Maanalaiset: Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta

by Olli Karila

I

BOLSHEVIIKKI TOHTORI

1.

Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään.

"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat. Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti."

"Me?" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.

"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?"

"Toistaiseksi."

"Hankit uutisia?"

"Elämäntehtäväni."

"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun."

"Soo! Vai lähdemme! Me, Akseli Kivinen, me lähdemme heti sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista, mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia eikä browningia."

Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään kiusoittelevaksi.

"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista."

Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.

"Mitä sinä niistä tiedät?" hän kysyi.

"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän, mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!"

Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas, tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta. Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.

Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.

"Valmis!" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia savukelaatikoita.

"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?"

"Syönyt kyllä, mutta en juonut."

Koskela vilkaisi kelloon. "Ehdimme käydä kahvilassakin."

"Kestääkö retkemme kauan?" rohkeni Kivinen kysyä.

"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa."

"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen. Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä varastetuksi.

"— Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu. Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin viikkoa. Prr! — Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään, mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin, Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?"

"Me lähdemme Ruotsiin", virkkoi Koskela tyynesti.

"P—na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?"

"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt."

"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan."

"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa vallitsevaa hirmuista valkoista terroria", lausui Koskela pilkallisesti.

Kivinen vihelsi iloisen säveleen. "Sillä tavalla. Me siis lähdemme toden teolla seikkailemaan."

"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?"

"Joo!"

"Speak you english?"

"Yes, very well!"

"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti."

"Olen hiljaa kuin kala."

Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen, sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.

"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas
Foggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi."

Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan, kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina silmille.

— Kaksi bolsheviikkia, — arvelivat vastaantulijat ja poliisikin kiinnitti heihin katseensa.

Koskela lopetti kertomuksensa.

"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet bolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä 'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi. Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa. Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen. Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin. Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja, että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään. Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa. 'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa."

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin."

"Niin sitä mennään", tuumi Kivinen fatalistisesti. "Aikomukseni oli mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta nyt…"

… "lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä mistään."

Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.

2.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.

Matkalla virkkoi Koskela: "Sinulla on siis punakaartilaisen paperit taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola. Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin. Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta. Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu samalla kolme sen ensimäistä numeroa."

"Selvä on."

Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti, poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän tunsi Koskelan.

"Päivää, toverit!" Tervehdys oli kysyvä.

"Strastvui, tavarish!" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja vieroittavan vaikutuksen.

"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?"

Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän vakuutettu.

"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Koskela levottomasti.

"On", vastasi mies yksikantaan.

"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?"

Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.

"Kolmetuhatta."

"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja."

"Ette, sen tiedän hyvin", virkkoi mies ilkeästi. "Kapitalistit pääsevät
Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin…"

"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta."

"Ei riitä."

"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran: kaksituhatta viisisataa."

Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta
Koskela oli kylmä ja tyyni.

"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia punakaartilaisia…"

Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies…?

Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: "Luuletteko meitä ehkä venäläisiksi kansankomisarioiksi?"

"Sinne päin…"

Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi käskevällä äänellä:

"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina tietoinanne."

Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen kasvoille.

"Ryypätään!" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti ja maistoi.

"Miten asiat menevät?" tiedusteli Koskela huolettomasti.

"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki."

"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?"

"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa."

"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa, tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia." Koskela virkkoi tämän niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.

"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?" Ilmeisesti piti mies rahojen saamista tärkeimpänä "toimintana".

"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin." Koskela pisti viinapullon takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.

"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."

Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille, purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle, nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.

"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.

"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."

Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät. Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä puistatti vilu.

Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä, hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.

"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.

"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.

Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.

"P—na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi perämies tarkastellen taivasta.

Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa, leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti sujunut.

Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle. Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät, söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä, kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet. Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.

Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen lautakappaleen varassa.

"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.
Kivinen hymähti.

3.

Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu reportterimaisen tiedonhaluiseksi.

"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa runsasta veroa ahventen valtakunnalle.

Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa. Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin, sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen, tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä, sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.

Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi. Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään. Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat valvonnasta.

"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa viimeisen palan. — "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta soromnoo! sanoo ryssä."

Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. "Nyt kelpaa!" Koskela lausahti. "Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme."

"Eipä ollut väliäkään — eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi, ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja kuinka?"

"Siis", alotti Koskela. "Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria', kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville 'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta. Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei ilmoitettu tuntomerkkejä…"

"Siis me…?" yritti Kivinen.

"Niin juuri", jatkoi Koskela. "Saimme selville koko jutun. Paketin, ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty, matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina lähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa, sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola, vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä. Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat avoinna! siinä tunnuslauseemme."

"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma", virkahti Kivinen. Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.

Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja. Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.

"Minne me oikeastaan kuljemme?" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. "Ja missä me muuten olemme?"

"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme, mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti. Etsiskelen kyläravintolaa."

Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa näkyviin maitokuski.

"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman 'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin", selitti Koskela.

Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa. Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien varrella.

Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon. Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa, tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.

Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä savukekoteloa.

"Mitäs sillä?" kysyi Kivinen.

"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja näyttelemisen pitää olla perinpohjaista."

Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi vastavallankumouksellista höyhensaarilla.

4.

Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa, että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.

"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin", tuumi Kivinen, kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan, riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.

"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että 'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät 'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy, niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan."

Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin, pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin kolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.

"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!"

"Perässä tullaan!" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset sisään kahvilan ovesta.

Aluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki kadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken kuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa ja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi, niissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila puolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko nainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti huolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta kirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.

Koskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten yli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa nurkkauksessa lähellä ovea. — Ainakin karkuun päästään, — mietti Koskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa esimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta päällystakit jättäneet avattuina ylleen.

Koskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen, jättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan neitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan muihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään vaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään erikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.

Saatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään. Gramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai marseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin käsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.

"Kas siinä kuvaavaa", kuiskasi Kivinen. "Marseljeesi gramofoonilla on marseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen 'vallankumous' on kurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä." Koskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen jotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli yleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan pöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja kun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän luo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen välinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan savukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli tekstannut sananlaskun: "Pyri eteenpäin, menestys varma."

Kivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.

"Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa", koetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: "Mitä?"

"Tohtori!" kuiskasi Koskela.

"Odottakaa! Merkki?"

"Kaksi. Turku. D.N."

"Hyvä. —katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l."

Koskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen sitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen ajan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua virvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.

"Selvä sitä myöten!" virkkoi Kivinen hiljaa. "Mitä nuo luvut merkitsivät?"

"Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä ja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta huonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme ja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä yösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa, jossa ei tarvita passeja."

Koskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen laatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi kysyvästi.

"Yösija?" kuiskasi Koskela.

"—katu 85."

"Merkki?"

"Rehellisyys maan perii."

Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö, keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja riensi heitä kohti.

"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni", virkkoi hän
Kiviselle.

Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.
Kivinen jähmettyi ja vavahti.

"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani", sai hän soperretuksi, kääntyen samalla niin, että joutui selin yleisöön.

Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama autuaassa hymyssä.

"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä."

Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt, koska hän oli selin.

Pikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:
"Odota. Vanha osoite."

Ystävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa kysyi Koskela hämmästyneenä:

"Kuka se oli?"

"Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja — orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan muutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka minkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän ei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän on juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta, eikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua ajaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä hiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja tahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis ensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata."

5.

Jääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja vallankumoustehtailun lopettamista.

Ystävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei halunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla, kun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua kahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan punaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella nopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat pyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli varovaisuudessaan valinnut toisen tien.

"O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!! Salaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee samoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa esittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi mitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole haitaksi. Olkaa hyvä!" — Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti rappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.

"Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia hartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella vuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on monen sairauden alku."

Olle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka hiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine kirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat sopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta miespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.

Astuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja tupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan, mainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.

"Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja varmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen", puhkesi Olle puhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. "Tervetuloa!"

"Mutta kuinka…?" Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.

"Oh, ei mitään ihmeellistä", Olle naureskeli. "Teidän uhkailmeenne ja ryhtinne — niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän heittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten kohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä piilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella salapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis salapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina. Ulkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin sanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii teidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte haavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä sotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole varma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne päättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni saattaa ihmisiä hiukan hämille."

Ystävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle johtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin syviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti ulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai antamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän palasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja miehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.

"No, suomalaiset 'lahtarit' ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja millä tavalla?"

Kivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:

"Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta myös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te luultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja."

Koskela nyökkäsi hyväksyvästi. — "Olkoon menneeksi, kun me olemme kuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille. Anteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska työskennellä."

"Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä katsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä alalla", Olle pisti viattomasti väliin.

"Minä kerron", virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa matkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla havainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa edessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.

"Hyvä", lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. — "Sangen hyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin sentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja sitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä bolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun tarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen olemuksensa ylläpitämiseksi."

Taloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi innolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin sotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun taas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen illallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli nautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.

"Ergo", alotti Olle, "ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja mihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta."

"Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien kiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä mahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi me olemme täällä", virkkoi Kivinen.

"Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta käsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita onnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten 'lähettiläitten' paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin avulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin tilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan. Se on minun mielipiteeni", lopetti Koskela.

"Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne", lausui Olle. "Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki olisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että ainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku, kiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen kiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet asehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden painatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema. Täällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä huomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden painattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien käsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin. Asiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät, että punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen laajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa. Bolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii täällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja kirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin, mutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen, teillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista toimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava tietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia varsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme veijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että poliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä. Bolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä rikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti on toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin paljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat."

6.

Olle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on huonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen kumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:

"Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin muutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei varsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien. Huomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi, äänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi Suomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan. Hän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti tekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä hyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen kimppuun, huutaen: 'Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!' Mutta ennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja totisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin puhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli loppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman miehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään ruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi. Mielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He menivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat pitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se koski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on tietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä bolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän senkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: 'ei voi päättää ennenkuin tohtori…' enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä sana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja nyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän tästäkin 'avustuksesta'. Se olisi aikamoinen julkinen tappio riippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa."

"Milloin tämä tapahtui?" kysyi Kivinen innokkaasti.

"Kahdeksan päivää sitten."

"Etkö seurannut miehiä enemmän?"

"Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta on neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi keittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja kun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat menneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä joko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut lähistöllä."

"Hyvä", virkkoi Koskela. "Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä olen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi hyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja, jotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla, ruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan täällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on leimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin onnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien rikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa ruotsalaisia bolsheviikkeja 'poliittisella vainolla'. Bolsheviikit eivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa."

"Hyvä!" Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen jatkoi:

"Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme 'tohtorin' luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten johtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon. Siellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien vartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin vastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää menetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme tutustumalla 'tohtoriin'."

