X.
"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä. Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.
"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh, mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen, jotta Taras pysyisi vaiti.
"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli tapahtunut.
"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni, jos vielä tahdot toipua."
Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli tapahtunut.
"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan mahdotonta päästä heidän kynsistään."
"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi. Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."
"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan läksi jälleen matkaan.
"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."
Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin. Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua. Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit. Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa. Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan. Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"
Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja. Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven. Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut. Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä putosi maahan ryppyisiltä poskilta.
Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville, käyköön kuinka tahansa."
Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.
"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.
"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja ritarille oluthaariksn.
"Missä hän on nyt?"
"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.
"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa. Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko maaherrakunta.
Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.
"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan, samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä minulle palvelus."
Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.
"Mikä palvelus? Jos on semmoinen, että voin sen tehdä, niin miksen tekisi?"
"Vie minut Varsovaan!"
"Varsovaan? Miksi Varsovaan?" kysyi hämmästynyt Jankel.
"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan sanan."
"Kenelle?"
"Ostapille, pojalleni."
"Mutta eikö pani tiedä että…?"
"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa. Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput saat palattuani."
Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai, kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se, jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset rahat."
"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut sinne."
"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin vaan kätkemättä?"
"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään tynnyriin."
"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan viinaa?"
"Luulkoon vaan!"
"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.
"No, mitä sinä noin hölmistyit?"
"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi? Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta, varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen mikään ihminen ole."
"No, kätke minut kalakuormaan!"
"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."
"No pane sitte minut vaikka pirun selkään, kunhan vaan viet!"
"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia, maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille, minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."
"Tee miten tahdot, kunhan viet."
Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.