Herra Konyecz veti esilie tuon suuren kirjeen rintataskustansa ja ojensi sen voittosaaliina herra Saiturille.

Föhnwald nojautui käsivarret ristissä pöydän syrjään ja odotti hyvää uutista.

Herra Saituri avasi kirjeen, katseli sitä ja astui sitten ylpeästi herra Föhnwald'in eteen seisomaan.

"Herra ratsumestari, minä olen valtuutettu lukemaan teille tämän kirjeen."

"Minä kuuntelen".

"Herra översti kirjoittaa minulle:

"Jalosukuinen herra ylikomisarius. Minä valtuutan teitä selittämään ratsumestari Föhnwald'ille, että hänen kaikissa on noudattaminen teidän määräyksiänne. Jos hän ei ole siihen suostuvainen, tulee hänen heti järjestää yksityiset asiansa parhaimman käsityksensä mukaan" j.n.e.

"Olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald. "Kuinka määräyksenne siis kuuluvat?"

"Että te, herra ratsumestari, olette estämättä ryöstöä tässä talossa."

"Sitä olen jo noudattanut. Yksi sananen minulta talon herralle on aikaansaanut enemmän kuin väkivalta. Hän on lähtenyt kaupunkiin lainaamaan rahoja. Hän on pian saapuva kotia maksamaan".

"Sillä hän vaan peijasi teitä! Lähti pakoon ett'ei talossa olisi miestä, johonka voitaisiin puuttua. Luuli tietysti että säälisimme naisia. Mutta siinäpä hän pettyy kun pettyykin. Kyllä me ymmärrämme mitenkä naistenkin kanssa menetellään. Kaksi päivää olemme täällä maanneet toimettomina, ja kolmantena on meillä oikeus ryhtyä toimeen. Me aloitamme naisista".

"Minä olen luvannut, että naiset saavat olla häiritsemättä kunnes hän palajaa".

"Tämä tietää siis: ett'ette noudata käskyäni".

"Aivan niin".

"Siinä tapauksessa kysyn teiltä oletteko ymmärtäneet toisen osan esimiehenne kirjeestä?"

"Sen olen ymmärtänyt", sanoi Föhnwald, ja riisuttuansa miekan vyöltänsä, heitti hän sen pöydälle. "Minua voidaan pakoittaa olemaan tästälähin vetämättä miekkaani, vaan minua ei voida pakoittaa syömään sanaani".

"Hyvä, herra Föhnwald, siitä hetkestä kun te riisutte miekan vyöltänne, ette minusta enää ole olemassa".

Näin sanoen kääntyi hän herra Konyecz'in puoleen ja osoitti ovea naisten huoneesen.

"Tuo ovi on avattava!"

Tämä ovi oli sama, jonka edessä Föhnwald'in ratsuraippa makasi.

Herra Konyecz riensi ovelle, mutta Föhnwald ehti sinne ennen, otti ylös ratsuraippansa ja sanoi:

"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald' on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".

"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo, jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.

"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta pois oven edestä!"

"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"

"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"

"Tehkää niin!"

Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan komisariuksen luo.

"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".

Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen tyttärensä nyt ryhtyi.

"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja puhukaa, neitini!"

Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra
Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. — Tässä on miettimistä.
— Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa
mäsäksi kaiken sivililihan?

Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.

"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä rukoilen teitä!"

Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.

"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon, jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen saanut tarpeeksi tästä palveluksesta".

"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".

Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.

"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".

"Me olemme teille hyvin kiitolliset".

Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.

"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"

"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit — muistoja niin monesta onnellisesta päivästä.

"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"

"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"

"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän asian-tuntemusta".

"Ei haittaa. Minä olen varoillani".

"No, minulle on yhdentekevä".

Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet — maa- ja henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat, jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.

Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten pörssi-sanomien mukaan.

Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.

Ratsumestari Föhnwald seisoi ikkunanpieleen nojautuneena ja kummasteli sitä suloutta ja vakavuutta, jolla tämä lapsi toimitti ikävän tehtävänsä.