"Niin teemme", lausui Koskela. "Mutta muuan seikka. Me joudumme epäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin esiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen kanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä. Täytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa valokuviakaan."

"Valokuvia voitte ottaa", virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka osoittautui kelloksi. "Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö on helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta."

Ystävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon näköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin ottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen pisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.

"Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?" kysyi Koskela. "Minulla ei olisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana."

"Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni", kiiruhti isäntä selittämään.

"Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin epäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän huvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät."

"Siis päätetty!" lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen kuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä tuoksu levisi huoneeseen.

"Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on hyvää", pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.

Juonnin lomassa Olle alkoi haastaa:

"Bolsheviikit ovat omaksuneet itselleen aivan järjestelmälliset 'liikeperiaatteet' vallankumoustehtailussaan. Tämä järjestelmä on niin kyynillinen, niin petomainen, että tsaarivallankin menettelytavat ovat kunniallisempia. Ne ovat vähitellen paljastuneet, ja nyt niiden pitäisi olla selvillä jokaiselle järkevälle ihmiselle. Bolshevismilla on mahdollisuuksia joka maassa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, mutta kaikkialla niitä on, sillä missään maassa eivät ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Bolshevismi on aasialainen lupaus-uskonto. Se lupaa kaikki. Se pesiytyy sinne, missä on kurjuutta ja köyhyyttä, tietämättömyyttä ja pimeyttä, sortoa ja taantumusta. Sen toimintaohjeena on: mitä pahempi, sen parempi. Se koettaa salaa auttaa ja tukea taantumusta kaikissa maissa saadakseen syytä kumoukselle, mutta todelliset edistyspuolueet ovat sen pahimmat viholliset. Taantumus kerää joukkoja bolshevismille, edistys niitä riistää. Bolshevismi koettaa kärjistää tilannetta joka maassa. Nälkä ja työttömyys ovat sen parhaita aseita. Niitä se yrittää kaikin tavoin lisätä. Sen tarkoitus saavutetaan lakoilla, jotka synnyttävät työttömyyttä ja nälkää, sekä lisäksi maatalouslakot suoranaisesti nälkää. Bolsheviikit koettavat lisäksi tehdä voitavansa sotkeakseen eri maitten diplomaattiset välit, joista nykyään, mitä tulee eurooppalaisten valtioitten suhteisiin esim. Ameriikkaan, riippuu suuressa määrin elintarpeiden saanti. Lakkoja saavat bolsheviikit aikaan kiihoituksella, maanalaisella toiminnalla. Suoranainen suurten kumousten valmistelu on myöskin muistettava, vaikka sillä voi tietenkin olla merkitystä vasta silloin kun muut seikat ovat suotuisia. Mutta bolsheviikit ovat huomanneet, ettei heidän asiansa onnistu, jos yritetään maa kerrallaan muuttaa bolshevistiseksi. He pyrkivät nykyään todenteolla maailmanvallankumoukseen ja järjestävät yhtaikaisia levottomuuksia kaikkialla. Kuumeinen työ on käynnissä, ja me olemme toimivan tulivuoren kraaterilla. Punainen hämähäkki kutoo verkkoaan yli koko maapallon. Sillä on käytettävissään paljon rahaa, on miehiä ja kykyä. Mutta yksi seikka on vaikea, ja se on yhteys. Me, jotka nyt yritämme vaikeuttaa heidän toimintaansa, meidän on kiinnitettävä päähuomiomme 'postinkulun' lakkauttamiseen. Bolshevikeilla on ketju, jossa rengas liittyy renkaaseen, mutta kun yksi rengas on kunnolleen hävitetty, silloin ketju katkeaa. Itse poliittista ja yhteiskunnallista maaperää emme me kolme kykene ratkaisevasti muuttamaan, mutta meidän on tehtävä voitavamme postinkulun, lakkojärjestelyn ja kiihoituksen lopettamiseksi. Ja siinä onkin meillä työtä tarpeeksi. Jos saamme edes ruotsalaiset bolsheviikit jossakin määrin paljastetuiksi ja, mikä olisi suurenmoista, ryssäläisen bolsheviikkilähetystön karkoitetuksi, eivät vaivamme olisi menneet hukkaan. Siten me myös ratkaisevasti vaikuttaisimme Suomessa harjoitetun maanalaisen toiminnan hävittämiseksi. No, ken elää, se näkee!"

7.

Vastavallankumoukselliset tutustuvat vallankumoustohtoriin, mutta eivät suo hänelle jälleentuntemisen iloa.

"Nyt vasta oikea näytteleminen alkaa, ja sen onnistumisesta riippuu paljon", lausui Kivinen, kun seikkailijat seuraavana aamuna kulkivat tohtorin asunnolle.

"Riippuu, muun muassa kokonaisuudelle verrattain yhdentekevät, mutta meitä sitä enemmän koskevat henkemme", lausahti Koskela kuivasti.

Ystävykset olivat Ollen välityksellä saaneet hankituksi itselleen siistit, käytetyt puvut, eikä heissä enää näkynyt mitään merkkejä merimatkasta. He olivat puetut mahdollisimman jokapäiväisesti, ei ollut ainoatakaan vaatekappaletta, joka olisi millään huomattavalla tavalla eronnut tuhansien keskisäätyisten tukholmalaisten puvuista.

"Voitko keksiä, mikä meidän tarkoituksemme 'virallisesti' voisi olla?" kysyi Kivinen. "Meidän on osattava ruotsia ja englantia. Ruotsin taidon ymmärrän, mutta englanti?"

"Tjah, vaikea sanoa", tuumi Koskela. "Luultavastakin joitakin järjestelytoimenpiteitä, ehkä kiihoitusta. Englanninkielen osaamista en ymmärrä. Olisiko joitakin henkilöitä, joitten kanssa on keskusteltava englanniksi, asiakirjoja englanniksi kirjoitettava tai englannista käännettävä? En tiedä, mutta kai siitä pian selvän saamme. Täytyy varustautua yllätysten varalta. Emme saa antaa huomata, että mistään hämmästyisimme."

"Tästä matkasta taitaa tulla pitempiaikainenkin", arveli Kivinen.
"Hyvä, jos parissa viikossa selviydymme. Ka, odottakoot siellä Turussa.
Ja täällä ei meillä toistaiseksi ole mitään hätää…"

"Ei ainakaan rahojen vuoksi", hymähti Koskela, "sillä bolsheviikit ovat kyllä varustaneet meidät tarpeellisella matkakassalla. Me harjoitamme jonkun Rahjan 'stipendiaatteina' bolshevismitutkimuksia."

Talo, jossa "tohtori" asui, oli komeatyylinen, viisikerroksinen kivirakennus puiston laidassa. Käytävä oli aistikkaasti somistettu veistoksilla ja freskoilla.

"Ei tämä 'roletääri' näy roletäärisesti asuvan", virkahti Kivinen ystävysten noustessa kolmanteen kerrokseen.

Merkkisoitot kajahtivat ja hetken kuluttua lakeijamaisesti puettu mies avasi oven, luoden tutkivan silmäyksen odottajiin. Seikkailijat asettivat sormensa määrättyyn asentoon.

"Astukaa sisään!" kehoitti palvelija.

Ystävykset astuivat eteiseen, jonka ainoana kalustuksena oli vaatenaulakko.

"Onkohan tohtori kotona?" kysyi Koskela ja teki merkit, Kivisen noudattaessa esimerkkiä.

"Odottakaa! Keitä olette?" lausui palvelija hillityllä äänellä.

"Turku. Kaksi. D N."

"Hyvä. Odottakaa!" toisti palvelija ja poistui sivuovesta, palaten hetken kuluttua ja ilmoittaen:

"Tohtori ottaa vastaan. Riisukaa päällysvaatteenne!"

Palvelijan ohjaamina saapuivat seikkailijamme pitkän käytävän toiseen päähän, kulkivat muutaman erittäin ylellisesti kalustetun huoneen läpi ja astuivat toiseen. Palvelija poistui, neuvoen hetkisen odottamaan. Ystävykset jäivät kahden.

"Istukaamme! Älä tee liikettäkään, älä heitä uteliasta katsettakaan!" kuiskasi Koskela Kiviselle, ja matkailijat laskeutuivat vanhanaikaiselle sohvalle. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jännittävä odotus.

Huone oli, vastakohtana edelliselle, sangen yksinkertaisesti kalustettu: kirjoituspöytä, muutamia tuoleja, sohva, kaappi ja pari suurta kirjahyllyä. Kaikki näytti hyvin järjestetyltä, rauhalliselta tiedemiehen asunnolta, ja viihtyisyyttä loivat utumaiset ikkunaverhot ja muutamat vihreät huonekasvit.

"Hyvää päivää!" Tervehdys kaikui niin oudolta, niin kumealta, että ystävykset säpsähtivät ja käänsivät päätään. Sivuovesta oli tullut tohtori. Ystävykset nousivat ylös, jääden odottavaan asentoon, ja heidän katseensa koettivat tutkia tohtorin jokaisen piirteen ja painaa sen muistiin.

Molemmat vavahtivat melkein yhtaikaa. Tuoko?

Heidän edessään oli pieni, näivettynyt, kalpea mies. Silmät olivat tummat, samoin tukka, ja pään takaosa oli suhteettoman korkea. Piirteet olivat säännölliset, mutta niissä oli jotakin selittämätöntä, joka teki ne vastenmielisiksi. Ohuet, yhteenpuristetut huulet ja jyrkkä leuka antoivat kovan ilmeen. Nenä oli suora ja säännöllinen, mutta ehkä liian pieni. Tohtori oli puettu tavalliseen seurustelupukuun.

"Jaha, esitelkää itsenne!" virkkoi hän lyhyesti ja käskevästi ja kasvoille ilmestyi ilkeä epäluuloinen hymy. Toverit ojensivat hänelle "lähettiläspaperinsa". Tohtori tutki niitä ääneti ja kauan.

"Hyvä. Olen tohtori Kurt Ralphston."

Ystävykset kumarsivat ja istuutuivat jälleen tohtorin viittauksesta. Hän itse asettui nojatuolille kirjoituspöydän edessä, silmäillen tovereita läpitunkevasti selittämättömän värisillä silmillään.

"Missä olitte viime yönä?" laukaisi hän aivan äkkiarvaamatta, hellittämättä katsettaan.

"Grand Hotel Monacossa", vastasi Koskela kylmästi.

Tohtori ei vastannut mitään. Ystävykset alkoivat tuntea tilanteen muuttuvan epämiellyttävän yksitoikkoiseksi.

"Mitkä ovat ohjeenne?" kysyi tohtori, nojautuen eteenpäin.

"Me asetumme tohtorin käytettäviksi, ei muuta", lausui Koskela.

"Mistä tiedätte minut oikeaksi henkilöksi."

"Te teitte merkin, astuessanne huoneeseen?"

