I.
Jo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä, jolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelle Itämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin, sitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata ja kansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet. Mutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisille houreille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuoden kuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltään mahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliä taskussa! "Raha rintaa rohkasee", ja erittäinkin tuommoiset rahat, jotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisesta virastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtia matkalleni.
* * * * *
Oli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä, kun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl. 9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokan vaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä meri oli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin. Kun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään ja samassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellen raskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksi hän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan ei viipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiin ajamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takana kuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahden puolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa, että ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaan toisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsingin väliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistä että Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä en kuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikka rahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksi olin sinne säälinyt. "Syö säästäin savea"; tämä sammakon neuvo pojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päivä kuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillä muuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetkl ei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonka kuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jo pilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoi sydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tulla tuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveillä kuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneet minulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat, niinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinka yösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystä välttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipa sattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan eräs suomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntä nyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevan hyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvan maanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, ja lupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkin minulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvalle sulimmat kiitokset.
Walkeasaaren pysäyspaikassa, Suomen ja Venäjän rajalla, jo voi havaita mihinkä maahan tultiin, sillä kieli, joka tähän saakka enimmästi oli ollut suomea ja ruotsia, alkoi nyt muuttua venäjäksi ja olut ja kahvi, jota tähän asti oli vieraille tarjottu, sai nyt siirtyä syrjään votkan ja tsjaijun (viinan ja teen) tieltä.
Kun kl. yhdentoista aikaan yöllä Pietarin stationiin saavuttiin, oli siellä, niinkuin tuo suomalainen rouvasihminen minulle oli sanonut, hänen miehensä häntä vastaanottamassa ja hyväntahtoisesti suostuikin hän heti johtamaan minua yökortteeriini, joka ei kaukana ollutkaan. Kun stationihuoneesta ulos tulimme, oli siinä kahden puolin kartanolla kaksi pitkää riviä iisvoosikoita ja meidän tiemme piti käydä niiden välistä; mutta sepä tuli tukalaksi. Mikä repeli reppuani, mikä haparoi takkiani, huutaen täyttä kurkkua tulemaan hänen rekeensä; ja huutavassa hukassa olisin heidän kanssansa ollutkin, ellei vielä kouluajoilta olisi juohtunut mieleeni muutama mahtava venäläinen sana, jolla torjuin heitä pois päältäni. "Njenaada, njenaada!" tiuskin tuimasti kahden puolin ja kas, sepä autti.
Yömajani ei suinkaan mikään kehuttava ollut, jos ei kalliskaan, sillä 75 kopekkaa vaan se maksoi, ja se ei ole mitään Pietarin tavallisiin hintoihin verraten. Kuitenkin olisin levollisesti yöni maannut, ellen kl. neljän aikaan aamulla olisi herännyt hirveään kellojen kilinään ja pauhuun. Joko nyt tulee mailman loppu ja viimeinen tuomio, arvelin itsekseni, ja kavahtaen ylös vuoteeltani, juoksin akkunaan katsomaan, mitä tuo melu näin yölliseen aikaan oikeastaan merkitsi. Ja voittehan arvata hämmästystäni, kun suuri kivirakennus juuri vastapäätä lepokammiotani on täydessä tulessa lattiasta kattoon asti. Mutta sen kanssa ei sentään sen pahempaa vaaraa ollut: Kreikanuskolaiset vaan pitivät aamurukoustansa kirkossaan ja monien satojen kynttiläin valo loisti läpi akkunain yön pimeydessä kuin tulipalo. Unen tämä hämmennys kuitenkin vei silmästäni siksensä.
