III.
Jenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin seuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat jo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen luokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin ole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä, kun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen luokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden matkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun ja savuun.
Matkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani en ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin sen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan ehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin keskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun Linnasillan ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua "Unter den Linden". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla kädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille, noille niinkutsutuille Bauernfänger'eille, joiden tuttavuuteen teki mieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia, kuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun jo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen tehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto on avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli äsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada tehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo punakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni etsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon herrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa emme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle ihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo minua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään muassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä muka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita Berlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen kiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen kehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada eriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua koko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä hän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät vaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken mokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä otus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti hän minut rauhaan.
Kun hetken aikaa olin katsellut kummastellut Brandenburg’in portin harjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa, kävin samasta portista sisään Thiergarten’in puistoon ja ohjasin nyt kulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle Voiton pylväälle. Uljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena sinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla, jonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66, 70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on pystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien soidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka pääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat keisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla on kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli niittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria valloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat tuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä alustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa ympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein ylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän pitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla kädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.
Väsyneenä tästä katselemisesta, istahdin muistopatsaan portaille, vähän levähtääkseni. Mutta mitäpä lepoa tässä olisi saanut! Kaikellaisia luikareita ja tyhjäntoimittajia kihisee tämän pylvään ympärillä ja kiusaavat matkustajaa, tarjoten huonoja valokuviaan Berlinistä ja sen merkillisyyksistä kaupaksi. Koska en heiltä saanut pahaakaan rauhaa ja koska tämän puiston yölliseen aikaan tiesin olevan epäturvallisen, läksin taas astuskelemaan takaisin kaupunkia kohden. Kun taas lähenin Brandenburgin porttia, nousi eräältä puutarhan istuimelta tuo äskeinen kiusaajani, Holsteinilainen, ja lähestyy minua nyt uudestaan. Koko ajan, kun minä olin Voiton pylvästä tarkastellut, oli hän pitänyt minua silmällä, ja luuli nyt kai minun ehdottomasti puuttuvan hänen onkeensa. Vaunut oli hän jo tilannut valmiiksi, eikä nyt muuta kuin tuossa hopussa vaan astumaan sisään ja sitte ajamaan tuonne ylistettyyn ruiskunäyttelyyn. Mutta sitä tekemään olin minä liian viisas. Moni älliö on kyllä antanut itsensä sillä tavoin viekoitella ja on tullut viedyksi, Jumala tiesi mihin, ja on tullut paljastetuksi ihkaiseen ihoon saakka. Jos tuo holsteinilainen ystäväni tosiaankin oli noita mainioita Berlinin veijareita, niin toimitti hän nyt tehtävänsä jotenkin tyhmästi.