"Riittää. Olen tyytyväinen. Te tulette tänne uudelleen tänä iltana klo 8. Missä asutte?"

"Meillä ei ole vielä asuntoa, mutta aiomme sen heti hankkia.
'Hotelliin' emme halua muuttaa erinäisistä syistä."

"Menkää. Minulla ei ole aikaa." Tohtorin ääni kävi äkkiä kiihkeäksi ja kärsimättömäksi, ja pienet silmät leimahtivat. Ystävykset poistuivat. Käytävässä oli palvelija odottamassa ja tämä saattoi heidät ulko-ovelle, auttaen ensin päällysvaatteet heidän ylleen. Kadulle tultuaan ystävykset aivan vaistomaisesti huoahtivat.

"Hänkö se olikin!" virkkoi Kivinen hämmästyneenä ja vapautunein mielin sytytti savukkeen.

"Niin kuka?" tiedusti Koskela odottavasti.

"Tohtori Sergei Altdorff-Danin-Selski, pietarilainen ihmeparantaja, spiritisti ja tsaarivallan santarmikätyri."

"Hänkö? Ei, tämä on puolalais-saksalainen, mielisairas lakimies Max Zombiewski, joka karkasi hullujenhuoneesta ja sittemmin Köpenhaminasta käsin harjoitti kumouksellista kiihoitusta Saksassa!"

"Mistä sinä hänet tunnet?" kysyi Kivinen.

"Minä opin tuntemaan hänet komennuksillani."

"Ja minä näin hänet Pietarissa puhumassa vallankumouspäivinä. Sitten hän katosi, mutta bolsheviikkivallankumouksen aikana luin jonkun uutisen hänestä, en muista missä ja mitä siinä kerrottiin."

"Hän lienee kuitenkin yksi ja sama henkilö, vallankumousaikojen 'harhailevia sieluja', sillä ainakin pari uutista hänen kuolemastaan olen jo lukenut."

"Kuka hän lienee?" tuumi Kivinen.

"Jaa, siihen on kai mahdoton antaa vastausta. Hänen isänsä oli saksalais-juutalainen, äiti itävaltalais-puolalainen, ja hän lienee syntynyt Venäjällä, elänyt likipitäin kaikissa maissa, opiskellut ja tehnyt rikoksia kaikkialla. Olen kuullut häntä syytettävän sekä kavalluksista että ainakin parista murhasta. Saksassa hänet pistettiin hulluinhuoneeseen, mutta anarkistit kai hänet aatetoverinaan vapauttivat."

"Sen tiedän varmasti, että hän oli tsaarivallan salaisessa palveluksessa. Hän on mies, jolla ei ole isänmaata, ei moraalia, ei mitään käsitystä suhteista ja suhteettomuudesta, ei…"

"… järkeä eikä sydäntä. Ja sellaiset rakentavat nykyään ihannevaltakuntaansa verellä, raudalla ja tulella, miljoonien kärsimyksillä ja kuolemalla. Hyvä on, ettei tohtori saanut kokea jälleentuntemisen iloa meidät kohdatessaan. Hän on vaarallisempi käsitellä kuin silmälasikäärme. Muuten, huomasitko, kuinka omituista oli hänen käyttäytymisensä etenkin lopussa? Hän hermostui aivan ilman mitään syytä. Hän on hullu, mutta hänen hulluutensa on sellaista laatua, että se voi olla vaarallista täysjärkisellekin ihmiselle. Nyt rientäkäämme Ollen luo ja tehkäämme tiliä hänelle huomioistamme."

8.

Ystävykset keskustelevat siistissä seurassa toimenpiteistä vallankumouksen jatkamiseksi ja syventämiseksi.

Ystävysten saavuttua Ollen asuntoon ilmoitti taloudenhoitajatar hänen poistuneen toimitukseen, mutta luvanneen pian palata. Koskela ja Kivinen päättivät odottaa, etenkin kun heillä ei ollut mihinkään kiirettä. Koskela ryhtyi tutkimaan aamulehtiä ja Kivinen alkoi kirjoittaa matkakuvausta seikkailijoitten tähänastisista vaiheista, pahoitellen mielessään, ettei voinut lähettää lehdelleen riviäkään, ellei tahtonut saattaa vaaraan kaikkia tulevia tutkimuksia.

Olle saapui tunnin kuluttua, uteliaana ja vilkkaana kuten tavallisesti. Kivinen teki selvää "audienssista" tohtorin luona ja lausui heidän molempain arvelut tohtorin henkilöllisyydestä. Olle, joka tunsi likipitäin kaikki joko hyvää tai pahaa mainetta saavuttaneet henkilöt, vahvisti ystävysten olettamukset ja antoi lisätietoja. Tohtori oli tunnettu kosmopolitikko, — mielisairas, mutta siitä huolimatta tai juuri sentähden mitä vaarallisin seikkailija ja rikollinen. Koskela ehdotti silloin äkkiä, että tohtori ilman muuta vangittaisiin tavallisena rikollisena ja että hänen luonaan pidettäisiin kotitarkastus. Olle vastusti ehdotusta sillä perusteella, ettei tohtoriin nähden oltu esitetty mitään vaatimuksia hänen pidättämisekseen eikä hän Ruotsissa ollut tehnyt mitään rikosta. Kotitarkastus ei mitään hyödyttäisi, sillä sellaiset ketut eivät pitäneet kotonaan mitään todistuskappaleita. Kivinen yhtyi Olleen, ja Koskela peruutti ehdotuksensa. Iltapäivällä hankkivat matkailijat Ollen välityksellä huoneen muutamasta hotellista, kun ensin Koskela oli salaperäisenä pistäytynyt kaupungilla ja tullut takaisin, mukanaan leimatut passit sekä Kiviselle että itselleen. Illan viettivät kaikki kolme yhdessä Ollen luona, harkiten menettelytapoja ja koettaen arvailla tohtorin aikomuksia ystävyksiin nähden ja näille annettavien tehtävien laatua.

Kellon lähetessä puolta seitsemää nousi Koskela ylös, tarkasti revolverinsa, varmisti sen ja pisti takaisin taskuunsa, Kivisen tehdessä samoin. Ystävykset pukeutuivat, ja Ollekin läksi mukaan, eroten kuitenkin heistä jo rappusissa. Ilma oli kylmä ja kolakka. Mitään puhumatta riensivät ystävykset eteenpäin, varjontapaisen miehen seuratessa heitä toisella puolen katukäytävää, kuitenkin niin, että elleivät toverit olisi tienneet Ollen seuraavan, eivät he olisi sitä arvanneet, sillä vanha reportteri osasi tehtävänsä.

"Perillä!" virkkoi Kivinen, kun he olivat saapuneet tohtorin rappukäytävän luo.

"Ja Olle on toisella puolella katua. Hyvä, jos meille kävisi hullusti, emme ainakaan kostamatta kaadu."

Lakeija laski miehet pitemmittä kyselyittä sisään, johtaen heidät tällä kertaa tohtorin työhuoneen vieressä olevaan, ylellisesti kalustettuun huoneeseen. Paksut matot ja lattiatyynyt, heleäväriset verhot seinillä, matalat, omituisen tyyliset huonekalut ja hajuvedet antoivat huoneelle itämaisen leiman. Mutta jyrkkänä vastakohtana tälle puolittain runolliselle ympäristölle olivat huoneessa olijat: tohtori ja kolme muuta, jotka lattiatyynyillä lojuen tupruttivat sakeita sauhuja. Ne olivat ilmeisiä roistontyyppejä. Kaksi heistä oli puettu tavalliseen, siistiin pukuun, mutta kolmas oli aito sakilainen, uskollinen jäljennös jostakin siltasaarelaisesta ihannetyypistä.

Tohtori tervehti lyhyesti ja viittasi vapaalle sohvalle. Ystävykset istuutuivat, ja sattui niin, että Kivinen joutui istumaan puoleksi varjoon muutaman huonekasvin ja pikkupöydän taa. Salamannopeasti sukelsi Kivisen käsi liivintaskuun ja sieltä puikahti esiin pienoinen muistikirja ja kynä. Kivinen oli pikakirjoittaja.

"Nämä toverit ovat lähettejä, ja tässä on koolla Tukholman johtava kolmikko", esitteli tohtori, viitaten ystävyksiin ja sitten kolmeen jätkään. Koskelan silmät leimahtivat, mutta tuli sammui siinä samassa hetkessä.

"Tehkää selkoa matkastanne ja kertokaa oloista Suomessa!" käski tohtori, ja Koskela, joka oli varustautunut tapauksen varalle, alkoi tehdä selvää ennen laatimansa suunnitelman mukaan, värittäen kertomusta melkein huomaamatta. Suomessa hän kertoi toiminnan olevan koko vaikeaa, ja monien toverien oli ollut poistuttava maasta, sikäli kuin hänelle oli kerrottu. Tohtori kuunteli ääneti, mutta Tukholman kolmikon jäsenet murahtelivat väliin hyväksyvästi.

"Hyvä on. Ettekö kuulleet mitään Axelinista?"

"En", virkkoi Koskela varovaisesti.

"P—na!" kirosi muuan tukholmalaisista. — "Mies on hävinnyt kuin tuhka tuuleen ja pettänyt asian. Vastustin jo silloin koko aietta. No, lähetettiin kuitenkin, juoppo, ja annettiin mukaan 50,000 kruunua. Nyt kai kittaa jossain nurkassa Suomen viinaa kitaansa eikä välitä tämän taivaallista koko asian järjestämisestä. Hän on ansainnut tuomion, mutta, lempo soikoon, kuka sen panee täytäntöön, kun ei häntä löydy!" Koskela nauroi sisimmässään. Vallankumouksellisten joukossa oli nähtävästi heikkoja sieluja, jotka pitivät iloista elämää tärkeämpänä kuin vallankumouksen menestymistä.

"Ryhtykäämme asioihin. Te saatte olla mukana, koska teidän tehtävänänne on toistaiseksi järjestellä asioita täällä minun ohjeitteni mukaan. Öhberg pyytää avustusta, vai kuinka?" — Tohtori kääntyi toisen siististi puetun miehen puoleen.

"Niin, avustusta 'Kansan Voimalle'. Aluksi 15 tuhatta kruunua valmistuksia varten ja sitten 10,000 kuukausittain."

Kivinen oli seuraavinaan tarkkaan keskustelua, mutta hänen sormensa liikkuivat nopeasti ja joka sana tuli merkityksi.

Tohtori teki muutamia merkintöjä muistikirjaansa. Syntyi äänettömyys. Kivinen pisti välinpitämättömästi kätensä taskuun ja veti esille savukekotelon. Senjälkeen hän vilkaisi kelloonsa, nosti sen pöydän kulmalle ja veti vireeseen. Koskela pidätti hengitystään. Kivinen pisti rauhallisesti kellon taskuunsa takaisin.

