III LUKU.
Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.
Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? — aivan joutavasta seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan, katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa. Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa, älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!" Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää. Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?
Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä, vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt pienokainen pakeni, ties minne.
Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona; menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin, takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää. Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.
Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan
Nikiforovitshin luo.
Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan, niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.
Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.
Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä, Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.
Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!… Kehnompi isäntäänsäkin!…"
Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella — yhdessä päivässä.
Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen rauhallisuutensa.
Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö… Oo, jospa olisin taidemaalaaja, niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista, kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän… Mutta tuskinpa minä voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa, hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta, sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus. Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti… Töin tuskin hän ennätti hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika, jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.
Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi, että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan, ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme tietää seuraavassa luvussa.