Kun aamulla olin vähän väsähtänyttä ruumistani vahvistanut kuivalla ruoalla ja tsjaijulla (sillä sitähän kumminkin piti juoda, sitä lientä, jos oli aamu tai ilta, kun kerta Venäjällä oltiin), koppasin reput selkääni ja läksin käydä tölppäröimään Varsjovan rautatien stationia kohden. Aikomukseni oli nimittäin jalkasin tehdä tämä matka, jota umpiarviolta on kai puoli penikulmaa, ellei enempää. Aikaa oli minulla kylliksi, sillä vasta kl. neljältä iltapuolella piti niiden junain lähteä, joissa minä olin päättänyt matkata Pietarista Eiydkuhniin Preussin ja Venäjän rajalla. Jo olin onnellisesti tullut erästä vanhaa lahonnutta puusiltaa myöden yli tuon mahtavan Neva-joen ja aloin jo astuskella jotakin Prospekt nimistä katua pitkin itse tsaarien koreaan kylään, kun ajan pitkään nuo reppuni, jotka eivät tosin paljon painaneet, kuitenkin minulle tottumattomalle kuormankantajalle rupesivat raskaiksi tuntumaan. Hiki tippui otsasta ja jo useat erät olin saanut levähtää. Kyyditsivät, jotka ohitse ajoivat, loivat sääliviä silmäyksiä väsyneesen matkamieheen ja oijennellen käsiänsä tarjosivat hänelle hyväntahtoista apuansa. Tuota houkutusta en kauemmin vastustella voinut, vaan erään joutilaan iisvoosikan kanssa kyydityspalkasta sovittuani, rupesin nyt herrana ajelemaan. Matka kävi erästä avaraa katua myöden, jossa kahden puolin oli korkeita monenvärisiä kivimuureja ja keskellä katua syöttivät kyyditsijät uljaita hevosiansa suppilon kaltaisista astioista. Katu kihisi ihmisistä; mitkä astuivat jalkasin pitkin vieruksia, mitkä ajoivat hevosilla keskeltä. Useassa kohdin näkyi katujen kulmissa pieniä kappelin tapaisia rakennuksia, joissa avonaisten ovien kautta näkyi pyhäin ja ristiinnaulitun kuvia ja joissa kynttilät paloivat alttareilla. Ohitsekulkevain näin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin näiden pyhäin majain edessä. Kirkkojen kellot, joiden huminaan aamulla varhain olin herännyt, pauhasivat vielä yhtä mittaa, vaikka päivä jo läheni puoliansa, eikä tänään tiedostani mikään juhla eli pyhäpäivä ollut. Kun kyyditsijäni ei mitään kiirettä pitänyt, oli minulla aikaa katsella suuren kaupungin kirjavaa elämää ja liikettä kaduilla. Tuolla tulla ryöhää vastaani uljas sotaherra, kiiltävä kultainen kypäri päässä ja kolme uhkeata Valkosta ruunaa edessä. Se on varmaankin keisari, arvelin itsekseni; kuinkas nyt suu pannaan? Luotin sentään tässä kohden kyyditsijääni ja aattelin näin; jos hän nostaa hattuansa, niin nostan minäkin; hän mahtaa paremmin Pietarin tavat tuntea. Mutta siivosti se herra ohitse ajoi, eikä häntä kukaan tervehtinyt; se ei siis mahtanut keisari ollakkaan. Ajamme, ajamme vielä hyrytämme eteenpäin, kunnes edessämme erään suuren talon edustalla näkyy pitkiä kiiltäviä kanunia, kidat suoraan oikaistuina meitä kohden. Voi hirmua! Kuinka tästä nyt eheällä iholla ohitse päästään? Pitäisikö kääntyä takaisin? Ainoa turvani oli taas kyyditsijäni, joka ei näyttänyt olevan arkalasta kotosin. Kun olimme noiden hirviöiden kohdalle tulleet, en voinut olla heitä manaamatta, vaan lausuin: menkää, kummitukset, menkää Turkestanin aroille ja ulvokaa siellä, mitä täällä rauhallisia ihmisiä pelätätte. Ja mitä ihmeitä! Pari ruoskan lätkäystä vielä kyyditsijältäni, niin katosivat nuo hirviöt kuin sivallettu näkyvistäni.
