III.
Samana kesänä alkoi Koturi-Heikki tavallaan kosia erästä Ranta-ahon talossa palvelevaa Maija nimistä tyttöä. Heikki oli nytkin koturina eli hyyryläisenä tässä talossa, ja pian talon väki huomasi hänen ja Piika-Maijan välisen suhteen. Nämä kisailivat keskenään milloin vaan tilaisuus myöten antoi, ja siitä tavasta, jolla he toisiaan kohtelivat, selvisi kaikille, joilla vähänkin oli kokemusta tästä maailmasta, että he, suoraan sanoen, rakastivat toisiaan. Heikki näytti hyvin mielellään silmäilevän Maijaa, ja tyttö puolestaan samoin Heikkiä, joka myöskin parhaana kesä-sydännä oli päivämiehenä työssä Kanta-aholla. Molemmat "hoivasivat" toisiaan milloin niin tarvitsi. Milloin vaan Heikki huomasi Maijalla olevan jotakin raskasta työtä, esim. heinässä ollessa heinätaakka selkään nostettavana, taikka kuokolla ollessa kiviä ja kantoja väännettävänä, niin hän tavallisesti aina kiiruhti auttamaan tyttöä, vaikka ei tämäkään ollut mikään nerkonen ihminen. (Maija oli nimittäin suurenpuoleinen, terve ja reipas nainen, ijältään viidennelläkolmatta.) Menipä Heikki melkein aina pyhä-iltoina hakemaan lehmiä tytön edestä, eikä se ollut mikään helppo tehtävä, sillä Ranta-ahon lehmät useinkin pakkasivat illan tullen piiloutumaan metsään. Maija puolestaan piti huolta Heikin vaatteista korjaamalla rikkinäistä ja pesemällä likaista. Ja sitäpaitsi näyttivät kumpikin käytöksellään, koettavan miellyttää toinen toistaan; Maija, kuten luonnollista naiselle, varsinkin koki keikailla, nauraa hihattaa ja tekeytyä niin miellyttäväksi kuin suinkin saattoi. Heikki tunsi nyt joutuneensa semmoiselle kohdalle, ettei hän suinkaan näinä aikoina pitänyt lempeä ihan sulana hulluutena ja että Maija sitäpaitsi oli paras kaikista muista tytöistä, seikka, joka oli melkein ihmeellistä, koska Heikki ei ennestään ollut suinkaan yhden tytön veikari. Tuntuipa hänestä siltä, että elämä olisi käynyt kovin tukalaksi ja kuivaksi, jollei olisi elähyttänyt lemmittynsä melkein alituinen näkeminen ja tieto siitä, että päivätyön päätyttyä taas pääsee luttiin puhelemaan henttunsa kanssa ja halailemaan häntä.
Muut pitivät Koturi-Heikin ja Piika-Maijan välistä suhdetta miltei turhanpäiväisenä asiana. Kyllähän heistä kokeneet myönsivät, ettei lemmen leikki ole mitään halveksittavaa, mutta kuitenkin oli heillä kaikenmoista ihmeteltävää ja sanottavaa näistä kahdesta, ja nämä tulivat puheen aineeksi sekä Ranta-aholla että muualla ympäri kyliä. — Mies kolmenkymmenen ijässä, eikä vielä ole saanut mitään kokoon, vaikka on välistä hyviä palkkoja saanut, rupee tässä nyt akkomaan. Kyllä siitä varmaankin tulee yksi nälkäjoukko maailmaan… Tuommoiset lauseet olivat hyvin tavallisia tästä asiasta paikkakunnalla. Maijasta ei ollut juuri muuta erinomaista sanottavaa kuin että hän olisi hullu, jos ottaisi tuommoisen suupaltin ja heittiön. Kaikki myönsivät, että hän oli uuttera ja uskollinen piikatyttö ja sen lisäksi säästäväinen. Mutta luonnollisesti ei hänen säästönsä suuri ollut, koska piijan palkka oli korkeintaan 30 markkaa rahaa vuodelta. Vaikka hänellä nyt oli kooksi hyvällaisia vaatteita ja kenties sata markkaa rahaa säästössä, niin kyllä Heikki tuommoisen erän pian tuhlaisi, mies, joka silloin kun vaan rahoja sattuu olemaan, elää isosti kuin kaupungin herra.