Ensimäisenä toimenani seuraavana päivänä oli mennä katsomaan Berlinin mainiota Akvariota. Harvat lukijoistani ovat kai milloinkaan semmoista nähneet, ja moni tuskin tietää mitä semmoisella laitoksella tarkoitetaankaan. Pyydän sentähden lukijaa seuraamaan minua hetkeksi sinne. Edeltäpäin voin kumminkin jo ilmoittaa, että se on suurellainen rakennus matelevain ja vesieläinten säilyttämistä varten. Tämän Berlinissä löytyvän akvarion sanotaan olevankin suurellaisin ja paras mitä sitä laatua mailmassa on olemassa. Se on keskellä kaupunkia Unter den Linden’in varrella. Ensimäisessä huoneessa, johon sisään astumme, kihisee kärmeitä kaikellaisia, suuria ja pieniä. Heille on valmistettu matelupaikoiksi pieniä lampia, hietikoita ja pensastoja, joita läpikuultavat lasiseinät ympäröivät. Sitte tulemme huoneesta huoneesen, toisesta kerroksesta toiseen, joissa kaikissa on vesisäiliöitä kaloja ja muita vesieläimiä varten. Täällä näemme lasiseinäin läpitse päivää vastaan kuinka suuret hauet uida hangottelevat, kuinka aattelevainen ahvenparvi pujotteleiksen lammen pohjassa kivien välistä. Muutamat säiliöt taas osoittavat meren monikarvaista, milloin purpuraista, milloin vihreätä, sametin näköistä pohjaa, ja karinkaukalot, simpukat ja muut meriraakut elähdyttävät näitä vedenalaisia loistavia aloja. Nyt aukenee eteemme suurempi sali, jonka keskelle on laitettu avara lampi; siitä kohoaa monisäteinen ruiskulähde ja lukematon joukko pieniä lintuja riekuu täällä, lennellen löyhytellen tuossa lähteestä pirskuvassa hienossa sadevihmassa, sillä aikaa kuin pitkäsääriset kahlolinnut käydä koipivat lammen kaislaisilla rannoilla tai seisoa töröttävät yhdellä jalalla lähelle lampea raketulla kivirauniolla. Tämä kaikki on ympäröitty korkealla rautaverkolla eli häkillä. Seinuksilla kirkuvat papukaijat ja eräässä pimeässä sopessa ammottelee irvihampainen krokotiili, sillä aikaa kuin kilpikonnat uida melovat pitkin vesisäiliöinsä reunuksia. Me astumme vielä alemmaksi ja tulemme ihan pimeihin holveihin, joihin ei päivä milloinkaan paista. Niitä valaistaan kaasuvalolla, ja täällä on meille käymisestä ja katselemisesta väsyneille virvoituksia kaikellaisia tarjona. Varoillaan pitää kuitenkin olla näissäkin hämärissä käytävissä, sillä noita Berlinin tasajaontekijöitä tunkee tännekin, ja seinissä näemme kirjotuksia, jotka muistuttavat meitä olemaan varoillamme. Näistä maanalaisista majoista nousemme taas ylöspäin, käyden huoneesta huoneesen, kerroksesta kerrokseen, kunnes vihdoin tästä vesiläisten valtakunnasta taas tulemme Jumalan kirkkaasen ilmaan.
Nämä ihmeet nähtyäni, kävin katselemaan Berlinin vanhan ja uuden museon taide-aarteita. Mutta koska lukijan on vaikea seurata minua noiden kaikkein salein ja kammioin läpitse, joissa säilytetään Saksanmaan parhaimpain kivenveistäjäin ja maalarein teoksia, jääkään ulkopuolelle ihmettelemään tuon vanhan museon athenalaista pylväskäytävää ja noita ulkopuolisia seinäkoristeita, sillä aikaa kuin minä pistäyn tuonne taiteen kotiin sisään, nauttimaan sen ihanuuksia.
Näillä matkustuksillani oli päivä jo kulunut puolille, mutta koska meillä vielä on koko iltapuoli omanamme, niin käykäämme nyt katselemaan mitä Berlinin Eläintarhalla on meille tarjottavana. Me matkaamme uudestaan koko Unter den Linden’in kadun alusta loppuun saakka, astumme Brandenburgin portista sisään Thiergarteniin ja käymme tämän puiston halki noin puoliväliin saakka, poikkeemme sitte vasemmalle kädelle ja tulemme niin tuohon varsinaiseen eläintarhaan, Me emme voi eksyä, sillä jo kaukaa kuulemme leijonain kiljunan ja karhuin karjunan, jota opastusta saatamme luotettavasti seurata. Heti kun astumme tarhaan sisään, näemme käytäväin molemmilla puolilla rautahäkkejä, joissa säilytetään kaikellaisia lintuja läheltä ja kaukaa. Tuolla kiljuu haukka, täällä huutaa huuhkaja ja pöllöt katsella tuijottelevat aaveentapalsesti puolihämärissä sopissaan. Suuri Kondorikotka lepää täällä levollisesti auringon paisteessa ja näyttää vaipuneen syviin mietteisiin. Kotoansako muistelee tuo kaukainen vieras Etelä-Amerikan