Mitään suurempia vaaroja kohtaamatta saavuimme noin kl. 12 aikaan Varsjovan rautatien stationiin, jossa minulla oli siis vielä neljä pitkää tuntia odotettavana, ennenkuin taas matkalle voin lähteä. Kun vihdoinkin kello rupesi neljää lähenemään, kolautettiin kelloa ensimäinen kerta ja kas nytkös tuohon suureen odotussaliin elämää tuli! Koko joukko nuoria miehiä, joita pidin nahkapoikina, sillä sentapaisilta he, pussit selässä, minusta näyttivät, marsitettiin ensin salin takaovesta ulos perongille; ja haikeata oli nähdä millä mielenliikutuksella he erosivat omaisistansa, jotka saattivat heitä kentiesi heidän viimeiselle retkellensä. Siinä monen järeän ukon jouhinen leuka longahteli, muiskatessaan suuta lähtevälle pojallensa. Kun nuo nuorukaiset kaikki olivat tulleet vaunuihin sälytetyiksi, huudettiin: "Maatusjki!" Ja nyt lähti liikkeelle toisellainen ihmisjoukko, nimittäin joukko vanhoja, matalia, rypistyneitä akkoja, lapset sylissä. Nähdessäni noita riepaleisia, likaisia olentoja, jotka eivät mielestäni oikeilta venakoilta näyttäneet, olisin mielelläni joitakuita heistä lähestynyt, tullakseni tuntemaan olivatko he jotakin meidän omaa Venäjällä elelevää suomalaista heimoa, joiden ylle pr. Ahlqvist runossaan sanoo karstan kasvaneen niin paksun, jota ei kaappia voi pois; mutta tungos oli niin suuri ja rähinä niin hirveä, etten voinut heitä lähestyä enkä kuulla mitä kieltä he haastelivat.
Vasta kun näistä kaikista oli päästy, saimme me muut tavalliset matkustajat astua esille, ja minä sälytettiin etäisin kolmannen luokan vaunuihin istumaan vastapäätä jotakin kulunutta kaunotarta, joka itki katkerasti ja katseli, kuin muinon Lotin emäntä Sodomaa, kaipauksella taaksensa Pietarin komeata kaupunkia, jonka huippuja laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Mutta tuskin oli tuo rakas kaupunki kadonnut näkyvistä, kun jo minun huolihin vaipunut vis-à-vis’ni tempasi kortit taskustansa ja kuivaten viimeisen kaipauksen kyynelen silmästänsä, rupesi lähimmän naisellisen naapurinsa kanssa pelaamaan pari-turakkaa ja purskahteli tuontuostakin pelin kestäessä hepakkaan nauruun.
Sillä aikaa kuin lähimmät naapurini tällä tavoin itseänsä huvittelivat, katselin minä ulos akkunasta maisemaa, jonka läpitse matkasimme. Niin kauaksi kuin silmä kantoi, ei muuta näkynyt kuin yhtämittaista puutonta lakeutta. Tosin kyllä tuolla läntisellä taivaan rannalla törötti muutamia puiden latvoja aaveentapaisesti iltaruskon hohteessa, mutta yllättävä yö vei pian nekin näkyvistäni. Kun loin silmää luoteiselle taivaalle, tuli mieleni vähän haikeaksi, aatellessani että eräs Itämerestä lähtevä lahdelma jo oli pistäynyt minun ja kotimaani väliin, ja melkeinpä olisi kyynel vierryt poskelleni, ellei yhä paraneva pakkanen olisi jäähdyttänyt tunteitani. Kummallista kyllä, mitä etemmäksi etelään päin tultiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja talven tyttö, rautanäppi, rakenteli kaikellaisia somia kuvia vaunuin laseihin: "siinä miehet, siinä miekat, siinä keihäät sivulla" ikäänkuin Kullervon perustelussa tammeen. Mies, jonka tuli pitää huolta vaunujen lämmityksestä, oli heittänyt sen toimen sillensä, niinpian kuin oli saanut uunista vähän savua lähtemään, ja torkkui nyt monessa kyyryssä kaminin ääressä kuin uneen uuvutettu äyriäinen. Minäkin oikaisin raajani, pistin nyrkit pääni alle ja odotin tässä mukavassa asemassa kovalla rahilla uniukon tuloa, mutta turhaan. Joka kerta, kun olin nukkumaisillani, keikahtivat vaunut taas jollekin syrjälle ja minun hermoton pääni keikkui kovaa lautaa vastaan. Myöskin vilu oli levolleni suureksi haitaksi; se milloin kyseli kynsiäni, milloin piteli varpaitani ja varsin kangistunut olisin, ellen silloin tällöin pysäyspaikoissa olisi pistänyt liiviini kupillista kuumaa teetä.