Kun tämä oli suoritettu, s.o. kun kuitti oli Ilonkan kädessä ja tukatit herra Saiturin kukkarossa, astui herra Konyecz esille. Hän oli nojautunut esimiehensä tuolin selkäpuuhun ja tarkastanut laskuja, ett'ei erehdyksiä tapahtuisi. Nyt hän astui lähemmäksi ja veti esille jotakin, joka tähän asti oli ollut piiloitettuna hänen selkänsä takana. Hymyillen ja kulmiansa kohottaen, ikäänkuin olisi vakuutettu siitä, että hänen leikintekonsa oli hyvin onnistunut, vaikk'ei hän tahtonut ensimmäiseksi nauraa, hän lähestyi.

"Ja sitten pieni sakko, pieni neitini!" sanoi hän ojentaen Ilonkalle jonkinmoisen setelin.

"Mitä tämä on?"

"Olkaa niin hyvä ja katsokaa".

Ja hän tuli nyt asian perille. Nuo tupakkalehdet, joita hänen äitinsä oli pistänyt sohvan päällyksen alle, varjellakseen kangasta koilta, olivat nostaneet isällisen valtion vihaa. Rangaistus oli viisi gulden'ia ja muutamia kreutzeriä.

Tämäkin oli maksettava.

Ilonka käsitti varsin hyvästi, että olisi ollut turha sanoa, ett'ei löytynyt talossa enempää rahoja. Vastaus olisi ollut: "No me odotamme kunnes tulee".

Herra Konyecz seisoi ilkkuen tytön edessä nauttien hänen hämmästystänsä.

Ilonka pisti käden taskuunsa ja otti siitä veitsen.

"Hohoo", ajatteli herra Konyecz, "tämä ei tiedä hyvää".

Vaan veitsellä rupesi Ilonka rikkomaan erästä rannerengasta, jota hän käytti ja johon oli pantu 12 unkarilaista hopearahaa ynnä yksi unkarilaisella päällekirjoituksella varustettu tukati. Tämän kaltaiset rannerenkaat olivat siihen aikaan hyvin tavalliset. Tukatin Ilonka irroitti veitsen avulla ja viskasi sen herra Konyecz'ille. Nyt sekin oli maksettu.

"Totta kai nyt olemme kuitit?"

"Olemme kyllä tätä nykyä!" vastasi herra Saituri ja kumarsi syvään. Nyt hän aikoi ruveta rakastettavaksi. "Katsokaa ihana, armollinen neiti, miksi ette kohta alussa suorittaneet tätä velkaa? Tiesinhän minä että loppu tulisi tämmöinen. Eikö olisi ollut parempi välttää ikävyyksiä? Miksi pakoittaa valtiota ryhtymään tämmöisiin toimiin alamaisia kohtaan?"

"Herra komisarius!" aloitti ratsumestari, "olkaa lyhytpuheinen hyväntahtoisissa opetuksissanne, sillä nyt minä käsken satuloimaan".

Ja hänen oli lopettaminen, sillä Ilonka antoi hänen seisoa siinä ja juoksi ulos kyökkiin ilmoittamaan Böschkelle, ett'ei mitään valmistuksia vieraita varten tarvitsisi tehdä enään.

"No, näettekö, herra ratsumestari, että minä aina olen oikeassa", sanoi herra Saituri. "Ihminen älköön olko herkkätuntoinen. Me puolestamme olemme kaikki koneita, jotka eivät saa tuntea eikä ajatella. Tuota saamme tehdä ainoastaan kun valtiokoneen hallitsijat sitä suvaitsevat ja siihen suuntaan kuin he määräävät".

Föhnwald ei kuullut puoltakaan tästä puheesta, hän riensi ulos hevosensa luo ja käski sotamiehet ratsuille.

Herra Konyecz'ille tuli kiiru, ja komisariukselle samaten, käskeä valjastamaan. Hullua olisi ollut jäädä sotamiesten lähdettyä.

Tyytyväisenä ja hymyilevänä seisoi herra Saituri portailla, niinkuin rakas talon-ystävä ainakin, jota ei mielellään pois päästetä, mutta joka kuitenkin lähtee matkalle unohtamattomilla muistoilla menneistä ihanista päivistä.

9 Luku.

Pajazzo.

Mutta ennenkuin hra Saituri sai oikein valjastetuksi ja kaikki silat reilaan, tuli eräs pieni tapaus vielä lisäksi päivän huvituksiin.