Kerran Ranta-ahon emäntä, joka oli miettiväinen ihminen, puhui asiasta
Maijalle. He olivat silloin tarhalla lehmiä lypsämässä.
— Mitä sinä oikein tuumaat, hyvä Maija, kun näytät menevän tuommoisen vekkulin ansaan? puhui emäntä vakavasti, vähän kitisevällä äänellä. Kelpaisithan sinä, hyvä lapsi, vaimoksi paremmallekin miehelle kuin tuommoiselle maailman heittiölle.
— Minä tykkään siitä niin kovasti. Kyllähän Heikki on ollut aika huijari, mutta se näyttää siitä paranevan. Reipas ja ripeä mies kun on, tottahan akkansa elättää.
— Ei lapsi-rukka. Toista saat nähdä ja kokea kuin nyt luulet, jos Heikin otat. Hän on semmoinen kouliintunut veitikka, että kyllä hän osaa pettää… eikä hänestä vakavaa miestä tule. Sehän olisi erinomainen Jumalan ihme!
Maijalla joko ei ollut mitään sanomista taikka hän ei tahtonut emäntäänsä vastustaa. Mitään ei hän puhunut, punestui vain.
Kerran taas isäntä, arvatenkin emännän kehoituksesta, rupesi puhumaan Heikille. Se tapahtui heidän kyntämässä ollessaan eräällä kesantopellolla.
— Perheelliseen elämään tarvitaan paljon, aloitti isäntä. Tarvitaan ensiksikin jonkunverran karttuneita varoja, sitten pitkittävää ahkeruutta ja sen lisäksi lujaa kärsivällisyyttä.
— Minkä johdosta nuo isännän vakavat sanat? kysyi Heikki miehekkäästi aavistaen isännän aikomusta.
— No niin, tulinpahan ne sanoneeksi ikäänkuin itsekseni, ajatellessani omia kokemuksiani.
— Niinpä niinkin. Mutta jos niillä muuta erityistä tarkoitatte, niin puhukaa vaan suunne puhtaaksi! kehoitti Heikki harvakseen.
— No, jos ma suoraan sanon, niin kyllä minusta on turha yritys ottaa akan kun mies on semmoisella kannalla kuin esimerkiksi sinä.
— Saattaapa olla — turha yritys… minä sillä väliä pidä. Mutta yrittää kumminkin on lupa yhdellä yhtähyvin kuin toisellakin, päätteli Heikki arvelematta.
— Miksei… lupa on kyllä yrittää, mutta jos yritys menee, — päin mäntyyn!
— Menköön aikaa! Siksikö toisten pitäisi kieltäytyä tuosta hekumasta, että mahdollisesti heidän kävisi huonosti? Minä en myönnä toiselle parempia etuoikeuksia kuin toisellekaan elämän hauskempia puolia valitessa.
— Vai niin. Sinä luulet että avioelämä on jotakin "hekumaa" ja "hauskuutta". Tekisi mieleni sanomaan sinua suorastaan lapselliseksi tässä asiassa vaikka olet jo kolmenkymmenen vanha mies. Hauskuutta ei se ole niillekään, joilla on vähän enemmän kuin "kädestä suuhun", saatikka sitte niille, joilla ei mitään tulevien päiväin varaksi ole.