"Öhberg pyytää mahdottomia. Voimme myöntää aluksi 10,000 ja sitten sanokaamme 8,000 kuukausittain. Ja sitten, muistakaa, ei mitään vastaväitteitä, vaan on kirjoitettava, mitä käsketään. Ja lehteä on levitettävä. Se käy paremmin päinsä kuin lentolehtisten levittäminen, ja vaikutus on myöskin suurempi. Huolehtikaa asiamiesten hankkimisesta." Tohtori puhui ja käskevästi.

"Ja te", hän kääntyi Kivisen puoleen, "te saatte matkustaa Upsalaan ja liittyä toimitukseen. Onko teillä passit?"

Kivinen hätkähti, mutta hillitsi itsensä. "On kyllä. Me saimme kaikki tarpeelliset paperit jo Suomessa", hän vastasi.

"Nyt on saatava työ käyntiin. Ei saa enää viivytellä. Mielialaa on valmisteltava. Päämääränä olkoon ensiksi pienempien, sitten yleislakon aikaansaaminen. Tukholman osaston on toimittava tarmokkaasti. Asiamiesverkko täytyy saada tehokkaammaksi. Ja te", tohtori viittasi Koskelaan, "teidän on alettava täällä harjoitukset. Olettehan sotilas?"

"Olen toki!" Koskela saattoi myöntää omantuntonsa mukaan olevansa sotilas. Kunhan ei vain kysyttäisi arvoa ja hän siten joutuisi kiinni. Mutta ei, tohtori näkyi tyytyvän vastaukseen.

"Kaikki on alettava alusta. Kymmenen miestä kerrallaan. Ensin päälliköt, ja nämä saavat harjoittaa sitten miehet. Pitäkää huoli, että saadaan huone ja että miehet saapuvat vuorollaan." Tohtori puhui maassa lojuvalle jätkälle.

Koskela harmitteli mielessään. Kaikki oli niin varovaista ja salaperäistä. Ei mainittu nimiä eikä paikkoja.

"Muuten, mitä takeita on meillä siitä, että 'Kansan Voima' pysyy meikäläisenä?" uskalsi Koskela kysyä.

"Öhbergin kirje", vastasi tohtori ja ojensi kirjeen Koskelalle. Kivinen kumartui lukemaan ja nopeasti samalla kirjoitti. Hetken kuluttua Koskela ojensi kirjeen takaisin.

"Ja nyt lopetetaan. Annan ohjeet teille huomenna klo 9 aamulla.
Keskustelemme nyt tukholmalaisten kanssa."

Ystävykset nousivat ja Kivinen veti toisen kerran kylmäverisesti kellon taskustaan. Pieni napsaus ja kello sukelsi takaisin taskuun. Ystävykset poistuivat. Kadulle tultuaan he läksivät kulkemaan Ollen asuntoa kohti, mutta jo jonkun sadan metrin päässä laskeutui käsi Kivisen olalle ja Olle huudahti:

"Teilläpä on kiire! Näinkö pian istunto päättyikin?"

9.

Molempi parempi eli kuinka yllätyksellisissä tilanteissa voidaan selvitä vain nopealla päätöskyvyllä ja jääkärimäisellä rohkeudella.

Seurue harkitsi taas menettelytapoja. Koskela, jota tohtorin kysymys, missä ystävykset asuivat, hiukan epäilytti, ehdotti, että he Kivisen kanssa menisivät hotelliinsa, jotta, jos tohtorin päähän pälkähtäisi ottaa selvä, asuivatko he todellakin ilmoittamassaan paikassa, he olisivat saapuvilla. Päätettiin, että Olle valmistaisi kaksi Kivisen napauttamaa valokuvaa ja tulisi senjälkeen hotelliin.

Toverien väliaikainen asunto, jossa he olivat vain pistäytyneet, oli siisti ja valoisa hotellihuone muutaman syrjäkadun varrella. Miehet tilasivat syötävää ja heittäytyivät lepäämään ruokailun jälkeen.

"Minua ei oikein miellytä koko tähänastinen meno", virkkoi Koskela, savuuttaen sikaariaan.

"Missä suhteessa?" kysyi Kivinen raukeasti.

"Kaikki on liian salaperäistä. Minä uumoilen, ettei esim. asiamiesverkosta saa tietää mitään tarkempaa. Jokainen päällikkö tuntee vain lähimmät miehensä eikä ylöspäin ketään, kun taas ylemmät päälliköt tuntevat vain suoranaisesti heidän komennuksensa alla olevat päälliköt, mutta ei varsinaista 'miehistöä'. Postinkulkukin lienee samoin järjestetty. Tietenkin, kun kerran 'seuraan' pääsee, niin saahan kaiken urkituksi, mutta siihen menee liian paljon aikaa. Ja välillä täytyy hosua täydessä pimeydessä, umpimähkään. No, yritetään! Sinä voit selvittää vasemmistososialistien yhteyden ryssäläisiin bolsheviikkeihin ja minä koetan ottaa selville aseellisen toiminnan. Totisesti, Tukholman 'johtava kolmikko' on valioväkeä alallaan. Saa nähdä, kykeneekö Olle määrittelemään herrojen henkilöllisyyden."

Ystävykset jatkoivat keskustelua ensin puolihorroksissa ja sitten molemmat nukahtivat, heräten vasta Ollen koputukseen.

"Kuvat ovat onnistuneet kohtalaisesti. Katsokaa!" Ja Olle toi sähkölampun luo kaksi pienoiskuvaa.

"Tunnetko miehet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä. Toinen on Gröhn, entinen metallityöläinen ja varas, joka neljä kuukautta sitten pääsi vankeudesta, toinen, Laxström, on tunnettu välittäjä ja asioitsija, kahdenkertaisesta kavalluksesta tuomittu yhteensä neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän sai rangaistuksensa suorittaneeksi vuosi sitten."

"Kolmannesta on vielä kuva saamatta", virkkoi Koskela.

"Tuskinpa tarvinneekaan", lausui Olle. "Eikö hän ollut pieni, tumma, kumaraharteinen mies? Nenä omituisen muotoinen, niinkuin olisi sitä lyöty hiukan altapäin?"

"Oli", virkkoi Koskela hieman kummastuneena.

"Arvasinhan minä. Hän ja Gröhn ovat aina yhdessä. Hänen nimensä on Norrvall, ammattipeluri ja vääränrahantekijä tai oikeastaan setelinväärentäjä."

"Kaunis kolmikko!" huudahti Kivinen. — "Varas, kavaltaja ja vääränrahantekijä! Ja johtajana hullu! Eläköön bolshevismi!"

"Emmekö pääsisi miesten ansioluetteloitten perusteella heihin käsiksi?" kysyi Koskela.

"Ei", vastasi Olle. "He ovat kyllä rikollisia, mutta tällä hetkellä ei heitä syytetä mistään ja entiset ovat kuitatut. Muuten, minä olen antanut ottaa selvän 'tohtorista' ja voin ikäväksemme ilmoittaa, että hän on täysin turvattu. Hänen paperinsa ovat kunnossa."

"Tehtävämme alkaa muuttua melko vaikeaksi. Me olemme tekemisissä bolsheviikkien kanssa, mutta emme sittenkään voi syyttää heitä mistään. Meillä ei ole mitään todistuksia. Jeeveli sentään!" menosi Koskela.

"Yksi keino voi auttaa", sanoi Kivinen. "Meidän on yritettävä ottaa selville salainen kirjapaino ja passitoimisto. Niistä voidaan herrat vetää vastuuseen."

"Se lienee ainoa keino", yhtyi Ollekin. "Minä muuten…"

Puhelinsoitto keskeytti Ollen. Koskela tempasi kuulotorven.

"Svensson."

Olle ja Kivinen huomasivat, kuinka Koskela vain vaivoin saattoi pidättäytyä huudahtamasta.

"Mitä?… niinkö?… Niin, tietysti! Molemmat? Jaha, jaha… Klo 4.08… hyvä on, hyvä!".

Koskela soitti kiinni ja kääntyi jännitettyneinä odottavien toverien puoleen.

"Nyt on tarpeen nopeita päätöksiä ja rohkeita tekoja. Tohtori soitti ja ilmoitti, että meidän on matkustettava hänen kanssaan huomisaamuna klo 4.08 — Lontooseen."

"P—na", pääsi Kiviseltä väkisinkin. — "Lontooseen?" Ollekin seisoi kysymysmerkkinä.

"Niin, Lontooseen."

"Meidän on siis jätettävä tutkimukset kesken täällä Tukholmassa?" kysyi
Kivinen.

Koskela vilkaisi kelloonsa. "Kello on nyt puoli kaksitoista. Meillä on siis neljä ja puoli tuntia aikaa. Neuvotelkaamme nyt nopeasti ja toimikaamme sitten vielä nopeammin. Ensiksi on ratkaistava, lähdemmekö Lontooseen vai ei. Odota! Jos me lähdemme, jäävät tutkimukset täällä aivan kesken. Se olisi todellakin vahinko. Mutta vahinko olisi jättää myöskin käyttämättä näin mainio tilaisuus tutustua maanalaiseen työhön Englannissakin. Piru vieköön koko tohtorin! Mitä teemme?"

"Minä otan puheenvuoron", virkkoi Kivinen. — "Meidän on lähdettävä mukaan, maksoi mitä maksoi. Muuten, lähdetkö sinä mukaan?" hän kääntyi Ollen puoleen.

"En voi."

"Ikävää toiselta puolen, mutta toiselta puolen hyvä. Olle voi jatkaa työtämme täällä. Hei pojat, minulla on suunnitelma! Meidän täytyy vielä tänä yönä löytää kirjapaino. Olle saa pitää huolen lopusta. Tiedätkö muuten, onko tohtori asunnossaan?"

"Luultavasti."

"Meidän on päästävä hänen välityksellään jonkun tekosyyn varjolla vielä tänä yönä kirjapainoon."

"Hyvä!" huudahti Olle. "Tehän olette kertoneet, että Suomessa on punaisten vaikea toimia ja että monen on ollut paettava. Painattakaa passilomakkeita. Kai teillä on joku näytteeksi."

"On. Tämä on hyvä ehdotus. Päätetty. Me menemme siis tohtorin luo ja pyydämme päästä kirjapainoon, ilmoittaen, että meille on annettu tehtäväksi hankkia lomakkeita. Ja luonnollista on, että meidän täytyy itse valvoa työtä. Luulen, ettei tohtori epäile.