Tiellä syntyi yht'äkkiä aika melske. Työväen juoksentelevat lapset, jotka eivät ensinkään huoli siitä mitä talossa tapahtuu, rupesivat huutamaan kuin mielipuolet:

"Heisaa, tuossa tulee Pajazzo! Eläköön Pajazzo!"

Ja nyt tuli pihalle koko joukkokunta. Sen etupäässä oli rattaat. Rattailla oli ryysykasa ja ryysyissä istui pieni nälkään menehtynyt lapsi, josta ei selville saatu oliko se tyttö vai poika. Rattaiden vieressä kulki vähän isompi lapsi, tamburini kädessä. Molemmat olivat puetut likaisiin trikooteihin ja koristetut hohtavilla punaisilla tilkuilla, ja pörröiset tukat olivat sidotut vanhoilla korunauhoilla. Rattaiden edessä on herra Pajazzo itse, sillä hän niitä vetää. Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva mies, kuljeksiva komediantti, arokapakkojen huvittelija, sen raukan narri, joka käy hänen jälessänsä ja huutaa: "hopsan Pajazzo!" Päässä hänellä on kulkusilla varustettu huippulakki; hänen pukunsa on muuten kokoonpantu tilkuista, joista huomaa että ovat tottuneet tulemaan sateesta pestyiksi ja tuulesta kuivatuiksi. Sekä Pajazzon että hänen lapsensa kasvot ovat paksulta maalatut liidulla ja huonolla punasella värillä. Hänen kulmakarvansa ovat mustatut limröökillä puolenkuun muotoisiksi.

Tuolla takana hyppi pieni tatarilainen hevonen, joka on sidottu rattaisin. Ei se kuitenkaan vedä niitä, sen tekee hänen herransa. Tuo pikku hevonen on itse taiteilija, ja enemmän sääli olisi hevosta kuin sen omistajaa. Sillä jos herra omistaja vahingoittuu, niin hevonen kyllä toimeentulee ilman häntä, mutta jos hevonen vahingoittuu, niin tämä olisi ääretön vahinko sen herralle.

Tämä joukkokunta tuli, kuten sanottiin, ryöstetyn talon pihalle, huvittaakseen talonväkeä hullunkurisilla tempuillaan.

Sopimattomampaan aikaan ei olisi voinut tulla.

"Menkää pois täältä Herran nimessä, ihmisparat. Täällä ei sovi pelata komediaa!" Näillä sanoilla lähetti Böschke ne pois ennenkuin ehtivät aloittaakaan.

Böschke ajatteli itsekseen että herra komisarius tänään oli erittäin hyvällä tuulella ja että nuo köyhät raukat ehkä hänen kunniakseen voisivat panna jotain toimeen. Siltä herralta ehkä saisivat pari kreuzeriä, jotka kaiketi tulisivat hyvin otolliseen aikaan.

Joku kenties saattaa katsoa sitä kummalliseksi oikuksi että annetaan pelata komediaa talossa, josta viimeinenkin ropo on viety. Mutta herra Saituri oli mies saamaan semmoisen oikun.

Vaan pysykäämme totuudessa. Läkkikala ei ole pahansuopa. Hän tarttuu saaliisen ja imee veren siitä kaikin voimin, vaan tätä hän ei tee peritystä vihasta toiseen tai toiseen uhriin, vaan ainoastaan sentähden että hän on senluontoiseksi luotu. Hän vainoo kylpevää impeä yhtä paljon kuin merihämähäkkiä. Krapu tai ihminen, hänestä se on yhdentekevä. Hänellä on vatsalaukku, joka on täytettävä; siinä kaikki muuttuu läkiksi, olkoonpa lämmintä verta tai verettömiä itikoita.

Herra Saituri kallistui yli verandan aidan ja katseli sikarri hampaissa Pajazzon konstitemppuja.