lumisilta Andesvuorilta? Sitte seuraa lintuja lukemattomia kaikista mailtaan ääristä, tuosta pienen pienestä Kolibrista ruveten aina suuren suureen Nälkäkurkeen asti Afrikan hietaisilta ulapoilta, joka hevosen kokoisena astuskelee karsinassaan ja kurottelee pitkää kurkkuansa yli korkean aidan. Täällä rastaat raksuttavat, tuolla korpit keikkuvat ja varpuset pitävät iloa. Muu eläinkunta on yhtä runsaasti täällä edustettuna. Känguruh Australiasta oijentelee tuolla pitkiä takakoipiansa ja jääkarhu käydä nuuskii edes takaisin, sukeltaen tuon tuostakin vesialtaasensa. Indian elefantti tekee likempää tuttavuutta katselijain taskuin kanssa, tutkistellen olisiko niihin hänelle makeisia kätketty; ja heitäppä kuinka pieni hopearaha hyvänsä maahan, niin ottaa hän sen ylös kärsällään, antaa hoitajallensa ja tekee sinulle kömpelömäisen kumarruksen. Kaikkein viehättävintä on kuitenkin katsella meidän harmaita karhuja, kuinka he kiipivät puihin, kerjäävät katselijoilta almuja ja taistelevat ärjyen vehnäleivän palasta, jonka viskaat heidän häkkiinsä. Varsin ilkeitä sitä vastaan ovat nuo ihmisen irvikuvat apinat. Mitään häveliäisyyden tunnetta ei heissä ole olemassa. Kaikkein läsnäollessa harjoittavat he mitä ilettävimpiä paheita; ja kavalia ja koirankurisia ovat he myöskin. Tuossa menee emä poikinensa juomaan vettä pienestä vesialtaasta; samassa tulee hiljaa hiipien eräs koiranhammas perästäpäin ja sysää tuon mitään pahaa aavistamattoman perheen kuperkeikkaa vesialtaasen. Tämän kepposen tehtyään, rientää hän riekuen raakuen salaman nopeudella häkin ylimmäisille orsille, ikäänkuin olisi hän vaan hämmästynyt lähimmäistensä tapaturmaisesta onnettomuudesta. Mutta onpa kuitenkin muutamia hyviäkin puolia näissä eläimissä havaittavana. Hyvin huolellisesti hoitavat he penikoitansa, puhdistavat niitä syöpäläisistä, jaa, oikein pään-ehtijän tavalla kääntävät suortuvan suortuvalta ja nyppivät pois mitä liikaa karjaa karvan juureen on takertunut.
Kello seitsemältä annettiin eläimille ruokaa ja varsin kumma oli katsella kuinka verenhimoisina tiikerein, jalopeurain ja muiden petojen silmät killuivat, kun syöttäjä käsikärryillä lykkeli hakkein ohitse veristä lihaa ja pisteli rautateikillä kelpo käikäleitä kunkin pedon eteen. Malttamattomina hyppivät ja kiljuivat he ja repelivät rautaristikoitaan, ennenkuin syöttäjä ehti heille heidän määränsä antamaan. Erittäinkin raivosi eräs vahvaharjainen suuri leijona, kun hänen lähimmässä likeisyydessään olevalle tiikerille annettiin ennen lihapala kuin hänelle. Useat erät hyppäsi hän viimmaisena tiikerin häkkiä vastaan, niin että nuo rautaiset varvut narskahtelivat, eikä herennyt kiljumasta ennenkuin oli saanut osansa.
Eläintarhasta sitte kävi matkani circuseen. Eräs kuuluisa englantilainen hevostaituri ja eläinten kesyttäjä vierasti nimittäin parhaillaan Berlinissä, ja koska en tietänyt millään paremmalla tavalla illan kaulaa katkaista, niin päätin lähteä tähän hevos-huvitukseen, jonne pyydän nyt lukijaanikin minua suosiollisesti seuraamaan. Kahdella Saksan markalla saamme mukavan paikan näyttelyhuoneen tai oikeammin teltin oikealla kyljellä. Peräovi aukenee ja näyttelyalalle ilmaantuu lyhyeen, hohtavaan hameesen puettu nainen, hevosen selässä. Vaikka hänen hevosensa rientää täyttä nelistä ympäri näyttelyalaa, tekee hän kumminkin monta tepastusta sen selässä, hyppelee useampain hänen eteensä asetettuin vaulain läpitse ja tekeepä vielä kuperkeikankin ilmassa ja tulee kuitenkin jaloilleen tuon hyvää vauhtia juoksevan hevosen selkään. Kahdesti toki tuo keikkaus ilmassa hänet petti, niin että hän putosi hevosensa selästä maahan, kuitenkaan itseänsä loukkaamatta, mutta kolmannella kerralla se onnistui, ja nyt kajahti hänelle vastaan ylt’ympäri katselijain suosiohuudot ja käsien taputukset, Lasketen etupolvillensa teki hänen hevosensa syvän kumarruksen katselijoille ja katosi samassa näyttelyalalta. Sen perästä tuli vielä useampia yksityisiä hevostaitureita näkymölle ja tekivät mitä hurjimpia harppauksia hevosraukoillaan, mutta semmoiset tepastukset jätämme mieluisimmin mainitsematta, sillä meistä ne pikemmin näyttävät eläinten rääkkäykseltä kuin huvilta. Somempi sitä vastaan oli nähdä, kun koko joukko ratsastajia, miehiä ja naisia parittain ilmaantui näyttelyalalle ja pani koko komeat tanssit toimeen. Oikein sievästi tanssia tepastelivat nuo kauniit hevoset tahdin mukaan meidän nykyaikaista fransääsia. Mutta palkitsipa myöskin katselija-joukko riehuvilla bravohuudoilla ja käsien taputuksilla noiden Terpsikoren oudollaisten oppilasten tanssinäytettä.
