KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten turmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten ruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja äskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja lannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin lohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli täytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka hän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen äänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti Naomin sydämessä surullisen pelon tunteen.
Bethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut pienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja Naomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän luonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi Naomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja kevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja hekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat mielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.
Sadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja ansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla ottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi päälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja hänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.
Kohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin sen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa kaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa Simonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan näkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan kaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään, mutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät pois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta kaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja siten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.
Romalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja valloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla Simeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta tuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa, joka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja hävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli asujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin pettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli puolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle ja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka julmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin asukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas vallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin laista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin kulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon saadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi turvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan kaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan olisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi saanut kaupunkia haltuunsa.
Tosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan idumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle hyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli koonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten paeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja hyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta kun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit, joilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun, jossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua Simoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus kansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun, puolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin luokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille johdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin ja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.
Niin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten pappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian kirjoittaja:
"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra teki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin olivat he itse turmionsa tekijät."
Kun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat he peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta, koko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa selootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta voivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri paikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja ja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla tappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja kansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.
Siihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi että Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti semmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät tottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman päällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä ympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos hän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi valittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä, joka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja neuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi pois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa, vaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa Titon suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan valloittamista pääkaupungin kukistamalla.
Jerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut sotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa ja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä että häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa kaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi keskenään.
Eleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt temppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut itselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä tuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten onnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja mahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa erkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille uskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä jumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän oville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä lauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri kuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta. Suuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut Eleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään hätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen heitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria tappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa vimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan sai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.
Tällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja osan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli sama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja Simonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin sotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan saattoivat suuren turmion hyökkääville.
Simoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää vastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin rauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet rauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat pikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa. Näitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista, sillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja vainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa menetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin kauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja hätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.
Luonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset jätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin ruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.
Javani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa suosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus Javanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille suureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että Gioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi, jonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla näki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa esi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka siten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin Isakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään tekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin jalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita, samalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja uhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä kohtakin Javanin vuoro riemuita.
Eräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa Simonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes öilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä keskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä muualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa neuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä. Jättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme Salomea ja Naomia katsomassa.
Salome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin voi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään tarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki alttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa, käänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla puhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti ilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.
Vaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä, häneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta. Pitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian lahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että äitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta. Salome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen miehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla vakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt. Kumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä asioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut. Theophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja kun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin tunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut, kun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon evankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä enemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun ihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja pelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa kotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin aikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä Jesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat raskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki oli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi huomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä kutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.
Tänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra neuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he joutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen oli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua keskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen, vaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei hän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan iloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa tuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.
Pojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani kohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.
Olenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun alainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?
Hän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä lempeästi:
"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?"
"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan", poika vastasi vapisevalla äänellä.
Javani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.
"Pidetäänkö minua murhamiehenä", hän jupisi; "ei, ei, se ei saa tapahtua!"
Hän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä tervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään poistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti hänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti lapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli väsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan ja verenvuodatuksen todistajana ollut. — Hänen intonsa edistää Simonin asiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että tarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan kaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt, oli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti tervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa kaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että häntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa ansaita.
Sillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin hartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle kukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään siksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena äitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani otti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.
Kauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut perheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun vihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta iloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja jota ei kukaan heistä osannut selittää.
Juuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:
"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle luvannut sen!"
"En sitä unhota, Javani", vastasi sisar, "vaikka oletkin saanut minun vaikeaan koettelemukseen."
Illallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä, sillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja hänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena, vaikk'eivät tienneet siihen syytä.