RAUTATIEMATKA HALKI VENÄJÄN
Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan. Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan. Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.
Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa, suorastaan ihaillen heitä.
Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon puuta, ennenkuin Permin seuduilla.
Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä. Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään "läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan — nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja, jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.
Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta. Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan. Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista. Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten. Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.
Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin Suomeen.
Sodasta palaava upseeri. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta. Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan hoitamaan. Hän oli vänrikki — praaportshik, oli ollut kahdeksan kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan vastaan.
Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.
Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.
Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. — "No jaroslavilaista tietysti." — Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta, silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat, silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien, selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt heistä jäljelle innostuksessa.
Puhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta tuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.
Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.
Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta. Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.
Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen, katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten puhettaan.
Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon hyvääkin.
Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä, yhdyin ajatuksissani häneen.
Juna on myöhästynyt 24 tuntia. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt 18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna, joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan niin mahdotonta.
Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä. Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20 minuttia.
Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa, jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja. Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton liike, joka kasvaa kasvamistaan.
Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan. Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen juna. Ei ole.
Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.
Tästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.
Mutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun lähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että meidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.
Tavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin odottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta työnnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli toinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme jäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme, että se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta saimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin kukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi tuntia.
Jekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se tulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo 2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi, sitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat tietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä. Vaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä käynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui mielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei ollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.
Mutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa kupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II luokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin, muut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset kiihkeät puhujat haltuunsa.
Syynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että kun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme yhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän junammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava etusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa ruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli korkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan ruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle. Menihän siihenkin pari tuntia.
Loppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli 50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät eivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain mahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä, joita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan yhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää teimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin tulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.
Mutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava Vladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi sattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.
Kärsivällisyyttä — terpéenie — tarvitaan hyvin paljon tämmöistä pitkää matkaa kulkiessa.
Jos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo 6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos loppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa, tarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä ennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä omituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena rautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin suuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.
Mutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella keskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi. Ja jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään, teetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene hukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet takaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten tavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin, tervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan omat tavaransa toinen toisensa huostaan.
Myöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli matkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti puettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja loppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin lähtemään.
Kuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja. Posti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi helposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt. — "Nitshevoo — ei mitään", sanoo venäläinen. Tiedustellaan konduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin pitkälle mene. — Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin perästä pois. — No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän ovensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän hyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin nojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi tuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme, neljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku yrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.
Ja kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin mitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii kärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja enemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä, mutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.
Luontoon menevä asia. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin. Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa, ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita. Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?" — "Kotlettia." — Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi, siellähän oli soppaa". —
… Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".
Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään. Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on luontoon menevä asia".
Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa saadaan kuumaa vettä — kipjätokia — juoksee joka vaunusta joukko ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia, paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori, teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies. Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä: tshainaja stantsia.
Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.
Ajan kulutusta. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi. Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa: puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.
Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"
Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran, aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa. Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa pitämästä.
Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta, tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut — Crimson Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit — jotka siellä kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa. Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m. Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme luona tai yhtyä.
Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella. Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip. syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä leikkiä laskemaan.
Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri kasa paperossin pätkiä.
Vaunut. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli hyvä sähkövalo.
Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä, vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti — 40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.
Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona. Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin. Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen pahasti.
Aika. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.