Lomahetkinä huvitteli katselijoita kaksi narrintapaiseen pukuun vaatetettua ilvehtijää sukkelilla tempuillaan ja kepposillaan. Erittäinkin viehättävä oli nähdä kuinka toinen heistä heitti yli koko näyttelyälan kuusi huippupäistä vilttihattua toisen päähän päällitysten niin osaavasti, ettei toisen ollut tarvis niihin käsin tarttua eikä niitä päähänsä sovitella. Hyppimään eivät he myöskään olleet huonon huonoja. Asetettiin, näet, ensi aluksi vaan pari kolme hevosta vieretysten seisomaan ja niiden ylitse kruittasivat he eräältä poukkauslaudalta, ikäänkuin olisi tuo vaan lasten leikkiä ollut. Hevosten lukua lisättiin sitte lisäämistänsä, kunnes vihdoin seisoi 14 isoa hevosta kyljetysten toinen toisensa vieressä ja yli näiden kaikkein hyppäsivät nuo veitikat sittenkin ja toinen heistä teki vielä kahdenkertaisen kuperkeikan ilmassa ja tuli yhtä kaikki suorana pystyyn jaloillensa hevosten takana olevalle heinäpeitteelle.
Kun hevosleikit olivat loppuneet, tuotettiin näkymälle viisi elefanttia. Hauskaa ei ollut katsella, miten noita kömpelöitä eläimiä pakoitettiin vääntelemään kankeita jäseniänsä johtajan tahdon mukaan. He milloin saivat kontata nelin ryömin polvillaan, milloin nilkuttaa edestä, milloin takaa, tai hypätä kahdella, vieläpä yhdelläkin jalalla ja heittää kuperkeikkaa. Suurin heistä porahtelikiu pahasti näitä temppuja tehdessään: tuo leikki ei kai ollut hänestä mieluista.
Elefanttein perästä, sysättiin näkymölle vankkureilla kuljetettava rautahäkki, jossa kaksi aimollista tiikeriä käydä astuskeli edes takaisin kopeasti. Oikein kauniita eläimiä olivatkin nuo hirmuiset keltasen-kirjavat kissat. Syvä äänettömyys tuli katselijajoukkoon, kun noiden eläinten kesyttäjä, vaan pienellä ruoskalla varustettuna, nousi vankkurein pyörälle, aukasi varovasti häkin oven ja hiipi sisään noiden hirviöiden seuraan. Sydäntäni oikein tykytti tätä nähdessäni. Tiikerit eivät kuitenkaan tuosta kaksijalkasesta tulijasta millänsäkään olleet; toinen heistä vaan morahti ikäänkuin tervehdykseksi. Ja hyviä ystäviä näyttivätkin nuo pedot ja heidän kesyttäjänsä olevan. Suurempi tiikereistä kohotti, ikäänkuin halaukseen, aimolliset käpälänsä kesyttäjän olkapäille. Sitte nousi kesyttäjä tuon nelijalkasen toverinsa selkään ja ajeli muutaman kerran ympäri häkissä tällä oudollaisella juhdallaan. Molemmat laskeutuivat sitte häkin pohjaan lepäämään toinen toisensa viereen. Vielä aukasi kesyttäjä makuutoverinsa hirmuisen kidankin ja sovitteli päätänsä tuohon elävään hautaan. Tämä ei ollut hauskaa nähdä. Suuri joukko katselijoista nousikin istuimiltaan ja jätti näyttelyhuoneen.
