MISHKA TISZAN SEUDUILLA.
Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan muistutus.
Madjarien maassa, siellä, missä Bodrog vesiänsä vierittävi Tiszan niellä, missä päivärinteillänsä terttujansa runsahia Tokain köynnös tarjoaa: siellä kolme husaria laulain yössä ratsastaa. Kuutamossa virtaa soutaa kalastaja vaijeten, hälle laakson kaiku noutaa kaukaa sankarsävelen, ja kun laulu vait on hetken, kuuluu kapse kavioiden, virran vaahtoaaltoin retken kertoo kaiku kauvas soiden. Yöhön häipyi laulun tahti, asevälke kulkijain, ja niin laineen pauhun mahti yksinänsä kuuluu vain. »Ihana on urhoisilla husareilla elon rata! Riemua ja vaaraa sata kiitäessä ratsahilla; ja kun kutsuu taiston soitto, saada kuolo taikka voitto eestä maan ja kuninkaansa! Kalamiehen ikävöiden täytyy kautta päiväin, öiden kuulla laineen pauhinaansa soivan.» Näinpä huokaisevi kalastaja kaihossaan, virta riemukulkuaan kuutamossa rientelevi. Kalamies kun virran pintaan katsoo, monta unikuvaa lainehista heijastuvaa nostaa kaiho hälle rintaan: virrassa ei aallot kiehu, sota siinä myllertää, rivit rientää, taiston riehu ohi mennä jymyää; syvyydestä virran tumman nousee ääni hälyn kumman, kuuluu raiku torvensoiton, hurja pako, laulut voiton. — Kalastajan haave näyttää husarien riemuelon, unohtaa hän ottaa selon, kuinka saalis verkon täyttää. — Husarit jo etäällen Tokain laaksoon loitoten vaikenevat. Vielä soi sydämessä rientäväin soinnut, joita äskettäin laulamansa laulu loi. Kiehtoo lumollansa heitä Tokain kaunis laaksomaa. Kuules, tuuli kuljettaa kaukaa viulunsäveleitä! »Viulu, symbaal' äänen antaa, Mishka siell' on seurueineen!» huutaa yksi, kohti rantaa Tiszan kääntyy tovereineen. Alle ravintolan katon astuu husarpojat nuo. »Soita, Mishka! Saamme raton. Isäntä, hei viinit tuo!» Monen monet viulut oivat madjarien maassa soivat; kaikki, jotka niitä soittaa, Mishka mustalainen voittaa. Riemuin vanha soittoniekka katsoo, kuinka ratsasmiekka heiluu vyöllä nuorukaisten, katsoo asun loistohon, voimaan norjan vartalon, kypärtöyhtöin hulmuvaisten uhmaan; kohta tuoliltaan nousee, lasin kohottaa, tumma silmä leimuaa, kun hän huutaa innoissaan: »terve, terve husareille!» Nämä: »toivo sotaa meille!» huudahtavat riemuellen, Mishkan kanssa kilistellen. »Kun ol' armaat nuoruuspäivät, husarina minäkin hioin kalpaa, taistelin, haavan sain ja taistot jäivät; monta ranskalaista ennen kaasin taistokentän hiekkaan, moni sortui oivaan miekkaan, manan kartanoille mennen.» Näinpä Mishka iloissansa haastelevi muistoistansa; viulun sieppaa, kielet sen virittävi tarkaten, käyrää pihkaan hivelevi, tukan tumman pyyhkäisevi otsaltaan ja soitintaan leukaan nojaa, alkamaan leimukatse käskee vain seuruetta soittajain. Mishka verkkaan alottaa vanhaa sotalaulelmaa, joka muinoin kaikui, konsa urhot riensi taistohonsa, kaikui hurjaa valitusta, sotainnon poveen loi, Unkarin kun laaja pusta Turkin joukkoin verta joi, islamin kun kaatuneita kasat nukkui tuonen unta, konsa idän sotureita kauhistui jo kristikunta. — Kiivaammin soi viulunkielet, soinnut karkaa hurjamielet, riehuu rajun tanssin mahti, sitä johtaa viuluin tahti, Mishkan viulu yli muista kaikuu noista taisteluista. Symbaaljymy iskuin huimin raivoo niinkuin myrsky tuimin, väliin hiljaa, hiljaa aivan niinkuin kevättuulonen taistokenttää liidellen, vilvoittaen haavain vaivan, kaatuneilta huoahdellen hivuksia heilutellen. Mutta syvimmällä ihan basso kaivaa myllertäin, peittääksensä vierekkäin multaan uhrit rajun vihan. — Hurjaa tanssi husarien, madjarpoikain urhoisien! Riemun myrskylainehille tempaa heidät vaahtoisille sävelien salavoimat; kas, ne pullo vasemmassa, kalpa kädess' oikeassa tanssii, soiton haltioimat! Kautta ratsumiesten nielun virtaa, hehkuttaen posket, tokaiviinin tulikosket niinkuin laulu kautta sielun. Husarit ne karkeloipi, uljaan soiton tahtiin soipi kannuksien kilske huima, kalvan kalske kirkas, tuima. Kohoavat nyrkit kovat, ja kun kalpain kalskavaisten terät yhtyy, turkkilaisten kuolon vannoneet he ovat. Soitto pauhaa kiihtyen: raivossako mustalaiset? Saaliiksiko laulun sen riistyy itse soittavaiset? Kuule: pila, tuska toistuu, sydän tomun maasta poistuu. Mishkan ihmeviulun valta sielun viiltää kuulijalta. Tuskat, sulot soiton armaan lumollansa tunkee varmaan tuonelaan ja kuolon tieltä vainaat eloon kutsuu sieltä. Värähdellen soitto laatii sillan hennon, notkuvaisen, joka seuraan onnen maisen haudan mustast' yöstä vaatii urhoin henget kaihopovet, urhoin, joille kaikuvana sama laulu soi, kun mana heiltä sulki elon ovet; ja nyt vainaat leijaa sieltä näkymättä hiiviskellen, husareihin lietsoellen leimuvaista taistomieltä, houkutellen unten taikaan, ihastuttain entisaikaan. Äkkiäpä tanssivaiset ulos syöksyin juoksevat rantaan ja ne raivoisat huutaa: »missä turkkilaiset?» Ja he ilmaa kalvallaan iskee; mutt' ei kuulukkaan »Allah!» -huudon pauhinata. Tiszan aallot telmii vankat, kuiskii rantapensaat sankat; kuuhut katsoo maisemata.