Tämä teki kaikkia niitä ihmeellisiä konsteja, joilla tämmöiset matkustavat taiteilijat ihastuttavat rahvasta ja houkuttelevat itselleen heidän rahojansa. Hän levitti likaista mattoa, jossa hän sekä elävät nukkensa seisoivat päälaella ja väänsivät selkäpiinsä vääräksi käsillä kävelemisellä. Hän kannatti jalan anturoilla lapsensa, jotka seisoivat päälaella tallukset taivasta kohti. Hän söi rohtimia, oksensi tulta ja veti pitkiä nauhoja nenästään ja suustansa ja väänsi kasvojansa kaikin tavoin niin paljon kuin vilkkaat kasvonsa jaksoivat. Sen ohessa puhua määkkyi hän kaiken maailman kielillä ja nauraa hohotti omille sukkeluuksilleen. Herra Saituri katseli näytelmää suurella uteliaisuudella.

Viimeiseksi talutti pajazzo esille tuon pienen hevosen ja näytti kunnioitetulle yleisölle sen taiteilija-ominaisuudet. Pieni hevonen osasi kantaa suussansa kapinetta niinkuin jahtikoira; polkemalla etujaloillaan antoi se vastauksia luvunlasku-kysymyksiin, joita herransa sille teki; käskystä se polvistui ja tanssi galoppia sekä valssia rummun tahdin mukaan, Hevonen osoitti olevansa sangen oppinut.

Kun pajazzo oli tehnyt kaikki konstinsa ja herrojen hymyilevistä naamoista luuli näkevänsä, että hän oli korkeita asianomaisia huvittanut, otti hän päästänsä kulkusilla koristetun lakkinsa ja kävi ympäri saadakseen palkinnon taidostansa.

"Bravo, pajazzo, bravo!" huusi herra Saituri, taputtaen käsiänsä. "Sinä olet aika mestari ja olisit oiva jäsen Renz'in sirkissä. Mutta nyt tulee kai kysymys maksusta. Kuinka suuri on sinun pääsymaksusi?"

"Se on aivan ihmisten aseman mukaan. Talonpojat antavat kreuzerin ja herrat antavat herruutensa mukaan yhden sechserin tai yhden guldenin".

"Oh, etpä olekkaan vaativa. Tavalliset ihmiset maksavat niin paljon kuin voivat, herrat mitä tahtovat. Kaikkiansa saat luultavasti noin yhden guldenin päivässä?"

Narri mitään vaaraa aavistamatta luuli että tuo leikkisä mies oli talon isäntä, joka tiedusteli kuinka paljon hänen pitäisi ottaa omasta taskustansa, palkitakseen taiteilijaa.

"Hyvä herra, saanhan välistä kaksikin päivässä ylhäisiltä herroilta".

"Otaksukaamme ainoastaan yhden guldenin", sanoi herra Saituri, "ja otaksukaamme että on 65 päivää vuodessa, jolloin ei mitään ansaitse, niin sinulle jääpi vuotuista tuloa 300 guldenia. Niin paljon sinä ansaitset, pajazzo, eikö niin?"

Tuo köyhä raukka kiiruhti myöntämään.

"Ja kuinka suuren veron sinä tästä maksat, pajazzo?"

Komediantti luuli tavanneensa oikein hupaisen herran.

"Sangen paljon, herrani", vastasi hän leikillisesti. "Joka vuosi kuluu minulta yksi bulbani-takki, ryysyt viepi ryysy-kauppias ja siitä hän voi tehdä vaikka 100 guldenin pankki-setelin".

Herra Saituri nauroi tälle vastaukselle.

"Hyvin vastattu, pajazzo, mutta tällä hetkellä olet kuitenkin rästiluettelossa. 300 guldenin vuositulosta tulee sinun maksaa III:nnen tabellin mukaan vuosittain 21 guldenin vero. Se on velvollisuutesi". Hän kääntyi herra Konyecz'in puoleen.

"Kirjoita nyt tälle herralle kuitti 21 guldenin verosta III:nnen tabellin mukaan".

Herra Konyecz ryhtyi todenteolla toimeen. Mutta komediantti väänsi surkeasti apinankasvojansa ynnä nokisia kulmiansa.

"Semmoisella rahalla ei Hans Katzenbuckel koskaan ole tullut maksetuksi".

Herra Saituri lausui Konyecz'ille: "Veron-alaisen nimi on Hans
Katzenbuckel".

Pajazzo rupesi nyt tarkastamaan katselijoita ja hänen talonpoikainen järkensä ilmoitti hänelle, että hän oli joutunut hyvin huonoon paikkaan. Täällä on ryöstö tapahtumaisillaan ja nämä vieraat ovat sen toimeenpanijat. Ei ole leikkiä tämä.

