V.
Kauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin elävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin kautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, — jossa kolmenkymmenenvuotisessa sodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon — saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä suhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla. Luonnon ihanuuttakin siellä on paljon — "Englischer Garten" on suuri kaunis puisto — ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä, etenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka rannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa alppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze jääkenttineen. Varsinkin illalla — jolloin olin paluumatkalla kaupunkiin — kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen pinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja tuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille — silloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella, että tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään oleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä linnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki lopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori Gudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä lähempiä tietoja — en enää oikein muistanut tapausta. "Tietysti hän oli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä", sanoin minä. Mies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla ja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. "Eikö hän sitte ollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?" kysäsin uudestaan, kun sain hänet käsiini. "Ei suinkaan", vastasi hän hieman arastellen, "hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä." "No, kertokaa sitte, mitenkä se oikeastaan oli", tokasin uudestaan. "Eihän siitä pitäisi puhua", sanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että kuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä, vaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli hänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen alaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana miehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon jutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta kohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli ollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut vaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin todistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.
München on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim. menet "Uuteen pinakoteekkiin" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn tähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan Germanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan eteenpäin; Stuck'in kuuluisan "Sodan" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin selässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen "Syntinsä" nuoren naisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut lihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun "Kristuksen taivaaseen nousun"; suuren italialaisen maalarin Segantinin "Kynnön" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja samalla niin realistisen "Aaltojen leikin", jossa kaikenmoiset aaltojen edustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja nuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä (kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) — tuskin uskoo, että niin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee yhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja "Uudessa pinakoteekissa" tapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia), Murillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut. Glyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on hyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen Aleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s. Maximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista maalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan vaikutuksen — kas tuossa esim. Cabanel'in "Syntiinlankeemus", jossa erinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa, kun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen näköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin "Pyramiidien rakentaminen", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee työtä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja ihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan astuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut pidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö y.m. — näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin samanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia. — Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia, mainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan "Murhaajan, jota raivottaret, omantunnon edustajat väijyvät"; Bambergerin valoisan "Gibraltarin", Dreberin "Sapphon" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman rakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten muinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat turmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.
Olen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi edes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta sittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava myös nuo suuret näyttelyt "Lasipalatsissa" — suunnattoman suuressa, yksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa — "Vanhassa kansallismuseossa" ja "Taidenäyttelyrakennuksessa", joissa oli sangen suuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta). Minun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä melkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos hakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua; taiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään selvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta oikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in hurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää siihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa houkutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti ajateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä ja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana intialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta uhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin, tulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan kuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka päähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin — Baijern'in kunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty koko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger, Sene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs, Holbein, Dürer, Sickingen y.m.). — Ennen lähtöäni olin myös katsomassa varsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja "Museossa työväen hyväksi tehtyjä laitoksia varten" kaikenmoisia varokeinoja työväen suojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja vanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa suhteessa hauskan osan kaupunkia.
Münchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun kaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia, keskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle, Pellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä kirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä harva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin Nürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on säilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa tornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten kiristyspenkki ja "rautainen neitsyt": jälkimäinen on eräs naisen muotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun tämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja kun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin ruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla juokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada. Vasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase käytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä seuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä Johannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in passioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa; sitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi Weimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja koska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle Lybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein pimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan — taideteokset esiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, — näin hänen omat sievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja hänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona Schröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista (varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä kokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ- ja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus ja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen tulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen. Makuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään, että Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: "enemmän valoa"; joka sitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin pimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten kuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.
Saksan toisesta suurmiehestä riensin suoraa tietä toisen luo. Wartburgin linna, jossa Lutherus noin vuoden oleskeli kirjoittaen tunnettua raamatun käännöstä, on erittäin kauniin ja suuren puiston huipulla. Hauskin kaikesta katsottavasta täällä oli tietysti Lutheruksen huone: hänen pöytänsä, jakkaransa mammutluusta, sänkynsä ilman pohjaa — se paikka seinää, johon heitti läkkitolpponsa perkelettä muka nähdessänsä oli melkein tykkänään kadottanut kalkkirappauksensa: katsojat olivat ottaneet sen muistoksi mukanansa. Mutta Wartburgin linna tarjoaa paljon muutakin katsottavaa, kuten tuon sievän kappelin saarnastuolineen, josta suuri uskonpuhdistaja monasti saarnasi, paljon Moriz Schwind'in freskomaalauksia; niissä muun muassa kuvataan tuota kuuluisaa "laulajien kilpailua" v. 1207, jolloin sopimuksen mukaan voitetun piti heittää henkensä, mutta taulussa juuri pyytää ruhtinattarelta armoa; ylen komea juhlasali, jota vieläkin käytetään ruhtinaallisissa pidoissa y.m. Näköala Wartburgin linnasta Thüringermetsän rehevien puitten, kukkulien ja laaksojen yli on sangen kaunis ja laaja, — linna kun sijaitsee noin 400 metriä meren yli Thüringenin ehkä ihanimmassa seudussa. Erittäin hauskalta tuntui minusta myöskin paluumatka toiselta puolen linnan kuvetta, jota myöten metsän läpi pyrin Annathalin sievään laaksoon. Tämä vihdoin supistuu niin kapeaksi vuorensolaksi, "Drachenschlucht", molempien korkeitten vuorien välissä, että tuskin kaksi kulkijaa siinä pääsee toistensa ohitse. Kummallinen matka, joka kestää noin 5-10 minuuttia! Elävästi juohtuivat Mignon'in sanat mieleeni:
"In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut"
ja Böcklinin samanniminen taulu Schackin galleriassa München'issä: varovaisesti minä katselin vuoren rotkoihin, eikö siinä vaan piileisi joku lohikäärme vanhoilta ajoilta! Lohikäärmeitten solasta kiiruhdin noita-akkoja tapaamaan Harzin vuoristossa. Saavuin myöhään illalla "Kolmen Annan pysäkkeelle" josta Brockenrata viepi Harzvuoren huipulle. Asemasillalla oli kolme tyttöä vastassa, kysyin heiltä leikillisesti, olivatko he nuo kolme Annaa, johon he yhtä leikillisesti myöntyivät; mutta kun kysyin, olivatko he — noita-akkojen maassa kun olin — myös noitia, eivät he yhtä tyytyväisinä tähän vastanneet. Seuraavana aamuna menin Brockenille, jossa Faust ja Mefistofeles kävivät ja jossa noidat varsinkin illalla ja yöllä vasten Vappua peliänsä pitävät. Muuten tuskin maksaa vaivaa sinne mennä — mitään eriskummallista ei siinä ole. Braunschweigin merkillisen ja kauniin kaupungin kautta kiiruhdin Hampuriin ja Lybeckiin ja sieltä Itämeren yli Hankoon ja Turkuun.
Mutta kaikki se kauneus, jonka minulle luonto ja taide tällä matkailu soivat, on oleva verraton valoahjo tulevaisuudessakin, josta säteilee valoa ja lämpöä sieluuni, kun juohdutan muistiini nuo ylevät hetket luonnon ja taiteen suurissa temppeleissä.