"Mutta meidän lienee vielä päätettävä muistakin asioista. Emme voi lähteä Lontooseen suinpäin, vaikka tohtori hankkineekin passit. Meidän on säilytettävä yhteys viranomaisten kanssa ja saatava joku, joka tuntee Lontoon ja voi työskennellä kanssamme. Kuulkaas nyt! Kivinen menee tohtorin luo ja pyytää päästä kirjapainoon. Aavistan, että vaikka sinne päästettäisiinkin, pidetään paikka salassa. Voidaan viedä suljetussa autossa. Se on vanha tapa. Niin ollen täytyy herra Nordgrenin auttaa. Teidän olisi saatava auto valmiiksi lähistölle ja sen avulla seurattava Kivistä. Jos Kivinen menee jalan, niin sitä parempi. Voitteko hankkia auton?"

"Kyllä. Neljännestunnin kuluttua on auto hotellin edustalla."

"Hyvä. Minun täytynee käydä vähän asioilla", virkahti Koskela ja iski silmää. "Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori kysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani, mutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että yhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis, Kivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla. Ymmärrättekö?"

"Kuten käskette!"

"Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä ole todellakaan aikaa aprikoida."

"Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain lykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten vasta huvitukset!"

10.

Työnjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia aukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.

Kivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka näyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin muodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet, ketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin antaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän herättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää onneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun kerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli mitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta viime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut kunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja välinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia sitten hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta rikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän vallankumoukset, svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne olivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet itseluottamusta ja kylmäverisyyttä.

— Yhdentekevää! — mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.

Tohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi 'kolmikosta'. Tohtori tuntui sangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.

"Mitä te täällä nyt?" kysyi hän mahdollisimman töykeästi.

"Tulin saamaan määräyksiä", virkkoi Kivinen kylmästi.

"Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette tunne. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, mutta kuinka on passien laita?"

"Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?"

"On. Entä leimat?"

"Tässä." Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja leimasimen. "Se on tuotava ohimennessä takaisin."

Kivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän ruotsalaisille nimilleen.

"Nyt menkää!" Tohtorin ääni oli kiivas.

"Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi painettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa vaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä ei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu. Meitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä pidetään huoli niitten lähettämisestä."

Kivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta tohtori tarkasti häntä tiukkaan. "Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan teillä ole muuta?"

"Ei." Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään pyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.

"Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te tarkasta työtä."

"Niin", Kivinen virkkoi, "minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi oikeastaan aikaa odottaa".

"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!" Tohtori puhui "kolmikon" jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.

Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty, sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.

"Odottakaa muutamia hetkiä", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. "Auto saapuu heti."

Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka päättyivät porttikäytävään.

— Suljettu auto! — huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: "Tänne!"

Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen, pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.

"Odottakaa!" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia. Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.

Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi. Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.

Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni paketti.

"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!"

Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi. Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta, ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.

Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi häntä vastaan. Tulija oli Olle.

"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.

"Missä?"

"—katu 85!"

"Siis —."

"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'."

"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme pysäyttää kirjapainon toiminnan."

"Miten?"

"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti liikkeelle.

Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen. Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo, joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.

"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"

Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille istuimille, sytyttäen savukkeet.

11.

Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.

Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut turhanpäiväinen.

Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi. Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia. Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja kiukkuinen ääni kuului kysyvän:

"Kuka siellä?"

"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27 vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.

"Ei mutta, sinäkö…?" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.

"Sinä täällä?" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.

"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä", lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.

"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!"

Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta, joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia vaatekappaleita ylleen.

"Milloin tulit Suomesta?" kysyi Vaaranheimo.

"Muutamia päiviä sitten."

"Millä asioilla liikut?"

"No enpä voi oikein sanoa."

"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten aikana. Minne aiot?"

"Sitä en tiedä."

"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!"

"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.
Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?"

"Kyllä."

"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?"

"No, jotakuinkin." Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.

"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!"

Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.

"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää täältä käsin?"

"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla valtuudet?"

"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat."

Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.

Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.
Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.

"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen epävirallisesti."

"Siis salaista diplomatiaa!" nauroi Koskela.

"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa. Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus. Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa turvaudutte siihen."

Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela huolellisesti pisti liivin povitaskuun.

"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä kerran kiitokset!" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.

"No mitäpä turhista!" esteli Vaaranheimo. "Onnea matkalle! Olisihan hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin epävakaiseen elämään."

Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.

Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun, asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:

"Englannin työriitaisuudet.

Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan
lakkokiihoitusta."

Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.

Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa puoleen ja kysyi:

"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa."

"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun, etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle ja katkaisin langan."

"Mutta senhän voi korjata!"

"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa, mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi kuin käsin ja painaa eivät ensinkään."

"Hyvä!" huudahti Koskela. "Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi, mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen, että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja Olle kai hoitaa asiansa."

"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!"

Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä syysaamussa etelää kohti.

12.

Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo ennenkuin aavistavatkaan.

Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan. Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset riensivät ravintolaan aterioimaan.

"Tohtori kulkee edellä", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.

Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään, mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.

Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa, Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.

Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun, johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian. Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.

"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu", virkkoi
Kivinen heidän päästyään kadulle.

"Aina vähän", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan omituisesti.

"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?" kysyi Kivinen hämmästyneenä.

"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen, voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista, kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei sovi."

Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.

"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät noustessamme tänne kerrokseen?"

"Mitä sitten?"

"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme."

"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi merkitä?"

"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään urkittavaa", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.

* * * * *

Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.

"Minne saakka me oikein matkustamme?" kyseli Kivinen teennäisen ärtyneenä. "Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä."

"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?"

"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset himoita."

Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin. Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies, paluumatkalla Skandinaviasta.

"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?" kysyi Kivinen nojaten laivan parrasta vasten.

"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja."

"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä."

"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan, kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!"

Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin. Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.

Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.

Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen, johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle, kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille neuvomaan hotelliin.

Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:

"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!" Hän kääntyi Kivisen puoleen. — "Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein. Seuratkaa minua tänne!"

Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.

"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!"

Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?

Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle. Sisältä vastasi syvä miesääni:

"Sisään vain!"

Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa lyhyen raportin.

"Jaha", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen, "pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?"

Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.

"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian puhua?"

Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.

"Nimeni on John Cotter."

Ystävykset huudahtivat yhtaikaa. Hra Cotter aukaisi silmänsä hämmästyksestä sepposen selälleen.

"Sepä sattui mainiosti, suorastaan suuremmoisesti!" huudahti Koskela.
"Teitä meidän piti juuri tavatakin. Mainiota!"

Hra Cotter huudahti vuorostaan. Olivatko vangit hulluja?

13.

Tohtori valmistelee hätäisiä pelastuspuuhia, vaikka olisi huoletta saanut hiukan odottaa.

"Mi… minuako tavata?" soperteli englantilainen.

"Aivan oikein, mutta emme todellakaan osanneet odottaa, että näin pian jo onnistuisimme saamaan teidät käsiimme", jatkoi Koskela kiusantekoaan.

"Mitä tämä oikein merkitsee?" jyrähti englantilainen. "Vaadin lähempää selvitystä!"

Ystävykset kaivoivat mitään puhumatta Tukholmassa saamansa suositukset taskustaan ja ojensivat ne hra Cotterille. Tämän ilme muuttui heti.

"Tämäpä sattuma, tämäpä sattuma", hoki hän yhtämittaan. "En olisi todellakaan osannut aavistaa! Asia on nyt sikäli selvä!"

Ja englantilainen nauroi hiljaista, pidätettyä nauruaan.

"Tehkää hyvin ja istukaa! Tässä, saanko tarjota!" Poliisimies ojensi savukekotelon, ja pian puhaltelivat ystävykset kunnollisia sauhuja.

"Nyt, kun asiamme lienee selvä, vastannette hyväntahtoisesti kysymykseeni: miksi ja miten meidät pidätettiin?" tiedusti Kivinen.

"Tjah, se oli oikeastaan vain epäluulo. Te olitte Kristianiassa, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Te esiinnyitte siellä varomattomasti!"

"Kuinka niin?"

"Katsokaas, meidän täytyi pitää silmällä, ketä maahamme tulee ja ketä ei. Kristianiasta päin tulee eniten vaarallista väkeä. Meillä on siellä miehiä. Teidät keksittiin sattumalta. Te puhuitte bolsheviikeista ja muutamasta tohtorista, jonka me hyvin tunnemme. Miehemme seurasi teitä hotelliinne ja otti selvän nimestänne. Hän oli kuullut teidän keskuudessanne puhuttelevan toisianne toisilla nimillä. Hotellissa sai hän tietää teidän aikovan matkustaa Englantiin. Hän sähkötti nimenne ja tuntomerkkinne, ja tässä te nyt olette."

"Aavistin jo matkalla, että jotakin sellaista oli sattunut. Muuten, me huomasimme teidän miehenne siellä Kristianiassa. Hän seurasi meitä kuin varjo, mutta näkyvä varjo", virkkoi Kivinen.

"Kas, hän on vasta aloittelija. Ei voi liikaa vaatia. Joka tapauksessa ei hän kovinkaan väärillä jäljillä ollut. Ja häntä saamme kiittää siitä, että tapasimme toisemme näin pian."

"Me tarvitsemme teitä, sillä kun nyt tohtori on saapunut tänne meidän seurassamme…", alkoi Kivinen, mutta hra Cotter ponnahti kuin vietereiltä ja kimposi pystyyn.

"Tohtori! Onko tohtori saapunut Lontooseen?" huudahti hän.

"On kyllä, tavallaan meidän seurassammekin", vastasi Koskela rauhallisesti, aivankuin asia olisi ollut mitä luonnollisin.

"Ja me emme tiedä siitä mitään. Missä hän nyt on? Hänet on heti vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", virkkoi Kivinen nopeasti. "Anteeksi, mutta meidän täytynee selittää teille tilanne perinjuurin."

"Olkaa niin hyvä, sitä olen minä tässä muuten odotellutkin", sanoi englantilainen ja istuutui.

Kivinen selitti heidän asemansa ja tarkoituksensa. Englantilainen kuunteli hievahtamatta, jännittyneenä, mutta Kivisen lopettaessa ei hän enää malttanut olla huudahtamatta:

"Weil, well, very well! Tästä tulee hauska juttu! Istukaamme ja tarinoikaamme!" Salapoliisi painoi soittokelloa. Ovi aukeni ja sisään astui toinen saattajakonstaapeli, joka vähän ällistyi, nähdessään vangitsemansa bolsheviikit istumassa täydessä rauhassa tarinoiden ja tupakoiden.

"Tuokaa meille, olkaa hyvä, vähän juotavaa! Teetä ja leivoksia!" virkkoi englantilainen.

"Kuinka monelle?" Poliisi oli vähän ymmällä.

"Kolmelle", naurahti hra Cotter. "Oh, ei tarvitse olla huolissaan, nämä herrat ovat täysin vaarattomia."

Ystävykset jäivät keskustelemaan hra Cotterin kanssa.

