V.
Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä, ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle, ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.
Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi sitten.
Erkki — se on vävyn nimi — oli viime aikoina useita kertoja apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla, ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas näytti leppyvän.
Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä
eräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja
Hilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli
Hetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."
"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi mustanruskeat silmänsä maahan.
Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:
"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski pöydälle.
"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan miehekkäästi.
"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi", puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se tuommoisia enää talossaan kärsii?"
"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut, pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä kotona että kokouksissa osottanut.
"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia, nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.
"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten —"
"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.
"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki rauhallisesti.
"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole sotiakaan, vai onko tulossa."
"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."
"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän hyvin painavasti perään.