Kun tiikerit olivat tehtävänsä toimittaneet, sysättiin näkymölle toiset vankkurit, joilla samoin oli vahva rautahäkki ja siinä kolme leijonaa. Yksi näistä eläimistä olikin oikein kelvollinen otus ja astuskeli majesteetillisesti vankikopissaan, silmäillen ylpeästi ympärilleen. Äänettömyys tuli taas huoneesen, ja joukko katselijoita lähti ulos, kun kesyttäjä, pistolilla ja ruoskalla varustettuna, nousi vankkurien pyörälle, aukasi häkin oven ja pujahti sisään petojen pariin. Suurin leijonista ärjähti pahasti ja painui kyyryllensä, ikäänkuin kissan näemme tekevän, ennenkuin hän saaliinsa niskaan hyppää. Kesyttäjä seisoi liikkumattomana paikallaan, ja piti tarkalla silmällä leijonan liikuntoja. Huiskasi sitte hieman ruoskallaan ja samassa laukesi pistoli ja leijona hypähti kiljuen häkin toiselle puolelle ja kesyttäjä toiselle. Tällä tavoin vaihettelivat he asemaa useat erät, kunnes tuo monipiippunen pistoli oli tyhjäksi ammuttu. Varovasti aukaisi kesyttäjä sitte taas häkin oven, ja pujahti sukkelasti ulos. Tämä leikki tuntui kuitenkin minusta liiaksi mieltä kiihottavalta ja pian vaaralliseltakin; sillä helpostihan olisi voinut tapahtua, että silloin kuin kesyttäjä raotti häkin ovea, astuaksensa ulos, joku noista hirviöistä olisi pujahtanut muassa ulos vankeudestaan. Ja mitä sitte olisi tapahtunut, kun tuommoinen julmuri olisi väkijoukkoon vapaalle jalalle päässyt! Minua oikein pöyristytti tämmöistä onnetonta mahdollisuutta ajatellessani.
Tähän nyt loppuivat sen illan ilot ja minä riensin yömajaani lepäämään tämän päivän jotenkin väsyttäväin retkein perästä. Koko yökautena en kuitenkaan voinut levollisesti nukkua, sillä yhä pyöri ajatuksissani tiikereitä, leijonia, elefantteja, kärmeitä, ja Jumala tiesi mitä kaikkia moukkuripäitä ja pitkäsääristä, joita päivällä olin nähnyt ja joita mielikuvitus nyt hillimättömänä kuvaili hittoa hirveämmiksi.
Kun aamulla heräsin, olin jo mielestäni kylliksi katsellut Berliniä ja sen merkillisyyksiä, jonka tähden päätin lähteä taas matkalle lähemmäksi rakasta kotoista pohjolaa kohden.
Minulla nyt oli kaksi tietä valittavana: joko matkata takaisin Königsbergin ja Pietarin kautta, siis samaa tietä, jota olin tullutkin, taikka Lyypekin, Kyöpenhaminan, Malmön ja Tukholmin kautta. Minä valitsin tuon jälkimäisen retken, sillä sillä saisin tilaisuuden tulla tuntemaan enemmän mailmaa ja paitsi sitä olisi se myös oleva hupaisempi ja monivaiheisempi kuin tuo ykstoikkonen matka läpi aution Venäjänmaan, jonka retken ikävyyttä jo talvella tarpeeksi olin saanut kokea. Eräs kolmaskin ura tosin olisi vielä ollut tarjona, nimittäin Lyypekistä suoraan yli Itämeren, mutta se ei minulle juohtunut mieleenkään, sillä enhän matkaillut varsin suotta, vettä ja taivasta näkemässä.