* * * * *

Tohtori oli vaivoin pidättynyt huudahtamasta, kun hän huomasi molempain auttajainsa vangitsemisen. Vain monivuotisen seikkailijaelämän aikana saavutettu tottumus pelasti hänet. Selvittyään passitarkastuksesta, hyppäsi hän vuokra-autoon, antaen kuljettajalle muutaman Cityssä sijaitsevan talon osoitteen. Auto liukui hiljalleen pitkin katuja, joita ajoneuvot täyttivät tungokseen saakka. Katkeamattomana, liikkuvana, kiemurtelevana ja meluavana jonona luikertelivat autot, ajurivaunut, kuormarattaat ja raitiotievaunut eteenpäin tiheässä, paksussa sumussa, ja voimakkaimmatkin huudot ja vihellykset kuoleutuivat tuohon raskaaseen aineeseen.

Tohtori puri huuliaan kärsimättömyydestä ja hermostumisesta. "Nopeammin, nopeammin!" huudahteli hän kuljettajalle, vaikka näkikin, että vauhdin lisääminen oli tälle mahdotonta.

"Sivukaduille!" käski tohtori viimein, ja kuljettaja ohjasi auton syrjään. Tungosta ja liikettä oli täälläkin, mutta ei niin paljon, ja kuljettaja lisäsi vauhtia tuntuvasti, kiihdyttäen sen viimein yli laillisen sallitun määränkin. Tohtori heittelehti edestakaisin pehmeillä istuimilla, kun auto kääntyi kadunkulmissa. Saavuttuaan päämääräänsä hyppäsi tohtori nopeasti autosta, maksoi kuljettajalle runsaasti ja kiirehti eteenpäin, kääntyen seuraavassa kadunkulmassa toiselle kadulle ja kadoten ensimäiseen rappukäytävään. Kiireesti hän nousi ylimpään kerrokseen ja avasi oven omalla avaimellaan. Hän astui pimeään eteiseen ja sulki oven jälkeensä.

Sytytettyään sähköt tohtori riensi eteisen nurkassa olevan puhelimen ääreen ja soitti.

"Missä?… Jaha… onko tuomari Hall tavattavissa? Tekö? Puhuu tohtori Ralphston. Tulkaa heti tänne minun luokseni. Heti, hetipaikalla! Onko selvä?"

Vasta nyt tohtori riisui vaatteet yltään, sammutti valon eteisestä ja astui huoneeseen, josta ovi johti toiseen. Huone oli kalustettu tavalliseksi työhuoneeksi. Kaikesta näkyi, että siinä oli asuttu. Tohtori heittäytyi väsyneenä nojatuoliin, sytytti sikaarin ja vaipui syviin mietteisiin, joita vähän väliä keskeyttivät hermostumuksen puuskat.

Noin puolen tunnin kuluttua ovikello soi, ja tohtori riensi aukaisemaan. Tulija oli pienenpuoleinen, nukkavieruun palttooseen ja ahtaisiin housuihin puettu herrasmies, joka teki täysin rappeutuneen vaikutuksen.

"Mikä on hätänä, tohtori?" kysyi mies ensimäisiksi sanoikseen, heittäen palttoonsa naulaan.

"Apulaiseni pidätettiin passintarkastuksessa. Heidät täytyy saada vapautetuiksi!" Tohtori puhui kiivaasti ja hermostuneesti.

Hra Hall teki hämmästyneen eleen.

"Pidätetyt! Kuinka se on mahdollista? Oliko heillä paperit?"

"Luonnollisesti, ja juuri se seikka tekee pidätyksen omituiseksi.
Oletteko täällä jotenkin joutuneet epäillyiksi?"

"Emme tiettävästi, sillä toimintamme on ollut sangen varovaista. Mitä nyt olisi tehtävä?"

"Miehet on saatava vapautetuiksi. Teidän täytyy hankkia joku lakimies, joka menee poliisilaitokselle ja ottaa selvän asianlaidasta. Voitteko mennä itse?"

"En mene mielelläni, sillä minulla… no niin, mitäpä siitä. Minä en voi mennä eikä minun läsnäoloni voi olla ainakaan miksikään hyödyksi, vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta minä voinen järjestää asian. Millä nimellä miehet tulivat tänne?"

Tohtori antoi vaaditut tiedot, ja mies oli juuri poistumaisillaan, kun ovikello soi uudelleen. Tohtori meni aukaisemaan.

"Mitä, joko olette täällä?" huudahti hän hämmästyneenä, kun ystävyksemme astuivat sisään.

"Kuten näette. Pääsimme melkein heti vapaiksi"

"Mikä oli syynä pidättämiseen?"

"Sitä ei suvaittu ilmoittaa. Lopuksi, kun meitä oli hiukan tutkittu, ilmoitettiin, että oli sattunut erehdys ja anteeksi pyydellen vapautettiin."

"Tässä voi piillä jotakin. Seurattiinko teitä?"

"Emme ainakaan voineet sitä huomata."

"Hyvä on. Nyt on meidän joka tapauksessa mentävä kokoukseen. Kaikki en valmiina."

Seurue läksi ulos.

14.

Ystävykset saavat aavistuksen siitä, kuinka avuton maailman suurkaupunki voi olla muutamaa häikäilemätöntä miestä vastaan.

Kahvilahuoneusto syrjäkaupungilla, jonne seikkailijat astuivat, teki todella salaliittomaisen vaikutuksen otsatukkatyyppeineen, savuisine huoneineen ja rämäjävine gramofooneineen. Seurue ohjattiin yksityiseen sivuhuoneeseen, jossa jo ennestään oli noin parikymmentä miestä.

Suomalaiset hymähtivät itsekseen. Bolsheviikkien kantajoukot olivat kaikkialla samanlaisia. Näissä parissakymmenessä miehessä olivat edustettuina kaikki nykyisen yhteiskunnan pohjasakan eri kerrokset. Siellä oli tavallisia renttuja, noita ikuisesti työttömiä, jotka aina vaikeroivat työnpuutetta, mutta jotka eivät vahingossakaan eksy työtä tekemään, siellä oli rappeutuneita asioitsijoita ja välittäjiä, joiden ammatilla ja varastamisella ei ole paljonkaan eroa, entisiä virkamiehiä, jotka enemmän tai vähemmän kauniiden kepposten takia olivat joutuneet syrjään, katulehtien juopottelevia reporttereita, ja lisäksi muutamia intoilijoita, joiden paikka olisi ollut paremminkin mielisairaalassa kuin kansakuntien kohtaloita sotkemassa. Lisäksi oli kolme palveluksesta poispäässyttä sotilasta, joten seurue oli täydellinen "työ- ja sotamiesneuvosto".

Tohtori asettui pöydän päähän ja ystävyksemme hänen vierelleen. Tohtori kuiskaili hetkisen muutaman miehen kanssa, mutta niin hiljaa, etteivät seikkailijat kuulleet mitään. Senjälkeen hän nousi ylös ja alkoi puhua, miesten tarkkaavaisesti ja jännittyneinä kuunnellessa.

"Toverit! Vallankumous edistyy. Se levittää mahtavat siipensä ja lähtee lentoon. Punaisen kotkan siipien suhina kuuluu kaikkialla. Joka maassa nousee köyhälistö taisteluun sortajiaan vastaan. Voitto on varma, mutta taistelu ei ole kaikkialla helppo. Siinä tarvitaan koko köyhälistöluokan lujuus, siinä kysytään jokaisen sen jäsenen kaikki voimat, koko into ja uhrautuvaisuus.

"Me tulemme Venäjältä. Se on vallankumouksen esitaistelija-maa. Siellä on köyhälistö katkonut kahleensa ja muodostanut neuvostovallan, jossa vapaus ja veljeys asustavat…"

Suomalaiset saattoivat tuskin pidättäytyä nauramasta. Vapaus ja veljeys Ryssäinmaalla! Mutta tohtori jatkoi yhä kasvavalla innolla ja kiihkeydellä. Hänen sanansa olivat kuin huumaavaa myrkkyä, — ne sekoittivat ajatukset, sumensivat järjen ja kiehtovina viittoivat ihannevaltakuntaan, jossa sai mielinmäärin ryöstää ja murhata.

"Venäjällä on vallankumous voittanut, voittanut täydellisesti, mutta muualla se on vasta kapaloissaan. Teidän, toverit, teidän on määrä omalta osaltanne katkoa nuo kapalot ja auttaa vallankumous voittoon omassa maassanne. Se on tärkeä sekä teille itsellenne että muitten maitten köyhälistöveljille, ennenkaikkea venäläisille. Länsivaltojen imperialistien pakotuksesta on Venäjän vallankumous eristetty muusta maailmasta, ja se saa käydä epätasaista kamppailua koko maailmaa vastaan. Sen joukot etenevät voittoisesti, mutta kaikella on rajansa. Voi tulla hetki, jolloin Venäjän köyhälistöluokan käsi väsyy nälästä ja epätoivosta, kun toiset eivät sitä auta. Vallankumous sortuu, ja kaikkien maiden imperialistit ja kapitalistit saavat täydellisen voiton, ei vain venäläisistä, noista vallankumouksen horjumattomista ja uljaista esitaistelijoista, vaan myöskin omien maittensa köyhälistöistä. Taantumus riemuitsee silloin ja köyhälistöluokka sortuu taas vuosisataiseen orjuuteen.

"Toverit, tämä on estettävä, tämä täytyy estää! Kaikkien maiden köyhälistöjen on noustava taisteluun, ei kirotulla parlamentaarisella tavalla, vaan asekädessä. Punainen armeija on muodostettava jokaiseen maahan, sillä punaisen pistimen kärjessä välkkyy köyhälistön vapautuksen ja uuden ajan aamunkoitto. Ensin yleislakko, jolloin köyhälistö voi vapaasti koota voimansa, ja sitten kumous. Tämä on päämäärämme, eikä se ole kaukana, jos jokainen tekee tehtävänsä. Keinoja emme voi emmekä tahdo valikoida. Alas riistäjät, alas kapitalistit ja imperialistit! Niitten ruumiitten yli kulkee köyhälistöluokan vapautuksen tie. Ei armoa, ei sääliä! Köyhälistödiktatuuri, ja vain se, takaa köyhälistöluokan onnen. Ja kavahtakaa niitä työväenluokan pettureita, jotka suostuvat sovitteluihin, jotka taistelevat vain kynällä ja papereilla, mutta joita peloittaa todellisen vallankumouksellisen välkkyvä miekka.

"Ne ovat pettureita, kavaltajia, jotka ovat säälimättömästi tuhottavat."

Tohtori pysähtyi hengästyneenä, huohottavana. Miehet istuivat liikkumattomina, leimuavin, kiihkoisin silmin. Tohtorin sähköinen puhe oli tehnyt vaikutuksen. Vallankumoushumala, selittämätön, sokea ja mieletön vihan-oppi tarttui kuin kulkutauti.

Suomalaistenkin ilmeestä oli pilkallisuus kadonnut. Melkeinpä kauhua kuvastui Kivisen katseesta. Bolshevismi oli tarttuvaa, se veti uhrinsa mukaansa yhtä varmasti kuin oopiumi polttajansa, ja se tuhosi yhtä täydellisesti sekä sielun että ruumiin.