Liikuttamatta toista suupieltänsä sanoi pajazzo muutamia sanoja lapsilleen. Nämä yht'äkkiä kiertämään mattoa kokoon ja täyttä laukkaa juoksemaan hevosineen päivineen porttia kohti. Mutta herra Saituri ajoi ne santarmilla takaisin.

"Kas niin, Hans Katzenbuckel, sinä tahdot pötkiä tiehesi keskellä keskustelua; se oli huono leikki sinun puoleltasi. Tahdoit jättää minun tänne seisomaan kuitti kourassa, vaikka olen niin kauan sinua etsinyt sen kanssa. Täällä se on. Ota se pois ja maksa 21 guldenia".

Pajazzo luuli nyt todellakin, että hänestä laskettiin leikkiä. Ei hän koskaan suurilla markkinoillakaan ollut nähnyt 21 guldenia yht'aikaa. Yhtä monta groschenia oli usein hänen suurin aarteensa.

"Jos te maksatte 22 guldenia näytelmästä, niin voimme kuitata", sanoi pajazzo leikillisesti.

"Herra taiteilija", sanoi herra Saituri, "minulla ei ole aikaa laskea leikkiä. Tämä on totta eikä leikkiä. Maksamaton veronne tältä vuodelta tekee 21 guldenia, ja teidän velvollisuutenne on maksaa se".

"Mutta minulla ei ole ropoakaan".

"Siinä tapauksessa teidän pitää pantiksi antaa irtain omaisuutenne taikka joku muu ulos-ottoon sopiva esine".

Pajazzo nauroi:

"Ho, hoo, vai ulos-ottoon sopiva esine! Tahdotteko valita toisen lapsista takavarikkoon otettavaksi?"

"Ei ole kysymys lapsista. Onhan sinulla muutakin. Hevonen tuossa!"

Pajazzo ällistyi. Että hevonenkin oli lukuun otettava, sitä hän ei odottanut.

"Mutta, hyvä herra, tuo hevonen ei ole samanlainen kuin muut hevoset.
Se on minulle yhtä tarpeellinen kuin kirves salvomiehelle, naskali
suutarille ja sakset räätälille. Sitä ei voi minulta ryöstää velasta.
Hevonen on minulle niin tuiki tarpeellinen kuin käsi tai jalka".

"Lörpötyksiä!" sanoi läkkikala käskevällä äänellä. "Sinä ja kakarat kyllä voitte komediaa pelata ilman hevosta, voitte rumpua lyödä, purra poikki kengän saumaa ja tanssittaa nenällänne oljen korsia. Joko sinä paikalla kauniisti maksat mitä olet velkaa valtiolle, taikka minä otan hevosesi".

Hans Katzenbuckel ei tahtonut uskoa noita uskottavia tietoja, joita herra Saiturin kieli lausui. Epätoivoissaan kääntyi hän sentähden santarmin puoleen, joka piti hänen hevostansa suitsista ja puhutteli häntä tschechiläisellä murteella, tiedustaakseen oliko tämä leikkiä vaiko kamala totuus.

Rehellinen santarmi tietysti ei voinut muuta vastata kuin että asia ei ollut naurettava, ja että se, joka oli joutunut herra Saiturin kynsiin, ei minkään almanakassa olevan pyhimyksen avulla irti pääse. — Tämän selityksen johdosta pajazzo viimein hyrskähti itkuun; hän heitti pois lakkinsa kulkusineen päivineen, juoksi ylös verandalle, polvistui herra Saiturin eteen ja alkoi rukoilla ja vaikeroida.

"Herra! jalo herra, olkaa armollinen! Minulla ei ole rahoja eikä keinoa ansaita niitä edes sen verran, että saisin lapsilleni leipää. On monta viikkoa siitä kuin viimein keittoruokaa söimme. Olkaa meille armollinen. Lapset, tulkaa tekin rukoilemaan hänen armoansa, hänen ylhäisyyttänsä, hänen eksellensiänsä!"