Läksin siis kuin läksinkin ensiksi Lyypekkiin. Matka kävi pitkin laakeain maakuntain, joissa ei paljon vaihetusta ollut nähtävänä. Pellot, niityt ja harvinaiset metsät vaan vilahtelivat ohitseni, kun taas ajelin rautaisella tulihevosella ja tirkistelin ulos neljännen luokan vaunuin pienistä akkunoista, Büchen’iin saakka kesti minulle tätä alennuksen tilaa, mutta siinä sitte nousin ensimäiseen ylempään luokkaan ja matkasin nyt herrain tavalla kopeasti Lyypekkiin saakka, jonne illalla saavuin eheänä ja hyvillä mielin. Yötä vietin Helsingfors nimisessä hotellissa. Tämä jo tuntui vähän kodikkaammalta, kun kumminkin sai levätä näin rakasnimisen vierastalon pehmeillä uutimilla.
Seuraavana päivänä kävin katselemaan kaupunkia, joka on rakettu omituiseen tapaan: huonerivit eivät koske nimittäin katuihin kyljillään, vaan päätyillään. Kello 12 aikaan menin tuohon komeaan kaksitorniseen pyhän Marian kirkkoon. Siellä oli jo koko joukko väkeä koossa, ja kaikki olivat asettuneet kirkon perään erään vanhan kellotelineen taaksi. Sinne siirryin minäkin katsomaan, mitä ihmettä tuolla odotettiin. Ja kas kummaa! Niinpian kun kello löi 12, aukeni tuon vanhan kellotapulin takapuolelta pieni ovi, josta käydä pasteeraili eräälle puoliympyrälle lautaselle pyhä Pietari ja hänen veljensä Andreas, Jakobus, Simon Zelotes ja kaikki muut apostolit järjestänsä; ja kun olivat ehtineet kävelyratansa keskipalkalle, teki siinä kukin käännöksen oikealle ja syvän kumarruksen puoliympyrän keskustassa seisovalle Kristuksen kuvalle; sitte jatkoivat kaikki taas matkaansa eteenpäin, kunnes katosivat taas kellokaappiin, josta olivat tulleetkin. Kun tätä kummaa tässä katselin, kuulin takanani väkijoukossa Länsisuomen murteella tehtävän omituisia muistutuksia noista Galilean meren kalastajista, ja kun katsahdin taakseni, näin siinä muutamia meidän omia merimiehiä. He sanoivat olevansa Raumalta ja heidän laivansa virui täällä Lyypekin satamassa. Tämä oli ensimäinen kerta, kun puolivuotisen poissaolon perästä taas sain kuulla äitin kieltäni puhuttavan.
Saman päivän iltapuolella jo jätin Lyypekin ja matkasin höyrylaivalla yli Itämeren lounaisen poukaman, eli niinkutsutun Mecklenburgin lahden, Kyöpenhaminaa kohden. Matka kävi ensin hyvän aikaa hiljakseen pitkin tuota monimutkaista, kaislarantaista Trave-jokea, jonka suuhun suuri englantilainen höyrylaiva oli karille karahtanut ja sitä nyt näkyi koetettavan saada irti, siten että mutaproomein avulla syvennettiin veden pohjaa laivan ympäriltä. Kun Travemünde oli sivuttu, rupesi vasen-puolinen ranta katoomaan näkyvistä ja etehemme levisi aava meri, mutta oikealla puolellamme vielä häämötti hyvän aikaa Mecklenburgin hietainen rannikko. Ilma oli aivan kaunis ja tämä merimatka kulki sitä rattosammin. Yö yllätti meidät keskellä meren selkää, ja kun aamu taas rupesi koittamaan, tuli näkyviin vasemmalla kädellä Möen-saaren valkeakliitunen ranta. Muutaman hetken perästä yleni aalloista Falsterbon tornit Ruotsin rannikolla. Tuuli alkoi nyt puhaltaa ja oli meille vastainen. Laivoja näkyi merellä useampia ja kaunista oli katsella kuinka nämä meren uhkeat joutsenet, vastaista tuulta vastaan risteillen, täysin purjein suhauttivat meidän ohitsemme milloin oikealta, milloin vasemmalta puoleltamme. Ja mitä enemmän matkamme määrää lähenimme, sitä eloisammaksi tuli tämä liike merellä. Viimein katosi se sumuvaippa, joka tähän saakka oli pitänyt Kyöpenhaminaa, ikäänkuin kallista helmeä, kätkössä. Usma kohosi hienona valkeana pilvenä ylös ilmoille, ja kaupungin uhkeat tornit ja hohtavat, valkeat muurit tulivat näkyviin. Kello oli noin 8 aika aamulla, kun laivamme laski rannakselle.