Yö mahtoi olla puolilla, kun Pihkovan sivusimme, ja kun päivä vihdoinkin valkeni, olimme jo lähempänä Dünaburgia. Maisema, jonka läpitse matkasimme, oli yhtä autio ja alaston kuin edellisellä illalla. Tuuli oli ryöpyttänyt hiekkaa ja lunta sekaisin, niin että tuo talvinen kenttä näytti hyvin kuolleitten kodon kaltaiselta. Ainoa elähdyttävä kohta koko tällä yksitoikkosella alueella oli itse Dünaburgin kaupunki, jonka vähän jälkeen auringon nousun sivusimme. Kun iltapuolella päivää Wilnaa rupesimme lähenemään, oli pakkanen jo mennyt, niinkuin sanotaan, perällensä ja maisemakin alkoi vähitellen muuttua epätasaisemmaksi. Kauniita, pyöreitä kumpuja tammimetsineen vilahteli tuontuostakin ohitsemme.
Wilnassa menetin enimmän osan vanhoja matkatovereitani ja sain uusia siaan. Minä en vaihdosta vahingolle tullut, vaan pikemmin siitä hyödyin, sillä entisten äänettömäin seuralaisteni sijaan tuli nyt vaunuihin joukko nuoria talonpoikia, jotka kohta, kun juna liikkeelle lähti, korottivat äänensä iloiseen lauluun. Yksi lauloi edeltä ja muut kaikki yhtyivät laulun viimeiseen säveleen. Jotkut vielä vihelsivät ja muutamat taputtivat käsiä, joten siitä syntyi oikein huikea konsertti. Tällä tavoin nyt riennettiin iloiten, luihkaten länttä kohden. Kownossa erosivat laululinnut minusta ja nyt oli vielä kappale matkaa tehtävänä, ennenkuin yli rajan tultiin.
Viimeisestä pysäyspaikasta Venäjän puolella syöksähti vaunuihin koko tulvana Puolan ruokottomia Juutalaisia, jotka, sysäten syrjään entiset matkustajat, ottivat sijansa, missä vaan vähänkin lomapaikkaa oli. Eikä siinä vielä kylliksi, vaan yksi noista Israelin tyttäristä sovittelihe, paremman aseman puutteessa, minun syliini istumaan, toivoen kai että minä, ikäänkuin pieneksi korvaukseksi siitä mitä heidän esi-isänsä Abraham tekee koko kristikunnalle, kantaisin häntä helmassani seuraavaan pysäyspaikkaan asti. Junain kuljettaja kumminkin pelasti minut tuosta oudosta kuormasta.
Kello oli 10 paikoilla illalla, kun saavuttiin Eiydkuhniin, Preussin rajastationiin. Tähän en kuitenkaan jäädä aikonut, vaan matkani määrä oli Leipzig. Mutta koska valvomisesta ja matkan vaivoista olin hyvin väsynyt, päätin levätä täällä muutaman tunnin ja jatkaa sitte kl. kolmelta lähtevässä junassa matkaa Berliniin. Tuossa suuressa odotussalissa katselin nyt ympärilleni, eiköhän löytyisi ketäkään hyvää ihmistä, joka voisi neuvoa minua johonkin yömajaan. Ja ikäänkuin kutsuttu, ilmaantuikin heti mies, joka sanoi tietävänsä aivan hyvän yökortteerin ja siepaten selkäänsä minun reppuni käski minun seurata häntä. Minusta tuo vieras näytti vähän epäiltävältä, mutta koska pussini jo tekivät menoa, ei ollut tässä muuta neuvoa kuin lähteä saapastamaan perästä.
