KAHDEKSAS LUKU.
Ihan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi ollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja ystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona viettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä iltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi sekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni suorastaan Marian asuntoon.
Vanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: "Jumalan ja Vapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni." Naomi kauhistui kun tervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.
Juditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti rauhoittamaan häntä.
"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme läheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi sille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan. Maria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa hairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli peitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit ymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää, että Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan."
"Ah", huudahti Naomi, "nyt olen niin onnellinen kun en enää ole yksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä! Suokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni myös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon sieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan puhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun kiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon teitä laupiutensa mukaan."
Pitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen kristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille oman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään kääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä kaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta kristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran veljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.
"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat", sanoi Juditha, "ovat kristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla ilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa eläissä."
"Minä muistan hänen kuolemansa," sanoi Naomi, "ja aivan hyvin muistan, että isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja lujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja petetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja toivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu Mesias — niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä Jakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt huutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas — hän olisi tahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos olisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria, tunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä miehistä!"
"Tunsin", vastasi Maria, "minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta minun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat nähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä — minä olen nähnyt Herran Jesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on koko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa loistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa näkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi."
"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?" kysyi
Naomi.
"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta. Muutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä apostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys siitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun opetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin minä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei Johannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin käsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja odottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä Kristuksen läheisyyteen."
"Hän siis elää vielä?" huudahti Naomi vilkkaasti.
"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien seurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä, jotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko hänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut sama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja sekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia. Se oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän on."
"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän uudestaan", huudahti Naomi. "Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän? Kun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja pessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman ja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä marttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa."
"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini", sanoi Maria lempeästi. "Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria, joka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan voimaansa ja rohkeuteensa."
"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus", sanoi Naomi, tuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. "Pietarin kieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina minua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen luonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä."
"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta, kehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin siitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös todistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta, joka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena tulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät lujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme koskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on varjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi."
Päivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja Naomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla uudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia ryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat ehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah, joka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain palvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea käymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille vaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi päiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti tämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja Naomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen maakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän mukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän sanoi ja se hänestä näkyikin.
"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle", sanoi hän yhtenä päivänä Naomille, "sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on polkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä korkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna, jossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan minun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni sinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi saanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani."
"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne herätettiin kuolleista?" kysyi Naomi.
"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan, olen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista herättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta ja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan Jesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat tappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan pojan voimasta."
"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli silmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?"
"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He odottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet siksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi seuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja. Sellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen ensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta Jesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein käsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta Eliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä kyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin kyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan on Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen kansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin Herran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se suloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon murhetta ja vaivaa on tuleva."
"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan tulossa?"
"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja että ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen. Hän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät ennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä kun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en ole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on tähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni lopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan, niin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo. Epäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja suokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua tekemään samalla lailla."
"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun siellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti minua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo — käyköön sitte miten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän itseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu."
"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta meillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika tulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun tekemän pitää."
Vielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja Naomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi palataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri lähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta. Matkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti hakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn huoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin viimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.
Kun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata, ett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla, ja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä seuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien, toivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja seuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän enää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi tilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.
Sisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja Naomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina tuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö oli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat terveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan täydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja levottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin monen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä päivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi. Kristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen sydämensä.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä hartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet monen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille, kun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä rukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön hiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei juutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet kiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä pakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla kiihoittaisi vastustajiansa.
Näissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi innokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte kun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut tyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen. Nyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä kääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän pahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen mielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti hän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli kaikki asettava parhaimmaksi.
Kun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran ehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä ateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi aikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja Chrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja voimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan, nauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran ehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin nykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä ensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista ruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän aterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin meni hiljaisesti kotiinsa.
Naomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua, kohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten yksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka ylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen päähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa rannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä saamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille, mutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä antamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys lahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat samaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin poika ei saattanut ilman saastumatta.