II LUKU
Vanhan ajan purjehtijat.
Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. — Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.
Välimeri.
Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia. Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri", kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen, yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo; — se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.
Egyptiläiset.
Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä. Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia. Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.
Foinikialaiset.
Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset. Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja riikinkukkoja".
Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa Persian suurkuninkaan hovissa.
Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa — varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia, joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir (nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi, ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin, niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa; ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin jalokivien arvoisena.
Purjehdus Afrikan ympäri.
Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön, joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim. purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli, nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa; sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."
Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia, joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla. Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan, tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin. Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa, jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr. käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat "kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti, alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.
Kreikkalaiset.
Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais (Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina harrastivat laajaa merenkulkua.
Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.
Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita, ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.
Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita — heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista, koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu; hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma, ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä, kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:
'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja, ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta; väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',
puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa, jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone (Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).
Salamiin taistelu.
Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400, useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun. Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima Xerxeen laivojen saartamana.
Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi, ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.
Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100 vihollislaivaa miehistöineen päivineen.
Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli "oinaan-päästä".
Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan. Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa, varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi airoja.
Kreikkalaisten löytöretket.
Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle. Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos (481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion, vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan (Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen, vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu" (käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä kuvaa hän seuraavasti:
"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä, jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla pääseminen."
Roomalaiset
perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa. Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.
Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja, jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas sisämaahan.
Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e. Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi. Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120 sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70 purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan 10.
Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja. Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat 4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä soutajarivillä kuljetettavia aluksia.
Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.
Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa; kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.
Tacituksen tiedot Fennoista.
Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta Fenni- l. Fennoi-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko suomalaisia tahi jotakin suomensukuista kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.
"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat, makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä, turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."
Kartago.
Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa, joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen. Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus, varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus. Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta Herodotos niukkasanaisesti kertoo.
Hannon matka.
Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.
Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin mukaansa.
Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä. Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja, eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin. Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä, nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi. Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen.
Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia, villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni. Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" — sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä, kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu — "täällä loppuivat ruokavaramme".
Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo; vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset, eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi, katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.