Minä en tiedä kuinka kauaksi stationihuoneesta erosimme, mutta monta mutkaa ja väärää jo olimme tehneet, kunnes vihdoin erään liejuisen kartanon poikki kahlattuamme tulimme tuon ylistetyn hotelliin, erään viheliäisen savikojun, ovelle. Oppaani kuljetti minua nyt parin pimeän holvikäytävän läpitse, aukaisi niiden perässä löytyvän mustan kammion oven ja käski minun astua sisään. Minua hieman arvelutti, kun kävin yli kynnyksen: Jumala tiesi, mihinkä hiiden hinkaloon nyt olin joutuva! Kun oppaani valkean oli sytyttänyt, tuli näkyviin kaksi vuodetta, pari tuolia, pöytä ja vahvoilla luukuilla ulkopuolelta suljettu akkuna. Oppaani eli oikeimmin isäntäni, sillä siksi hän nyt oli muuttunut, kehoitti minua panemaan kaikki kullat ja kalleudet, mitä minulla oli, pöydälle ja vakuutti minun ilman pelotta voivan levätä täällä yöni. Hän lupasi tulla puolikolmelta minua herättämään, niinkuin häntä pyytänyt olin, mutta ennenkuin hän minun jätti, pyysi hän saada katsella kelloani, tiedusteli mitä rahoja minulla oli muassa, ja kun hänen mieltänsä niissä kohdin olin noudattanut ja ilmoittanut, ettei minulla puhtaassa rahassa muuta ollut kuin mitä Berliniin matkatakseni tarvitsin, toivotti hän minulle rauhallista yötä ja antoi, vaikka vähän vastahakoisesti, minulle huoneen avaimen, jota häneltä pyysin. Kun tuo uutelias isäntäni oli lähtenyt, lukitsin minä huolellisesti oven ja jätin avaimen paremman vakuuden vuoksi lukonläpeen sisäpuolelta. Nyt riisuin vaatteet yltäni ja oikasin väsyneen ruumiini oljille, vedin peiton eli oikeammin polstarin — niin paksuja peitteitä, näet, käytetään Saksassa, jossa ei huoneita tarpeeksi lämmitetä — ylleni ja sammutin kynttilän.
Venyttyäni noin puolen tuntia levotonna vuoteellani, sillä yhtähyvin liiallinen väsymys kuin vähän pelkokin näillä oudoilla ovilla vei kaiken unen silmistäni, olin minä kuulevinani jonkun hiljaa hiipivän käytävässä, ja kuulin kohta sen perästä kuinka varsin vaivihkaa avainta sovitettiin ulkopuolelta minun oveni lukkoon. "Wer da?" huusin minä ja hyppäsin ylös vuoteeltani. Sytytin kynttilän, puin vaatteet päälleni ja kysyin toistamiseen, ken tohti minun yörauhaani rikkoa, "Waschwasser!" vastattiin ulkoa ja isäntä, joka havaitsi kavalan yrityksensä tyhjään rauenneeksi, kolautti oveen ja pyysi päästä sisään, vetäen syyksi että hän oli unohtanut tuoda minulle pesuvettä. Kun hänen olin sisäänpäästänyt, teeskenteli hän hyvin kohteliaaksi, hankki minulle pesuvettä, käski minun vaan levätä rauhassa ja lupasi ostaa minulle stationista piletin, jos antaisin hänelle tuon piletin hinnan, 10 Saksan taaleria. Minä en kuitenkaan hänen huostaansa mitään rahoja uskonut, vaan käskin hänen suoria tiehensä ja jättää minut rauhaan puolikolmeen saakka. Kun hän nyt havaitsi, ettei hän minusta urakkaansa saanut, lähti hän puoliksi suuttuneena ulos ovesta, ja minä kapusin uudestaan vuoteelleni ja koitin saada unta silmääni, mutta turhaan.