Herra Konyecz oli pakahtua nauruun, katsellessansa tätä näytelmää. Hän olikin naurettava. Valkoiseksi ja punaiseksi maalattu pajazzo, joka ulvoi ääneensä, ja kaksi pientä pajazzoa, jotka takertuivat ankaran herran käsihin ja jalkoihin sill'aikaa kuin sama ankara herra jaloin ja käsin ponnisti päästäksensä irti näistä syleilyksistä, joka oli sangen vaikea, sillä pienillä pajazzoilla oli väkevät käsivarret. Toinen huutaa herjaussanoja, toiset rukoilevat ja valittavat. Herra Konyecz'in olisi todellakin pitänyt suorittaa pääsymaksu, sillä hänellä oli erittäin hauska, ja hän maksoikin miekan lappeella, kun herransa käskystä ajoi pois nuo hävyttömät roistot.

"Hävytön komediantti-joukko", huutaa puhalsi herra Saituri raivoissaan, "kylläpä minä teille veron anteeksiannan! Nämä maankiertäjät ansaitsevat rahoja joka paikassa, vaan eivät maksa veroa. Toinen köyhä raukka saa syödä kynsiänsä, voidaksensa täyttää velvollisuutensa valtiota kohtaan. Nämä vaan kiertävät maata syöden ja juoden, mutta kun vero-seteli tulee, niin silloin — joukko pakoon. Kyllä minulla on ennenkin ollut tekemistä tuommoisten petturien kanssa. Ett'eivät minua unohda, sen tiedän. Kahdentoista pitkän vuoden kuluessa eivät he olleet veroa maksaneet. Luuletteko, että semmoiset, jotka eivät veroa maksa, saavat kuljeskella ympäri maata? Minusta on sangen hupaista pyytää tuommoisia lintuja, sillä niissä on oiva kepponen pettää valtiota. Maksa pois vaan mitä olet velkaa tahi saat olla hevosta vailla!"

Pajazzo oli jo heittänyt sikseen armon rukoilemisen läkkikalalta. Hän riisui nöyrästi huippulakkinsa ja rupesi kerjäämään.

Olihan talossa niin monta, jotka taisivat auttaa.

Ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli ratsumestari.

"Hyvä ystävä", sanoi Föhnwald, "ei täällä maksa vaivaa kerjätä. Taaton viimeinen ropo on jo mennyt tuon herran taskuihin; täällä eivät siis voi sinulle mitään antaa. Mitä minuun tulee, en olisi antanut sinun ryömiä maassa näin kauan, jos minulla olisi rahoja ollut: mutta minun viimeinen groschen on jo lopussa, eikä sotilailla ole ainoatakaan eksynyttä äyriä. Jos tapaat niitä, jotka ovat vielä pahemmassa pulassa kuin sinä, niin kysy niiltä, miksi sotilaat, jotka olivat heidän taloonsa majoitetut, ovat ilman rahoja. Älä voitele itseäsi maalilla ja kyynelillä, vaan sano hyvästi hevosellesi ja ryhdy kupperi-keikkoihin. Niin saavat kaikki muutkin tehdä".

Herra Saiturin oli kunnian-asia pysyä päätöksessään. Hänen vaununsa ajoivat esille, hän antoi santarmille käskyn sitoa pajazzon hevosen vaunuhevosten rinnalle.

Ylhäisille herroille oli naurettava näky, kun, kuultuansa käskyn, pajazzo halaili hevostansa, suuteli sen kuonoa ja hyväili sitä tuhannella tavalla.

"Rakas hevoseni, hyvä, armas ystäväni, ainoa leipätoverini, — jonka kanssa olen jakanut jok'ainoan palasen, jota olet auttanut minua ansaitsemaan. Vaimoparkani on sinua kasvattanut ja sinä kannat hänen nimeänsä. Nyt menet sinä pois, niinkuin hän, sinä kuolet niinkuin hän. Oi rakas, rakas hevoseni, kuka nyt on ansaitseva lapsilleni leipää?"

Hetkeksi juolahti hänen mieleensä ampua santarmin hänen omalla kivärillään, hypähtää hevosen selkään ja lähteä täyttä laukkaa ulos avaraan maailmaan, mutta sen ajatuksen heitti hän pian; "mihinkä sinä ihmis-parka pääsisit kurjalla hevoskaakillasi niin monesta ratsumiehestä pakoon!"