— Huomaan, että isäntä sattuvasti muistuttaa minua köyhyydestäni nyt kun hän kyllä tietää että minäkin aion vaimon ottaa. Hyvä asia, että muistutetaan, vaikka ilmankin sen kyllä tietäisin. Aikomustani en nyt kumminkaan peruuta vaikka kimpaleet kalliosta lähtisi. Olen näetten päättänyt kokea maailmaa siltäkin kohdalta. Sitä olen jo muilta aloilta kokenut ja tullut huomaamaan, että aikaa olisin jo masentunut, jollei minulla olisi tätä häikäilemätöntä luontoa. Kohden käyn, vaikka maailma kääntäisi minulle entistäkin tylymmän puolensa. Minulla on, Jumalan kiitos, vielä halua elää, ja siis tahdon elää aikomusteni ja halujeni mukaan reippaasti ja surkeilematta.
— Karaistu mies! sanoi isäntä naurahtaen, ja ajatteli: Sinusta minä viisi, mutta sääliksi käy kelpo tyttöä.
* * * * *
Lähes pari vuotta kului ennenkuin siitä Heikin ja Maijan yhteenmenosta tuli oikein täysi tosi papillisen vihkimisen kautta. Näyttipä siltä, että he tänä aikana olivatkin suloisimman yhteiselämänsä viettäneet, ja Maijalla oli vihkimisen lähestyessä yhdeksän kuukauden vanha poika. Maija ja hänen omaisensa olivat monasti ja hartaasti pyytäneet Heikkiä vihille käymään, vaan ei siitä tahtonut mitään tulla, ja pappi oli haastattanut hänet eteensä tekemään selvää tuosta kummallisesta viivytyksestään. Heikki oli väittänyt papille vasten silmiä ettei hän käsitä mitä se siitä vihkimisestä paranisi! Täältä tultuaan Heikki oli osottanut suorastaan juroutta naiselle, jota hän vielä muutamia kuukausia ennen oli kaikesta mielestään rakastanut. Mutta Maija itki ja pyysi: Heikki kulta! Myönny nyt laittamaan tämä asiamme paremmalle kannalle, ettemme enää eläisi kuin pakanat ja elukat.
Vihdoin hän myöntyi.
Hän oli juuri päässyt kevätuitosta; juhannus oli tulossa. Hänellä oli rahoja koossa kahden sadan markan vaiheille, hän kun, merkillistä kyllä, oli näinä parina vuonna ollut melkein juomatonna.
Hänellä oli rahoja ja hän päätti pitää hyvälläiset häät. Koko naimisjuttu oli häntä viime aikoina huolestuttanut — ja pitihän sitä vielä kerran oikein iloita, päätteli hän.
Hän tuotti kaupungista 50 kannua viinaa häitä varten. Tarkoitukseen tilasi hän Ranta-ahon suuren tuvan ja pari kamaria. Viikon päivät edeltäkäsin oli laajalti paikkakunnalla vilkkaana puheenaineena: silloin on Ranta-aholla Koturi-Heikin ja Piika-Maijan häät; silloin juodaan, hypellään ja kenties tapellaankin.
Häät eli vihkiäiset alkoivat maanantaiaamuna. Vihillä he kävivät pappilassa. Ruuat olivat laitetut yhtä komeasti kuin tilallisten ja rikasten häissä paikkakunnalla oli tapana. Sitä kummasteltiin, että Koturi-Heikki "meni noin mahtavasti". Kutsutuita vieraita oli lukuisasti, kutsumattomia tulla lappoi läheltä ja kauempaa. Sulhaselle ja morsiamelle annettiin nyt, katsomatta persooniin, se kunnia mikä heille oli tuleva. Väli tällä, kun kerran oli nautittavaa sekä ruokaa että juomaa. Heikki oli sulhaseksi kyllä uljas ja reipasliikkeinen mies. Ja kelpasipa Maljakin morsiameksi, vaikkei enää ollutkaan ihan impi. "Hopeissa" hän oli. Poskilla oli jonkunverran punaa tässä tilaisuudessa, vaikka se muuten oli jo vähiin kadonnut — surusta, niin arveltiin. Rahalla hypeltiin kovasti, kuten seudulla sanotaan. Jo samana päivänä iltapuolella oli koko yli sadan nouseva hääväki, jotakuta poikkeusta lukuunottamatta, semmoisessa hurmauksessa, että kiehuivat, survoivat, pukkivat ja pauhasivat kuin ampijaisparvi. Puolikolmatta päivää häät kestivät, sulhanen oli koko ajan "aika tenässä", mutta pysyi kuitenkin hyvin jatkeillaan, sillä tuskin koskaan viina häntä sai veteläksi. Moni joutui makuulle eikä tiennyt tästä maailmasta. Erästä miestä lyötiin puukolla pahallaisesti käsivarteen, muuta julmempaa tappelua ei tapahtunut, vaikka kyllä pienempiä kahakoita kymmenittäin.