Ensimäisenä toimenani kaupunkiin tultuani oli tietysti käydä katsomassa Thorwaldsen’in museota, jossa tuon mainion tanskalaisen kuvanveistäjän mestariteoksia säilytetään. Itse museo ei ole mikään komea vaan jotenkin yksinkertainen rakennus ulkomuodoltaan, mutta sitä vastaan säilyttää se kammioissaan mitä kauniinta ja jalointa kuvanveistäntöalalla nähdä saadaan. Täällä näemme joko marmoriin hakattuina tahi kipsiin valettuina muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset jumalat nymphainsa kanssa kasvoista kasvoihin, niinkuin he ovat, milloin yksitellen, milloin parvittain. Tuolla tanssivat iloiset nymphat Helikonin vuorella, täällä seurustelevat tuttavallisessa kolmeyhteydessä nuo suloiset Grasiat. Minerva seisoo vakaisena, nojaten keihääsensä. Ganymedes juottaa polvillaan Jupiterin kotkaa, ja tuo ihana Venus katselee hymyssä suin omenaa, jonka Paris on hänelle antanut kauneuden palkinnoksi. Myöskin jaloja kuvia nykyisemmiltä ajoilta on täällä nähtävänä; ja eräässä seinässä näemme korkokuvilla esiteltynä muun muassa rakkauden aikakaudet. Siinä hypyttelee hyppysissään nuori neitonen iloisaa, leikkivää Amoria, aavistamatta miten vaaralliseksi tuo viattomalta näyttävä, siivekäs lempilapsinen voi hänelle tulla. Toisessa kuvassa on se jo lentänyt hänen rinnoillensa, kolmannessa kantaa hän vaimona sitä käsivarrellaan, neljännessä on se hypännyt hänen, käsi poskella huolissaan istuvan, keski-ikäisen miehensä hartioille, ja viimeisessä kuvassa kurottelee vanha, pitkäpartanen ukko, sauvan nojassa, turhaan kättänsä tuolle pakenevalle veitikalle.
Thorvaldsenin museosta sitte kävi matkani niinkutsuttuun Fruekirke'en, pääkaupungin pääkirkkoon. Se on jalon näköinen, pylväillä varustettu, yksinkertainen, koruton rakennus. Kirkon molemmat kyljet ovat pitkin mittaansa kaunistetut Thorvaldsenin toimittamilla jaloilla marmorikuvilla, jotka esittelevät kahtatoista apostolia, alkaen Johannes Kastajasta ja loppuen ylösnousseesen Kristukseen. Alttarin edessä on polvillaan ihmeen ihana enkelin kuva, joka käsillään kannattaa karinkaukalon kaltaista kasteastiata. Noustuani vielä ylös tämän kirkon torniin, josta on erinomaisen avara näköala yli kaupungin sekä sisämaahan päin että pitkin Juutinraumaa ja Itämerta, jätin tämän pyhän sijan ja kävin katselemaan kaupungin muita kokouksia. Näistä on erittäinkin niinkutsuttu Kongelige museum for nordiske Oldsager mainio, ja mailmassa ei sanota löytyvänkään toista sen vertaista; niin rikas on se vanhanaikaisista jäännöksistä niinhyvin kivi-, pronsi-, kuin rautakaudeltakin. Sota-aseita, työ- ja huonekaluja, riimu-sauvoja, pukuja kaikellaisia, hautakiviä j.n.e. on täällä kaikilta ajoilta ja erinomaisen hyvässä järjestyksessä.
Illaksi menin tietysti niinkuin muutkin Tivoliin, jossa vähällä sisäänpääsymaksulla saa nauttia mitä monenkaltaisimpia huvituksia. Täällä elelet ikäänkuin jossakin lumotussa mailmassa, josta lapsena jossakin sadustossa olet lukenut. Tuolla tepastivat pantomimistit paljaan taivaan alle valmistetulla näyttelyalalla, täällä kiipivät muutamat köysillä, tuolla tanssivat toiset nuorilla. Rautaiset radat jyrisevät mäkeälaskijain ajaessa ja alaisimet jyskyvät voimiaan koittelevain voimakkaista lyönneistä. Onneansa voi myös täällä koittaa, kellä rahoja on liikenemään onnettaren pöydälle. Ja jos polvesi tässä ilossa tanssiin tahtovat taipua, olet tilaisuudessa siihenkin huvitukseen noilla avonaisilla tanssilavoilla. Musikista ei ole puutetta, sillä jos yksi soittokunta lakkaa, niin toinen rupee. Illalla saat myös soudella satojen kaasuvalojen loisteessa noilla kauniilla pienillä lammilla, joiden ylitse sieltä täältä kaartelee soma, monivärisillä lyhdyillä valaistu silta.