Tohtori oli ihmeellinen puhuja, joka ei niin paljon vaikuttanut sanoillaan kuin äänenpainollaan, ilmeellään ja värityksellään, sekä sokealla, ehdottomalla kiihkollaan. Seikkailijat muistivat ne venäläiset sotamiehet, jotka olivat kiihoittaneet tovereitaan, nuo intoilijat, joiden puhe oli mitä epäjohdonmukaisinta, suoranaista aatteiden ja käsitteiden sekasotkua, mutta jotka kuitenkin vastustamattomasti tempasivat kuulijat mukaansa. Bolshevismin oli mahdoton olla vaikuttamatta sivistymättömiin, kurjuudessa eläviin ihmisiin. Se veti luokseen kuin lamppu perhosia, hitaasti, mutta varmasti, ja perhoset polttivat siipensä.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka tohtori itse keskeytti.

"Meidän on ryhdyttävä käytännöllisiin toimenpiteisiin. Täällä on saatava syntymään lakkoja, jotka auttavat suoranaisesti sekä teitä että etenkin saksalaisia veljiänne. Työväestöä on valistettava. Maa on jaettava piireihin, ja tämä lienee nyt jo suoritettukin. Nyt on saatava työ käyntiin. Kunkin on omalla paikkakunnallaan toimittava täältä annettujen ohjeitten mukaan. Päähuomio on kohdistettava niihin työväenluokan pettureihin, jotka eivät käsitä tai eivät tahdo käsittää, että nyt on ainoa otollinen aika toimia, toimia epäröimättä ja väkivaltaa käyttäen. Hyväksytäänkö ehdotukseni?"

"Kyllä!" kuului yksimielinen vastaus.

"Kas tässä, tässä on ohjeita!" Tohtori veti taskustaan pinkan lehtisiä ja jakoi ne läsnäolijoille.

Koskela puri huultaan harmista. Tätä hän ei ollut keksinyt ja paperit olisi ollut hävitettävä keinolla millä hyvänsä. Nyt se oli liian myöhäistä.

"Kuten ohjeista näette, täytyy lakot saada syntymään sellaisilla aloilla, jotka kerrallaan horjuttavat tämän kapitalistisen yhteiskunnan. Kivihiilikaivokset on saatava lakkoon, samoin rautatiet, sähkölaitokset ja vesijohdot. Eikä yksitellen, vaan yhdessä. Kaikki on valmisteltava perinpohjin ja vasta sitten iskettävä, mutta silloin niin, että tämä laho yhteiskunta hajoaa."

"Hyvä, hyvä!" ulvoi miesjoukko.

"Jokainen ilmoittaa nimensä ja osoitteensa tälle toverille", virkkoi tohtori ja osoitti "tuomari" Hallia.

"Ne ovat jo minulla", huomautti tämä.

"Hyvä, niin ollen saatte te hankkia kukin itsellenne pari apulaista. Näiden nimet ja osoitteet ovat vain teidän tiedossanne, ja niin edelleenkin. Silloin ei meitä voida paljastaa. Jos toiset kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Ymmärrättekö?"

"Kyllä!"

"Tämä on oleva toinen keskuspaikkamme, ja toinen perustetaan myöhemmin ilmoitettavaan paikkaan. Sitä tulevat hoitamaan nämä toverit", sanoi tohtori ja viittasi ystävyksiin. "He perustavat täällä kahvilan. Merkit tiedätte."

Koskela hymyili mielessään. He saisivat kaikki langat käsiinsä ja hoitaisivat hra Cotterin kanssa kahvilaa kyllä oikealla tavalla.

Kokous loppui, ja ystävykset kiiruhtivat hotelliinsa. Nautittuaan illallisen he vetäytyivät ulkonevalle parvekkeelle, sumun ja pimeyden keskeen. Suunnattoman maailmankaupungin kohu kiiri vaimennettuna heidän korvissaan, ja tuhannet valot väikkyivät himmeinä alhaalta kadulta. Talojättiläiset olivat kietoutuneet harmaaseen, raskaaseen vaippaan, ja vain epäselvinä eroittuivat niitten ääriviivat ympäröivästä sumumerestä. Öinen maailmankaupunki oli kuin tarjottimella heidän edessään, tuhansine iloineen ja suruineen, miljoonine asukkaineen ja lukemattomine pyrintöineen. Ja kaiken yllä tuntui leijailevan uhkaava myrskypilvi, joka läheni lähenemistään. Se oli bolshevismin mieletön hyökyaalto, joka aikoi saattaa kaupungin ensin pimeyteen, liikkumattomuuteen ja nälkään, sekä sitten veriseen kumoukseen ja kauheaan joukkoterroriin. Ja tämä tuntui niin helpolta tehdä. Tarvitsi vain pysäyttää muutamat koneet, ja silloin olisi miljoonainen kaupunki lukemattomine sokkeloineen ja äärettömine välimatkoineen avuton, suojaton jokaista rosvojoukkoa tai villitsijää vastaan. Pimeys ja nälkä, nehän olivat bolshevismin liittolaiset.

15.

Myyräntyö täydessä vauhdissa.

Jo seuraavana päivänä toverimme muuttivat kahvilaan, josta oli tuleva heidän "työpaikkansa". Se oli vilkasliikkeisen syrjäkadun varrella ja oli nähtävästi jo aikaisemmin suunniteltu tämäntapaisiin tarkoituksiin. Siinä oli neljä uloskäytävää, joista yksi oli todella erinomainen ja sellainen, ettei sitä kovinkaan helposti olisi saattanut keksiä.

Kahvilassa oli kolme yleistä huonetta, keittiö sekä sen vieressä kaksi asuinhuonetta, jotka ystävämme ottivat käytettävikseen. Palveluskunnan hankki "tuomari" Hall ja se oli "luotettavaa", paitsi mitä tuli raha-asioihin, sillä jo ensimäisen päivän iltana huomasivat suomalaiset, että kassassa oli tuntuva vajaus. Kivinen päätti pitää kassanhoitajattarelle moraalisaarnan siitä, ettei omassa keskuudessa saa varastaa, mutta luopui kuitenkin tarkemmin ajateltuaan koko aikeesta, sillä se ei kuitenkaan olisi auttanut mitään, eikähän asia ystävyksiä liikuttanut. Kivinen muisti sen ryssäläisen komisarion, joka kaksi miljoonaa ruplaa kähvellettyään istuutui lentokoneeseen ja seilasi tietymättömiin. Tällaiset pikkuheikkoudet olivat niin yleisiä ihannevaltakuntalaisten keskuudessa.

Muuten ei ollut erikoista valittamista. Tohtori pistäytyi melkein joka päivä, antaen ohjeita, joita ystävämme noudattivat omalla tavallaan, kuitenkin niin, ettei mitään epäluuloja herännyt. Kahvilassa kävi lakkaamatta "kundeja", joilla oli hyvinkin monenlaisia asioita toimitettavanaan. Toiset toivat toimintaraportteja, toiset pyysivät rahaa, eikä siitä todellakaan ollut puutetta. Lentolehtisiä ei painettu eikä jaettu, sillä se olisi kiihoittanut poliisin tarmokkaampaan toimintaan.

Ainoa, mikä Koskelaa tuskastutti, oli se, etteivät he voineet kylliksi tarkoin seurata tohtoria. Kahvilan yliviinuri oli kiihkeä bolsheviikki ja piti kaikkea visusti silmällä, niin etteivät ystävykset voineet olla liian usein eikä liian kauan ulkona. Cotter yritti kyllä seurata tohtoria, mutta tämä osoittautui vaikeahkoksi tehtäväksi eikä hän kuitenkaan päässyt kuulemaan keskusteluja. Mutta seikkailijamme lohduttivat itseään sillä, että kaikki tärkeimmät langat juoksivat heidän käsiensä kautta.

Kiihoitustyö tuntui kaikesta päättäen kantavan tyydyttäviä hedelmiä. Lakkaamatta saapui tietoja uusista työriitaisuuksista etupäässä kaivos- ja rautatietyöläisten keskuudessa. Tilanne kärjistyi kärjistymistään.

Bolsheviikit tunsivat kyllä oman asemansa kaikesta huolimatta epävarmaksi eivätkä siksi uskaltaneet esiintyä avoimesti bolsheviikkeina, vaan yllyttivät ainoastaan palkkalakkoihin. Mutta hiljaisuudessa ja huomaamatta he horjuttivat maltillisten ja uudistusystävällisten puolueitten valtaa, etenkin työväenpuolueen ja porvarillisen vasemmiston, selittäen näitten vaatimukset liian pieniksi ja menettelytavan liian hitaaksi.

Vallitseva tilanne oli parhain auttaja. Saksan rannikkojen jatkettu saarto synnytti työttömyyttä ja valloitettujen alueitten miehittäminen vaati edelleenkin armeijan aseissapitämistä. Toisia joukko-osastoja laskettiin kyllä kotiin, mutta tämä vain lisäsi tyytymättömyyttä, sillä sotilaat joutuivat melkein kaikki työttömiksi, kun ei oltu osattu sodan äkkinäisen lopun vuoksi järjestää demobilisatsionia eikä hankkia työtä sotilaille. Nämä sotilasjoukot esiintyivät yhteiskunnan suurimpana vaarana, sillä sodan aikana olivat ne oppineet häikäilemättömiksi ja aseita käyttämään. Muutamin paikoin oli jo tapahtunut ryöstöjäkin.

Seikkailijamme olivat kaikesta selvillä, mutta he olivat päättäneet yhdessä hra Cotterin kanssa antaa tapausten kehittyä melkein polttopisteeseen, ennenkuin ryhtyivät ehkäisemään. Tähän päätökseen vaikutti myöskin se seikka, etteivät toverukset olleet selvillä tärkeimmistäkään bolsheviikkien toimihenkilöistä. He otaksuivat, että kun kaikki olisi likimain valmiina, tekisivät he täyden rynnäkön ja yllättäisivät bolsheviikit. Kun johtajat olisi pistetty telkien taa, olisi asia selvä.

Työriitaisuuksissa herätti seikkailijoittamme huomiota se, etteivät työnantajat tahtoneet ryhtyä mihinkään sovitteluihin ja hylkäsivät myös jyrkästi hallituksen välitysyritykset.

Muutamana iltana tuli "tuomari" Hall käymään kahvilassa, vahvanpuoleisesti liikutettuna. Toverukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. Nyt täytyi yrittää, niin ilkeää kuin se olikin, mutta miljoonien kohtalo saattoi siitä riippua.