Puoli tuntia oli mahtanut taas kulua, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan matalaa viskutusta ja kuiskutusta. Jassoo, teitä on kaksi, arvelin minä, ja pidätte nyt neuvoa kuinka päästä kynimään lintua, joka teillä on häkissä. Kauvoja ei viipynytkään, ennenkuin sain tuntea tuon neuvottelun seurauksia, sillä uudestaan kuului jalan astunta käytävässä ja oveni sai samassa kestää jykeitä jyhmäyksiä. No, no, mikäs nyt on taas? huusin minä ja hyppäsin pystyyn. Sillä aikaa kuin uudestaan puin ylleni, kolkutti isäntä kolkuttamistaan ovea ja käski minun aukaista, sanoen syyksi että oli tullut toinen matkamies, jonka hän aikoi sijoittaa tuolle toiselle vuoteelle minun viereeni. Jahah, sekö se teidän viisas päätöksenne oli, arvelin minä; vedin linkkuveitsen taskustani, etten varsin aseeton olisi, jos nuo lurjukset päälleni hyökkäisivät, ja aukasin oven. Minun pelkoni oli sentään turha ollut, mitä päällehyökkäämiseen tuli; isäntä vaan tahtoi hankkia minulle soveliaan makauskumppanin, niin suuresti näytti häntä huolettavan minun kelloni, kultani ja muut kalleudet, jotka hän oli kehottanut minun pöydälle levittämään. Minä olin kuitenkin jo makaamisesta kyllikseni saanut, etten tässä luolassa enää kauemmin viihtynyt, en yksin enkä toisenkaan kanssa, jonka tähden pyysin saada suorittaa velkani isännälle tästä rauhallisesta yölevosta. 15 groschenia (likimiten 2 Suomen markkaa) tiusti hän minulta yösijasta ja ilman sitä vaati hän vielä juomarahoja hyvästä opastuksestansa. Minä tarjosin hänelle 10 kopekkaa, mutta ne viskasi hän ylenkatseella takaisin pöydälle. Laskin 10 kopekkaa lisäksi, vaan ei hän vielä niihinkään tyytynyt; vasta sitte kun 40 kopekkaa oli pöydällä, pisti hän rahat taskuunsa ja nyt lähdettiin. Oi Schiller, oi Göthe! huokasin minä, kun tallustin kurassa ja liejussa takaisin stationia kohden, tällä tavoinko teillä vieraita vastaanotetaan!
Muutaman tunnin kuluttua istuin taas kolmannen luokan vaunuissa, mutta nyt ihan yksin, ja kuuntelin kuinka vesi, jolla Saksassa vaunuja lämmitetään, kulisi ja hulisi kulkeissaan nahkaletkuja myöden yksistä vaunuista toisiin. Minusta rupesi jo tuntumaan, kuin olisin vaan kauppatavaraa, jota pakkilootaan sälytettynä sysätään vaunuista vaunuihin; niin väsynyt ja nääntynyt olin tuosta yhtämittaisesta ruljaamisesta, ettei sielu enää tahtonut seurata ruumiin pikaista juoksua eteenpäin.
Aamun koittaissa sivuttiin Intersburg, ja kun aurinko jo teki nousua, tulivat Königsberg’in monet harmaat tornit näkyviin. Nyt seurattiin joku matka Itämeren eli oikeammin sen poukaman Frisches Haff’in eteläistä rantaa ja silloin tällöin siinti sen sininen selkä silmiini. Tuolla vasemmalla kädellä etelään päin levisi mittaamaton lakeus, mutta ihan toisenkaltainen kuin mitä Venäjällä olin nähnyt. Maisema näytti kaikin puolin olevan hyvin viljeltyä, sillä tuontuostakin vilahteli kauniita punaisia ja valkosia kyliä näkyviin. Suhautettuamme kahta uhkeata rautasiltaa myöden Weichselin molempain suuhaarain ylitse, pitkitettiin matkaa suoraan läpi Brandenburgin maan Berliniä kohden.
