III.
Kummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa kaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun maanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan, Neron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä ajatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin määrättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni, kun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain tietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli jo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte Pinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte Pincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista miehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä oli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja. Illempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti valaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.
Tohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana aamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia eteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni viinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä todistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis, mutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja Andromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa tämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan Amazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia roomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio, Corbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä sangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan ajoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi — mutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.
Juhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen kansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään illalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta saadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä lyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti kohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja huuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista lähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat sinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät savikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen rouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen. Kaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja ruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. — Sanalla sanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten Italiassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin innostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia vastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat. Kaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa: kansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla kotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä — lukemattomien kaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä, joka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun tämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva tunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin 5 penn. lisään: "per la bambina" (pikku tyttöä varten); "grazie, signore" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä herttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen pohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja Rooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut paljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.
Seuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä poikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen keisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa, jotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä nyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot, kirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin), jonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: "sit meæ sedes utinam senectae!" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia vesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä oli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa uimaan; ensi kerran Italiassa — Aniojokeen; aivan poikien tavoin riisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset eivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan, vaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta. Sireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme ensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht. Amelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen. Monen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin toimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen institutin perustamiselle Roomassa y.m.) — aika kului pian ja lähtö oli käsissä. Oli niin hauska ("sireeni lienee meidät lumonnut"), että suurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa osa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan Lorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, "världens sista påfve, du", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa ruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen käynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein leirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin syöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä, kun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä päättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies, ilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli tavallinen kasarmi. —
Kuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli sen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä. Jano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla koetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä oli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin. Muuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet kärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se oli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja aavistaakaan.
Koitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion palatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat muun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti on laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on olemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa naarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on kyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.
Äkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista, prof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle seinälle kiinnitetyn n.s. "Forma urbis Romae", vanhan niin sanoakseni Rooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan mukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty kiinnittää seinään. — Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman topografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman teatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin niin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin ne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000, kuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko gladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa. Edellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota mahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim. salpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan hammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri osa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen pantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys, minkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa ehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan 9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä Konstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein viittaavat varkauteen.
Olimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7 naistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä museo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka: muutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan keisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan nimenomaan että "carmen composuit Q. Horatius Flaccus". Se on juuri hänen tunnettu "Carmen secularensa".
Varsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen ja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan vaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä ilman syyttä) on hiukan himmentynyt: — ovathan sen kasvoissa — ylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä istui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä; päättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa kupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen, ylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa kera kuin antautuu viholliselle… Tuossa keskellä lattiaa polveutuu kuuluisa "Subiacon poika" kellertävästä marmorista, joka on valmis vastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena), Jupiterin häneen iskevää kotkaa — pää ja osa käsivarsista ovat poissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta jälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon jälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla merestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä kohokuvassa, persialaissotien ajoilta — selvä todistus, että jo silloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia. Täydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen nyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat menneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on Sulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa nukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen, hermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista, taiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä enemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.
Kun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin ihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja Psyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa niin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian ja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman Aleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt katsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli lukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi vartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta mahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.
Ja nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon, Bramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen rakennukseen maan päällä!
Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen, että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä näyttävän apostolin kynä on yli 2 metrin pituinen! Koko kirkko on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla! Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa. Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain palvelijaksi" — kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da Fortin ihanat enkelit; — Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus Otricolista, Lysippon raapijasta — kaikki nämä patsaat seisovat siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut. Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava — täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon ja sitte — oli jo kiire — Rooman muinaismuistojen pääpaikalle, forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä. Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita — silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus, ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla, joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle, missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo. Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut. — Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että osaa puhua heidän kieltänsä.
Sunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja sieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin laihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt lihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen — kursailematta — että näytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä kuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi oli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael Herzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä — kuten meitäkin nyt valokuvattiin — ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva onnistunut: "kyllä", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, "mutta kuka hiidessä on tuossa selässäsi". — Tusculum'issa näytettiin meille paikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin edessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi saada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli meille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs saksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa tähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas vähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä eläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen — hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se huolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja lehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen välikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.
Matka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä saavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe latinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle Pohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs nainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa ruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle kaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel Constantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja myöhemmin "piazza Colonnalle", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas seisoo, ja johon varsinkin "hieno maailma" kokoontuu hyvää soittoa kuulemaan.
29:säs päivä oli vapaa "omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten". Kumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin, jossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on hänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja. Olisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan, joka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili herttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on vanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso (taulun mukaan) "silentioso" (hiljaisuudessa), mietti "miserie sue tutte" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen — syyttä ja vielä enemmän syystä. — Marcellon suuri teaatterijäännös houkutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis isänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes San Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin kuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna virilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren likaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta kirkkoa — lukuunottamatta Pietarin — San Paolo fuori le mura. Ehtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu Kaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.
Ja sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p. Kaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle via appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San Angelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta — ainoata nykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon kirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös — erään pienen kirkon, jonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja oli tämä kysynyt mestariltaan "domine, qvo vadis" (herra, minne menet), — kuten Rydbergkin kertoo — ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta merkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten ja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa lepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee kaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen, kun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon. Hän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä oli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä, vieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne mieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta taistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli joskus itse katakombeissakin — merkillinen todistus on siitä esim. se eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun pakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät hartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa. Käytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin puolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin ja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää tavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi, että kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat katakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien ja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat muita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien ummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon eli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut jäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja satoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni elävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka meissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan. Kotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin raunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin oli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka kulkivat kahden seinän välillä.
Kuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo 1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa emmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin maalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri matkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava. Kuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä saimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni ehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen kappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus koko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Mahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on selvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan tuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen vieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas manalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin luomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun hän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva, kun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo lukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin ja hänen oppilaansa ovat "loggioissa" kuvanneet raamatullisia tapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa näyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu "raamattu". Mutta vielä suuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti sanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä näitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin Ateenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon ja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan, Rooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina kuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta (erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa on paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka "linnanpalossa" ojentaa käsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen "uskoa" edustavaa, ihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet olla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia ihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla, ehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa katsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m. harvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti maalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen taulu "femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens" hurmaavan kaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja. Oltuani uimassa "keltaisessa Tiberissä" ponte mollen (pons mulvius'en luona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti on esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo illalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä. Saimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa professori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin syöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään illalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa, kokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa kun niillä päivällä on yllänsä.
Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille. Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin, Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron "kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että tähteet herättävät ihmettelyä — näimme myös hiukan niistä freskoistä, jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen — katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä on jälellä — vanhempi kuin lapis nigerinkin, — silmäilimme Agrippan perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin — ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen (vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.