Heikiltä kului lähes puolitoista sataa markkaa näihin häihinsä.
Vihkiäisten jälkeen alkoi tämän nyt lailliskirkollisesti yhdistetyn parikunnan väli, vastoin toivomuksia, kylmenemistään kylmetä. Se kävi peräti huonoksi sitten seuraavana talvena, kun Heikki yhäti kiusasi vaimoltaan tämän pitkällisillä ponnistuksilla kokoamaa rahaerää, heittäytyi laiskanpuoleiseksi, joi ja hurvitteli. Tätä menettelyään puolustihe hän sillä tosin omituisella mutta, kenties huomiota ansaitsevalla väitteellä, että tottahan hänelläkin, yhtä hyvin kuin monilla muilla ihmisillä, oli oikeus joskus helpostikin elää.
Sitten vuosien vieriessä, kun lapsia tuli useampia, kävi Malja oikeaksi kurjuuden kuvaksi. Vaatteet sekä hänellä itsellään että lapsilla olivat huonot ja likaiset. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut pienintäkään halua puhtauteen, vaikka hän tyttönä ollessaan oli ollut tavallisen siisti ihminen. Kärsimättömyys ja elämän synkeys kuvasti hänen silmistään, joista onnen oli tyytyväisyys ja hilpeys loistanut. Palveluksessa ei hän lasten tähden enää voinut vasituisesti olla, auttoi kuitenkin talonväkeä töissä ja askareissa, minkä milloinkin kerkisi. Mutta tuskin oman ruokansa hän tällä tavoin voi ansaita. Kun hän kurjuuttaan valitti, niin emäntä tuikeasti muistutti: "Enkös minä sitä silloin sanonut. Mikset kuullut vanhempaa ihmistä."
Heikki kyllä kulki uitoissa niinkuin ennenkin sekä muissa töissä, sittenkuin hän oli katkaissut sen laiskansuonen, joka häntä ensimäisenä talvena vihkimisen jälkeen vaivasi. Mutta vaikka hän näin ansioissa kulki, ei paljon karttunut, sillä yhtä suuria palkkoja kuin ennen hän ei enää saavuttanut ja sitäpaitsi hän oli vieläkin tuhlaavainen, jos milloin vaan paikalle sattui.
Nälkä ja kurjuus oli tämän vaimon ja näiden lasten osana.
Heikin tultua ansioilta vaimo lointeli, ettei hän taaskaan tuonut mitään. Mies riiteli vastaan, että hänenkö tässä nyt pitäisi yksin kaikki elättää. Usein aamulla alkoi jo sängyssä riita tuon onnenhaaksirikon johdosta. Mies syytti vaimoa, että sinun tähtesi tämä köyhyys; vaimo taas väitti: sinä siihen syy olet. Lopulta, kun asia kaikinpuolin mietittiin, tulivat rikkaat ja valtiaat, niin — koko maailma ja Jumala, taikka oikeammin käsittämätön sallimus, syyllisiksi. Heikki ei tosin vaikeroinut, puhui vaan miehen kuivalla äänellä ja entinen luonteen hilpeys näytti hänestä ainakin vaimon luona ollessa vähän kadonneen. Isä ei juuri osottanut lempeyttä lapsillekaan, vaan äiti kyllä väliin. Alakuloisesti katselivat likaiset laihat lapset nureksivia vanhempiaan.