IV.
Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan. Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita. Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta alotteestaan — kyllä te osaatte sen järjestää. — Sitten ilmestyn minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko asiasta."
Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi. Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia. Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"
"Puhu!"
"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen seikkaan — itse sen kylläkin ymmärrätte — että monet koskentakaiset ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä, ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit, ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."
"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.
"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."
"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.
"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"
"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta olemme valmiit henkemme uhraamaan."
Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.
"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."
"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."
"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne mukaan."
Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa. Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet, hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla keiteltiin tervaa — sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.
Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa. Heidän perin huonot pukunsa — muutamat olivat paitasillaan ja pieni piippunysä suussa — osoittivat, että heitä oli kohdannut joku onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen, harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.
"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.
Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.
"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.
"Kuinka niin?"
"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"
"Kerro!"
"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"
"Puhu, me olemme täällä kaikki!"
Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.
"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"
"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.
"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla, koska ette ole mitään kuulleet."
"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"
"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä kuullut."
"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.
"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole omiamme."
"Miksi eivät ole?"
"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen, niin et saa pitää jumalanpalvelusta."
"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"
"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."
"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."
"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen. Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."
"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"
"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."
"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"
"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön hyvä Jumala kenellekään muille antako."
"Kuinka niin?"
"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."
Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian alkoikin kuulua ääniä ja melua.
"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.
"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.
"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"
"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"
"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"
Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.
Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.
"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan. "Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä koskaan ole kuulleet — niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka tärkeätä se on!"
"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin mielipidettä.
"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan! Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään! Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"
"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul, rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"
"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"
Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.
Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."
"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.
"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."
"Mikä on sinun nimesi?"
"Jankel."
"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:
"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."
Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.
"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."
Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.
Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.
Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä — enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"
Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.
"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."
Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.
"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.
"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"
Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.
"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on totta!"
Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti sitten muun sotaväen joukkoon.