YHDESTOISTA LUKU
Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.
Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.
Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta täytyi nauraa kerta vielä.
Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät "arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.
Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä", kun — voi kauhistus ja häpeä! — kukapas muu tuli sisään, kuin juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa! Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.
Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan, he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.
("Höröntöröä!")
— Armollinen neiti, — virkkoi toinen, — "tehän unohditte omat runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään odotettavissa?"
("Höröntöröä!")
— No mutta, rakas ystävä! — puhui lady. — Tiedättehän te, että minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei voi sietää ensinkään.
("Höröntöröä!")
— Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! — huudahti miss Skeggs, — sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä; toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?
("Höröntöröä!")
Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.
— Arvoisat ladyt, — lausui hän, — suokaa minun rohkeuteni anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea, ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta. He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen taitava panemaan kortteja.
("Höröntöröä!")
Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat varsin sopivia sellaisiin toimiin.
— Mutta, madame, — lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, — senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, — lisäsi hän, — että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä, viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on muotoja, nähkääs, muotoja.
Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten hakemuksemme jätimmekin.