Ja sitten hevonen todellakin sidottiin herra Saiturin vaunuhevosten rinnalle. Tämä herra oli nyt lopettanut tehtävänsä täällä ja kiirehti ehtiäkseen vielä samana päivänä toiseen paikkaan. Hänen täytyi tehtävänsä toimittaa, yksityistä huvitusta varten hän ei saanut kauan jäädä samaan paikkaan.

Pajazzo äänetönnä koroitti ristiin pannut kätensä herra Saiturille vielä kerran, armeliaisuutta anoen, kun armollinen herra astui vaunuihin.

"Laittakaa tuo ihminen pois!" käski läkkikala alamaisiansa.

Herra Konyecz hyppäsi ajurin istuimelle ja molemmat santarmit talonpojan rattaille. Herra Saituri sanoi kohteliaasti jäähyväiset ratsumestarille, lausuen: "iloiseen näkemään saakka, herra ratsumestari!" Föhnwald mutisi jotakin hampaittensa välissä, jota voipi selittää sanoiksi: "en pidä väliä siitä!" Ja molemmat vaunut pyörivät pois.

Pajazzo juoksi heidän jälessään ja katseli sieltä kauan eteneviä vaunuja. Hänellä oli vielä kipinä toivoa siitä, että tämä lopultakin olisi leikkiä, että tuo korkea herra ainoastaan oli tehnyt kuria hänelle ja aikoi päästää hevosen irti kun oli ajanut kappaleen matkaa. Mutta nähtyään, että he todellakin lähtivät pois ja ett'ei hevonen palannut, astui hän horjuen takaisin pihalle.

Ratsumestari ja hänen väkensä olivat hevosten selässä.

"Herrani!" kysyi pajazzo, "onko se totta että hevoseni on poisviety?"

"Se on toden totta".

"Mitä aikovat tehdä sen kanssa?"

"Myydä sen torilla".

Miehen silmät kävivät verisiksi kun hän sanoi:

"Mitä se nyt hyödyttää että minä ja lapseni elämme? Minä tapan ne ensin ja sitten itseni".

Näin sanoen veti hän taskustaan linkkuveitsen, viritti sen ja syöksi epätoivoissaan ja raivoissaan lastensa päälle.

Lapsiparat juoksivat hädissään pakoon ja hakivat suojaa hevosten alla, minne isä heitä takaa ajoi veitsi kädessä; sotamiehet koettivat pidättää häntä, vaan hän kiertyi irti heidän käsistään ja juoksi lasten jälkeen, jotka viimein pääsivät kyökkiin, minkä ovi oli auki, ja pajazzo seisoi yht'äkkiä neiti Ilonkan edessä.

"Seis!" huusi hän käskien. "Mitä te tahdotte?"

"Tappaa ja tulla tapetuksi; tappaa sekä itseni että lapseni. Siitä ei kukaan minua estäne".

"Rauhoittukaa!" sanoi nuori tyttö ja otti veitsen hänen kädestänsä, niinkuin hänellä olisi ollut tekemistä vallattoman lapsen kanssa. "Mitä ai'otte tehdä veitsellä?"

Pajazzo rupesi itkemään eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Tule minun kanssani!" sanoi Ilonka. "Minä annan teille toisen hevosen sen sijaan, joka teiltä ryöstettiin. Ei teidän vielä tarvitse epätoivoon joutua".

Hän otti pajazzon kädestä kiinni ja vei hänet mukaansa talliin.

"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.

Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.

"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli. Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"

Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen hänen eteensä.

"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"

Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa, pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.

"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista kyrassieria ratsastivat pois.

Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin. Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu peittyi hämärään.

10 Luku.

Tappolyönti — vaan ei viimeinen.

Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha, sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan, hänen kasvoistansa.

Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot uutiset.

"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille. Niitäkin ahdistetaan veroista".

Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne meidän vieraamme ovat joutuneet?"

Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.

Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa ei kohtaisi äitiä.

"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen. Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".

Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.

Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven ja katkaisi tämän äänettömyyden.

Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.

"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin ajattelen".

Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.

"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen. Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa, yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra! Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita, niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"

Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.

Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä, joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut, ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär olisi ottanut häntä syliinsä.

"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.

Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:

Ta-ta-ta, te-te-te.

Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.

Ja tuo tuijottava katse!

Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?

Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?

(Ensimmäisen osan loppu.)