XIV.
Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta, olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, — ainakin toiset puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat, syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.
Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto, ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa, siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta loppuisi…
Ja nyt oli käynyt sillälailla… Ja hän katui että luovuttikaan talonsa pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä, sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut. Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan… Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti. Lempoko tuota aavisti.
Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään…
Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja kalkatus… Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia. Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä, vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo poika, Santeri — heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks viraton herra, elikkä hännätön koira… Ei… välttämättömästi hän tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa eikä hommata turhia…
"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"
"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä Savon maassa näihin aikoihin."
"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti. Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.
"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."
"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."
"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."
"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä — isännäksi minä vieläkin sanon — eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."
Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.
"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia valitusasioita ennenkin toimittanut?"
— "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa." — Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret. Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", — niin loppui valituskirjoitus — "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."
Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.