III.
Tolkuttomuus vallitsee maailmassa. Välistä ei saa enää uskoa mitään. Äkkiä sama nenä, joka ajeli valtaneuvoksena ja sai aikaan semmoisen melun kaupungissa, ilmaantui, ikäänkuin ei se missään olisi ollutkaan, takasin omalle paikalleen, se on: majuri Kovalev'in molempien poskien väliin. Tämä tapahtui jo Huhtikuun 7:nä päivänä. Herättyänsä ja sattumalta vilkaistuansa peiliin näkee hän — nenän! Koettaa kädellään — totta tosiaan nenä! "No, vie sun peeveli!" huudahti Kovalev ja oli ruveta paljain jaloin "trippatkaa" tanssimaan. Ivan sen kumminkin sisään astumisellaan keskeytti. Hän käski tuoda heti paikalla itselleen pesuvettä ja, pestyään itsensä vielä kerran katsahti peiliin — nenä! Pyyhittyään itsensä tirkisti vielä kerran — nenä! "Katsoppas, Ivan, eikö nenälläni ole näpykkä", sanoi hän ajatellen samalla: "Silloinpa pula, jos Ivan sanoo: 'Ei ole näpykkää, herra, eikä itse nenääkään'." Mutta Ivan vastasi: "Ei ole, herra, minkäänlaista näpykkää; puhdas nenä on!"
"Hyvä, perhana vieköön!" huudahti itsekseen majuri ja solkahutti sormillaan. Samassa näyttäytyi parturi Ivan Jakovlevits ovelle, peläten niinkuin kissa, jota vast'ikään on kuritettu rasvan varastamisesta.
"Sanoppas ensin, ovatko kätesi puhtaat!" huusi hänelle jo kaukaa
Kovalev.
"Puhtaat ovat."
"Valehtelet!"
"Jumal'aut', puhtaat, herra."
"No, varo itseäsi."
Kovalev kävi istumaan. Ivan Jakovlevits peitti hänet liina-vaatteella ja sutasi yhdessä silmänräpäyksessä penselillään koko hänen partansa ja osan poskiakin vaahtoon, jommoista tarjotaan kauppamiesten nimipäivillä.
"Katsoppas vaan", sanoi itsekseen Ivan Jakovlevits, katsellen nenää; kumarsi päänsä sitten toiselle puolelle ja katseli sitä syrjästäpäin: "Siinä se on nyt! Kummallista totta tosiaan, kun ajattelet", jatkoi hän ja katsoa tuijotti siihen kauan aikaa. Viimein nosti hän kätensä keveästi, varovaisuudella, jommoista kukin itsekseen vaan voi kuvailla, tarttuakseen nenän päähän sormillaan. Ivan Jakovlevitsin järjestelmä oli sellainen.
"No, no, no, varo itsesi!" kiljasi Kovalev.
Ivan Jakovlevits tempasi kätensä, säikähti ja hämmästyi niin suuresti, ettei vielä koskaan ollut niin suuresti hämmästynyt. Vihdoin viimeinkin rupesi hän varovasti raappimaan leuan alustaa ja, vaikka hänen olikin aivan epämukava ja vaikea ajella partaa kiinni pitämättä siitä ruumiin osasta, jossa haisti on, sai toki, nojaamalla karkeata yläsormeaan poskeen ja alaleuan ikeniin, lopuksi, jospa vaivallakin, voitetuksi kaikki vastukset ja ajelluksi leuan.
Kun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti vosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän jo ovelta: "Poika, lasi schukladia!" mutta itse riensi heti peilille — onpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät vähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin liivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston kansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi tuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä peiliin — nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin tahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin Kovalev'illa oli tapana vastata: "Niin, no johan minä sinut tunnen, koiranleuka!" Matkalla aprikoi hän: "Joll'ei majurikaan hypähdä paikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että kaikki on hyvin." Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. "Hyvä, hyvä, perhana vieköön!" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva Podtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi huudahduksia: "Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan." Hän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin nuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia nuuskalla, mutisten itsekseen: "Täss' on teille, akat, naarakset! Tyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour', miks'ei!"
Ja siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan kuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja mahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen jälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella, naurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran erään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun ritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei mihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.
Tämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa pääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme, huomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että ihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja ilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa — oli Kovalev'in, vaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei sanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä tarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä ilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu omanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä, eihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua paistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits… en totta tosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä, mahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita aiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan mahdotonta, tämä on todellakin… ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan! Ensiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi… eipä siitä toiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä tämä…
Mutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa yhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa… no, ja missä sitten ei ole epäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä kaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin tapauksia on maailmassa — harvoin, mutta onpa kumminkin.