Neljäs yö matkallani oli jo puolille ehtinyt, kun Königsbergissä saadun matkatoverini kanssa Kreuz nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos vaunuista, tyhjentämään odotushuoneessa seidelin olutta. Matkakumppanini vakuutti junan tässä pysäyspaikassa viipyvän 20 minutia, jonka tähden emme pitäneetkään mitään kiirettä, vaan maistelimme tuota vaahtoista juomaamme kaikessa levossa. Me kyllä kuulimme kuinka kelloa kolistettiin lähtöön, mutta koska tässä on rautateiden risteyspaikka ja junia tähän tulee kaikilta ilman haaroilta, emme luulleet tuon kehoituksen meitä koskevan. Kun vihdoinkin ulos salista tulimme, ei meidän junasta enää muuta ollut näkyvissä kuin kaksi punaista hohtavaa silmää, jotka vähitellen katosivat yöhön pimeään. Mikä nyt tuli neuvoksi? Minä ensi hämmästyksessä jo oijentelin koipiani, lähteäkseni pötkimään perästä, mutta kumppanini hillitsi minua. Tässä ei muu auttanut kuin odottaminen. Puolen tunnin perästä sanottiin tulevan toisen junan ja sillä voisimme ehkä pitkittää matkaamme Berliniin. Me heti pyysimme stationin päälliköltä pidennystä pileteillemme, joka meille suosiollisesti suotiinkin, ja lennätimme sähkölangalla sanoman seuraavaan pysäyspaikkaan, että korjattaisiin meidän kimsut ja kamsut niistä vaunuista, joissa tähän saakka olimme matkustaneet. Tästä seikasta selkesimme siis aivan sievästi. Seuraavalla junalla saimme pitkittää matkaamme; Landsbergin stationista saimme kaikki kadotetut tavaramme takaisin, ja tämä kaikki ei meille muuta maksanut kuin puolen tiimaa aikaa ja muutaman groschenin rahaa.
Päivän valjetessa saavuttiin vihdoinkin tuohon kauvan kaivattuun Berliniin. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta vielä täälläkään seisahtaa, vaan mieleni hehkui matkani päähän Leipzigiin, jonka tähden tilasinkin heti kyyditsijävaunut ja läksin ajelemaan halki Saksan komean pääkaupungin. Vaunujen edessä oli kaksi ruunaa, hirmuisen suurta kuin papurouttoa, mutta niin laihaa ja rumaa kuin nuo seitsemän kuuluisaa lehmää Pharaon unessa. Käyntöjalkaa vaan tehtiin matkaa ja minua oikein hävetti ajaa uljaissa vaunuissa tuommoisilla loukuilla. Jolleivät Pappenheimin ratsut kolmekymmenvuotisessa sodassa tuon parempia olleet, ei ihme että meidän pienet mutta sitkeät ja virkut varsat heidät voittivat. Eteenpäin, eteenpäin kuljettiin kuitenkin, eikä päivä vielä puolilla ollut, kun saavuin Anhaltin rautatienstationiin etelänpuolella Berliniä.
Täällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle lähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään hautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa Berlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun kanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani varsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin r puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa hänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme kanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin oven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan suurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt (taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni olivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan, sillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen luikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen, ikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se mahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä miehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi jäseniänsä venyttää. "Päästä tuommoinen poika taskuihisi", sanoin minä saksenilaiselle toverilleni, "niin kääpäsee hän käpälillään aina saapasvarsiin asti."
Päivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani kävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta tuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun kodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta ja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo maamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.
Kello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle Lutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä vastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä katsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä en koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa tornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit välkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme jäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran savisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille merkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin Breitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella, vaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden sekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.
Päivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen matkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani perille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista, etten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin itselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi tautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän kylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.