V.

Pari vuotta jälkeenpäin oli Kalle taas kevät-uitossa Tuhkiolla.
Uittohan se oli hänen jokavuotinen työnsä ollut vuosikymmenenä.

Kurtistunut, mustalla langalla kiinni sidottu kirje tuotiin Tuppelaan.
Suutari-Matti sattui olemaan mökissä neulomassa vanhuksille kenkiä.
Otettuaan kirjeen käteensä sanoi hän sen olevan Kallelta. Kustavi
Tuppela, oli sen päällekirjoitus. Ukon käskystä hän sen avasi ja luki.

"Hyvät vanhempani!

Minä olen tullut kovin kipeäksi ja heikoksi. Lumihyhmän ja kylmän, märän olon täällä luulen siihen syyksi. Sisälmyksiäni väristää ja minua kovasti ryvittää. En jaksa enempää. Minun täytyy pyytää, että laitatte hevosella minua hakomaan. 10 markkaa olen ehtinyt ansaita, mutta en sitä lähettänyt tämän kirjeen muassa peläten hukkaan joutuvan. Kyllähän se tulee maksamaan. Suuri kolhaus meidän köyhyydellemme, mutta mikäpä muu auttaa nyt, kun olen vaipumassa surkeuteen"

Kalle Tuppela."

— Voi, voi Kalle-rukkaa! huokasi mummo kuultuaan kirjeen sisällyksen.

— Liika nerkonen mies! Voi paikkaa! pani ukko ja huokasi niin että rinta jysähti.

— Ihan luonnollista! lausui Suutari-Matti miettiväisesti.

Vanha Kustavi lähti taloon, Kumpulaan, hevosta ja miestä pyytämään, sillä itse hän vanhuuttaan ei uskaltanut semmoiselle matkalle hevosellakaan lähteä, tie kun tiettiin olevaa kovin huonoa varsinkin kaukana sydänmailla. Kauan hän sai pyydellä ennenkuin hevosta luvattiin. Sanottiin olevan nyt niin kiire sonnanajo, ettei mitenkään joutaisi. Annettiinhan kumminkin hevonen ja renki pantiin sillä sairasta hakemaan. Seitsemän markkaa sanottiin sen maksavan, mutta Kalle, jos paranee, saisi sen työllään maksaa. Niin, mitäs ukon auttoi, asia oli tuiki tärkeä. — Aamupuoli oli.

Seuraavana yönä eivät vanhukset saaneet unta. Eukko valitti, ukko raskaasti huokaili. Hän ennen ei ollut kuin jonakuna yönä valvonut poikansa tähden. Pikkusen ukko oli mennyt uneen ja nähnyt ilkeitä unia pojasta; se oli paitasillaan tullut kotiin ja voivotellut. Eukko ei ollut senkään vertaa nukahtanut, rauhattomissa ajatuksissa vaan peppuroinut.

Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi käydä laskuteilleen nähtiin hevonen tulevan pellonveräjästä. Siinä oli Kalle, hengissä mutta heikkona. Jaksoi hän vaivalla kävellä reestä tupaan. Hän laskihe maata ovensuusänkyyn.

— Tämmöinen — on nuo-ruuteni, joka aika — ihanin — pitäisi olla ihmisen ijässä! saneli hän raskaalla äänellä hengästyksissään. Otta-kaa, Isä, tuo — kukkaro, siinä — on kymmenen markkaa!

Ukko otti kukkaron.

— Hyvä poikani! Mitenkä tulit noin kipeäksi. Oletkohan säikähtänyt siellä uitossa. Taitaa olla kohtaukset? puhui itkien äiti.

— El — se ei ole — päivän — ei yhden kevään — se — on — vuosi — kymmenen vaikutuksesta —, tuo tauti. Se on — sekä sielun — että ruumiin — tauti!

— Ruumiillista tautia kuka voisi välttää, kun se kerran ylhäältä on päälle pantu? Mutta, hyvä poikani, ei sinun tarvitse sielun taudissa olla. Usko ja sinä olet onnellinen!

— Onnel-linen — kuinka olisin! Onni on kau-kana mi-nusta!

— Jota Herra rankaisee sitä hän rakastaa, sanoi isä-ukko hartaalla totisuudella.

Kyläläisiä, tyttöjä ja poikia sekä joku keski-ikäinen mies tuli tupaan.

Suutari-Matti puhui: Niin, minä olen kuullut erään tohtorin, hyväksi tunnetun lääkärin, selittävän tuohon tapaan, että kun ihminen pettyy hartaimmissa toiveissaan, ja raskaasti mietiskelee, niin se on vaarallista terveydelle, ja jos siihen vielä lisäksi on huonot olo-suhteet ruumiille: kovin kova työ, kylmyys tai muu semmoinen, niin sitte se vasta on oikein vaarallista. Tämän lääkärin puheen mukaan ja niinkuin olen myöskin jostakin lääkärinkirjasta lukenut on Kalle ihan luonnollisesti tullut kipeäksi. Hänellä oli ennen hartaat toiveet kouluun pääsemisestä, mutta ne ovat pettyneet, samoin on pettynyt hänen toiveensa mökin maan lisäämisestä. Ja sen lisäksi on hän ollut uitossa, kylmissä vesissä, päivät pääksytysten monina vuosina.

— Saattaa niin olla, sanoi ukko, mutta "käsittämättömät ovat Hänen tiensä."

— Katsotaan vaan nyt asiaa luonnolliselta kannalta, jatkoi Suutari-Matti, — on hyvin käsitettävää, että Kalle on sairastunut sanomistani syistä.

— Synti sen kaiken on matkaansaattanut meille ihmispoloisille, huokaili eukko. Ehkä Jumala Kallea rankaisee syystä, että hän on kovin paljon hapuillut maallista viisautta?

— Oi teitä! Älkää häntä rasittako kuormansa lisäksi. Vanhemman puhe on sattuvaa! sanoi Suutari-Matti kiivaanlaisesti.

— Isä! vaikeroi Kalle raskaasti, te sanoitte runsaasti — kymmenen — vuotta sitten, että että kovaa on — maailma — kestää, mutta kestää — kumminkin piittä. Minä en — kestä, — minä vaivun — tähän — surkeuteen!

— Kyllähän siinä kestämistä on kun se tuolla lailla käymään rupeaa, sanoi isä surkuttelevasti. Koeta sentään luottaa Jumalaan ja tyytyä kohtaloosi!

— En löy-dä tyydy-tystä, en voi luottaa! — Voi — tätä sielun ja ruumiin tuskaa! — Hyvät vanhempani! Tässä — makaan minä — nuori mies — kenties — parantumattomana! Voisinko pienintäkään — lohduttaa itseäni — sillä — että — olen — tehnyt sen vähäisen — mitä olen voinut? Jospa kaikki — jospa rik-kaat ja voimal-liset teki-sivät yh-teiseksi hy-väksemme mitä — he voisivat.

— Niin, jospa he köyhäin kohtaloa vähänkin lieventää koettaisivat! huokasi siihen isä.

Äiti itki ääneensä.

Sairas makasi hiljaa hetken aikaa, mutta havahti taas ja tuskissaan väännehtien sanoi odottamattoman kiihkeästi:

— Henkeni pyrkii nuoruuden hehkulla liitelemään, etsimään maailman tietoaarteita, mutta kohtalo rasittaa ja ruumiini vaipuu maan mustaan multaan!

— Se hourailee, se hourailee! Voi raukkaa! surkuttelivat kylän tytöt.