V LUKU,
jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön neuvottelu.
Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä — poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.
"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.
"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan
Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.
"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää…"
"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. — "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807… Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.
"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.
"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari.
"Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma…"
Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.
"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"
"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te… omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä… te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"
"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."
"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi? Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"
"Mikä elukka?"
"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."
"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet auki?"
"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis syypää."
"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."
"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut! Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla. Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."
"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee kadulle?"
"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen, että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin lukea julki kirkossa koko kansalle."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."
"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni… mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla…"
"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."
"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on…"
"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"
"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"
"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.
"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.
Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."
"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"
"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa. Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."
"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'… Pyydän teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen häiritsijänä poliisin huostaan."
"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti, "siitä ei tule mitään!"
"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."
"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei menetä toistakin kättänsä."
"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte. Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta. Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."
"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."
"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan Nikiforovitshin."
"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli hyvin päättäväisellä tuulella.
"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä, niin…"
Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.
Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään, täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.