Kyöpenhaminasta kävi sitte matkani yli salmen Malmöhön Ruotsin puolella. Ilma oli myötäinen niille, jotka pyrkivät ulos Juutinraumasta, ja laivoja näkyikin, niin pitkältä kuin silmä kantoi, katkeamattomassa linjassa purjehtivan toinen toisensa perästä ulos Itämerestä.
Malmöstä pitkitin matkaani rautatietä myöden Tukholmiin. Matka kävi ensin läpi Skaanen hedelmällisen maan ja sivuttiin Lund’in kaupunki. Tultuamme Smaaland’iin; muuttui maisema vähitellen kolkommaksi. Matka kävi raiskatuin metsämaiden läpitse, jossa harvassa ihmisasuntoja oli nähtävänä. Niin tultiin illan suussa kaunis-asemaiseen Jönköpingiin Wettern-järven eteläisessä päässä. Tässäkään ei vielä kauempaa aikaa viivytty, vaan pitkitettiin matkaa ehtoohämyssä Falköpingiin saakka, johon juna jäi yöksi ja me matkustajat samaten. Tässä yhtyy Etelä-Ruotsin rautatielinjaan Göteborgista tuleva haara. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa keskeltä halki Ruotsinmaan Wettern ja Wenern järvein välissä. Sivuttiin muutamia pienempiä kaupunkeita ja tultiin vihdoin iltapuolella päivää Ruotsin komeaan pääkaupunkiin Tukholmiin.
Eräässä Riga nimisessä hotellissa sain vähästä maksusta itselleni yömajan. Kävin sitte katselemaan kaupunkia, ja oikeinpa pisti ihmeekseni nähdä täällä muutamain puotein ja rahan vaihtokonttorein ovien päällä kirjotuksia suomeksikin, jota kunniaa harvoin omassa maassammekaan äitin kielellemme annetaan. Seuraavana päivänä kävin sitte niinkutsutussa National-museossa, jossa talletetaan mitä Ruotsilla on parasta kaunotaiteellisella alalla. Minä kuitenkin kävin jotenkin kylmäkiskoisena kaikkein noiden kammioiden läpitse aarteineen, sillä tämmöisestä yhtämittaisesta katselemisesta oli vihdoin sieluni niin väsynyt, ettei enää edes ihaninkaan taideteos sitä voinut liikuttaa. Sen havainnon olin kumminkin tällä lyhyellä käynnilläni tässä taide-aartehistossa tekevinäni, että Ruotsin taideniekat paljon pitävät pyöreistä muodoista ja suuri osa heidän teoksistansa, erittäinkin mitä veistokuviin tulee, oli kuvattu riehtävissä asennoissa alastomina lepääviksi.
Kansallismuseosta sitte kävi matkani pienellä höyryveneellä niinkutsutun Djurgården’in puistoon, jota suuresti oli minulle ylistetty kansan huvitustensa vuoksi. Mutta joka Kyöpenhaminasta tulee ja on sen Tivolin nähnyt, hänelle ei Tukholmin Djurgården (Eläintarha) mitään uutta tarjoo.
Tukholmista kävi matkani sitte suomalaisella höyrylaivalla meidän vanhaan rakkaasen Turkuun; ja kun saman päivän illalla, jolloin taas olin takaisin kotimaahani saapunut, istuin muutamain ystäväini seurassa totilasin ääressä Sampalinnan etuvarusteilla, oli minun myöntäminen, etten koko matkallani ollut nähnyt yhtään niin puhdasta ja siistiä kaupunkia, kuin tuo uneliaan Aurajoen rannalla nyt edessämme yön helmoihin vaipuva Turku oli.