"Tuomari" oli erinomaisella tuulella ja suostui kernaasti tulemaan asuinhuoneisiin. Koskela haki heti wiskyä ja leikkeleitä; Hall maistoi, kiitti ja maistoi uudelleen. Seurue keskusteli vallankumouksesta, ja Hall oli erittäin toivorikas. Koskela ja Kivinen koettivat kietoa hänet kysymyksillä, mutta tuomari oli varuillaan ja vastasi varsin niukasti. Koskela ei hermostunut, vaan haki lisää wiskyä. Hall joi ja tuli yhä puheliaammaksi.

Alkoi olla jo puoliyö, mutta vielä eivät ystävykset olleet päässeet mihinkään tuloksiin. Hall vain antoi merkitseviä viittauksia ja oli kovin salaperäinen. Mies ilmeisesti tiesi jotakin.

Viimein Koskela päätti yrittää. Hän teeskenteli juopunutta ja läheni tuomaria, puhuen samalla äänekkäästi. Salamannopeasti sukelsi hänen kätensä Hallin povitaskuun. Siinä oli nappi, mutta kylmäverisesti avasi jääkäri senkin ja hetken kuluttua piteli hän lompakkoa ja muistikirjaa kädessään. Työ oli puoleksi tehty eikä Hall ollut huomannut mitään. Koskela antoi merkin Kiviselle, mutisi jotakin ja poistui toiseen huoneeseen.

Kivinen jatkoi puhelua ja juotti yhä Hallia. Jääkäri palasi noin kymmenen minuutin kuluttua takaisin, ja Kivinen huomasi heti, että hän oli saanut tärkeitä tietoja. Lompakon ja muistikirjan takaisin pistäminen ei tuottanut enää suuriakaan vaikeuksia, sillä "tuomari" oli jo aivan sekaisin. Hän ei kyennyt edes lähtemään kotiinsa, vaan toveruksien oli majoitettava hänet omaan huoneeseensa. Hän nukkui jo ennen kuin oli kunnolleen päässyt vuoteeseenkaan.

"Nyt nopeasti Cotterin luo!" virkkoi Koskela, kun bolsheviikki kuorsasi.

"Mitä sait tietää?"

"Paljon ja tavattoman tärkeää. Lakon on määrä alkaa kahden päivän kuluttua, ensin maaseudulla ja sitten heti täällä Lontoossa. Nyt ovat hyvät neuvot kalliita."

"Saitko selville osoitteet ja nimet?"

"Kaksikymmentä nimeä ja osoitetta. Kaiken hyvän lisäksi on tekeillä myöskin täydellinen roistotemppu. Siellä N-kaivoksen työväenyhdistyksessä on kaikesta päättäen muuan järkevä ja maltillinen puheenjohtaja ja hänellä on muutamia samanmielisiä tovereita, jotka jyrkästi vastustavat lakkoon ryhtymistä. Nämä aiotaan toimittaa tieltä pois."

"Mitä? Ei suinkaan…?"

"Ei, vaikka sitäkin voisi odottaa. Mutta tässä tapauksessa ei siitä olisi mitään apua. Katsos, he aikovat toimittaa tämän johtajan vangituksi muka bolsheviikkina, mutta yhdistyksessä he tietenkin ilmoittavat, että viranomaiset vainoavat työväen luottamusmiehiä. Tällaisina kiihkoaikoina ei tällainen ilmoitus voi olla tekemättä vaikutusta, ja bolsheviikeilla on täysi syy otaksua, että saavat enemmistön puolelleen. Kun tämä kaivoslakko puhkeaa, on asiat järjestetty niin, että toiset seuraavat mukana. Lontoo aiotaan saattaa kokonaan anarkian valtaan. Sähkölaitos on määrä saada yhtymään lakkoon, ja ellei se onnistu, koetetaan se tuhota. Siten valtaisi pimeys koko tämän miljoonaisen kaupungin ja samalla pysäyttäisi sähköraitiotiet. Se olisi lopun alkua."

"Mutta eikö kaiken tämän estäminen ole helppoa, kun meillä nyt on tiedossa johtajien osoitteet ja nimet? Vangitsemme ne ja sillä hyvä."

"Ei missään tapauksessa. Etkö muista tohtorin sanoja: jos toiset kaatuvat, astuvat toiset tilalle. Me voisimme näiden pääjohtajien vangitsemisella korkeintaan hiukan viivästyttää loppukatastroofia, mutta emme voisi sitä estää. Ei, meidän täytyy keksiä toiset keinot. Aika on täpärällä. Nyt englantilaisen luo!"

Seikkailijat kiiruhtivat ulos, saivat auton jo aivan läheltä ja lähtivät kiitämään keskikaupungille.

"Meillä on Englannin, melkeinpä maailman kohtalo käsissämme."

"Ei minun käteni kuitenkaan vapise", virkkoi Kivinen, ja auto katosi pimeään syysyöhön.

16.

Bolsheviikit heittävät pommin, mutta vastavallankumoukselliset heittävät toisen, jolla on ratkaisevasti parempi vaikutus.

Puheensorina täytti suuren kokoushuoneen, jonne muutaman Clevelandin hiilikaivoksen työmiehet olivat kokoontuneet. Väiteltiin pikkuryhmissä, kolmittain, parittain. Näkyi jykeviä kaivosmiehiä, joiden kasvot kivihiilen musta tomu oli aikojen kuluessa lähtemättömästi rusketuttanut. Ilmeistä kuvastui odotus ja jännitys. Oli päätettävä, aloitetaanko lakko.

Lakosta oli keskusteltu jo pitkät ajat ja se oli jakanut työmiehet kahteen leiriin, niihin, jotka sitä kiihkeästi vaativat ja kannattivat ja joita oli suhteellisen vähän, sekä niihin, jotka katsoivat ajan sopimattomaksi sellaiseen ja pelkäsivät lakon seurauksia, työttömyyttä ja kurjuutta.

Muutamat miehet kulkivat ryhmästä ryhmään ja selittelivät jotakin. Työmiehet kuuntelivat heidän sanojaan, mutta pudistelivat päätään ja ryhtyivät kiivaasti väittelemään, unhoittaen kokonaan englantilaisen juroutensa ja vaiteliaisuutensa. Erittäinkin herätti huomiota muuan pikkumies, ruumiiltaan kokonaan epämuodostunut. Hän puhui kiivaasti ja kiihoittavasti, huitoi käsillään ja sanat tulvivat hänen huuliltaan.

"Katsos Länkisääri-Smithiä, kuinka hän on innostunut!" virkkoi muuan vanhanpuoleinen kaivosmies vierustoverilleen.

"Sehän se täällä pitää suurinta suuta, vaikka ei ole koko kaivoksessa ollut kuin pari viikkoa", vastasi tämä hiukan pilkallisesti ja katkerasti.

Muuan mies astui samalla huoneen perällä olevalle korokkeelle ja viittasi kädellään, vaatien hiljaisuutta.

"Kokous alkaa. Puheenjohtajamme ei ole jostakin syystä vielä saapunut, mutta me emme voi enää odottaa. Varapuheenjohtaja astukoon hänen tilalleen."

Ensimäisen puheenvuoron pyysi ja sai Länkisääri-Smith. Hän kiipesi korokkeelle ja alkoi puhua.

Lakko oli aloitettava. Nyt siihen tarjoutui otollinen tilaisuus, eikä ollut mitään syytä luulla, että tämä kaivos joutuisi yksinään taistelemaan. Muutkin yhtyisivät myötätuntoaan osoittamaan. Koko kivihiilenlouhiminen lakkaisi, ja jokaiselle täytyisi olla selvä, että silloin olisi työnantajain suostuttava kaikkiin vaatimuksiin, joita lakkolaiset esittäisivät.

Vaatimuksina olisi palkkojen koroittaminen, 8-tunnin työpäivän käytäntöönottaminen ja kaivosneuvostojen tunnustaminen. Mihinkään sovitteluihin ei sais antautua, ei lykätä lakon alkamista. Työnantajain kanssa ei saisi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin, vaan kaikki vaatimukset olisi ajettava läpi lakolla. Ne, jotka esittivät muita keinoja, ne olivat työväenluokan pettureita, joita oli kaikkialla varottava. Nopea, päättäväinen toiminta yksistään voisi taata työväenluokalle sille kuuluvat oikeudet.

Länkisääri-Smith sai jo kohta alussa havaita, ettei hänen puheensa saavuttanut jakamatonta kannatusta. Välihuudahduksia kuului yhtämittaa, ja pilkallisia huomautuksia sateli lakkaamatta. Mutta puhujalla oli kuitenkin kannattajajoukkonsa, joka, vaikka pieni, piti sitä suurempaa melua, ja jokainen sana ja lause otettiin vastaan huumaavilla suosionosoituksilla.

Smith lopetti, ja korokkeelle astui toinen mies hänen kannattajistaan. Hänen puhetapansa oli tyynempää ja vakuuttavampaa, ja hän yritti myöskin todistaa väitteitään. Välihuudahdukset harvenivat.

Kolmantena puhujana oli maltillisempi työläinen. Hän puhui, kuinka vaikeassa asemassa kaivosmiehet olivat pienine palkkoineen ja ylettömine menoineen, kuinka asema oli parannettava, mutta hän epäili äkillisen, tarkemmin järjestelemättömän lakon tuottavan vain pettymystä ja yhä suurempaa kurjuutta. Työnantajain kanssa oli neuvoteltava kiihkotta, jos kohta lujasti, ja vasta sitten, kun kaikki muut keinot olivat osoittautuneet hyödyttömiksi, turvauduttava lakkoon.

Puhe herätti voimakkaita suosionosoituksia, mutta Länkisääri-Smithin joukkue ulvoi.

"Siltasaarelaiset ovat kaikkialla samanlaisia", virkkoi muuan kaivostyöläisen puvussa oleva mies toverilleen. He istuivat takimmaisessa nurkassa, hiukan erillään muista.

"Koettavat rajattomalla kurkullaan peloittaa muut", vastasi toveri.

"Luuletko, että suunnitelmamme onnistuu?"

"Olen melkein varma." Tämän omituisen keskustelun osanottajat eivät millään tavoin eronneet muusta joukosta, mutta tarkkaavainen katsoja olisi huomannut, että heidän kasvojensa tummuus johtui äsken sivellystä kivihiilentomusta eikä ollut vuosikausien lähtemätöntä likaa. Miehet istuivat laiskassa ja välinpitämättömässä asennossa, suussaan englantilaiset äkkiväärät, ja olisi tarvittu todellakin harvinaisen suurta kekseliäisyyttä ja huomiotarkkuutta, jotta nämä englantilaiset kaivosmiehet olisi saattanut tuntea suomalaiseksi sanomalehtimieheksi ja jääkäriksi.

Väittely salissa jatkui kiivaana ja kiihkeänä. Lakon vaatijat puhuivat lakkaamatta, käyttivät kaikki keinot, uhkasivat, moittivat, kuvailivat lakon tuottamia etuja, maalasivat nykyisen kurjuuden mustimmilla väreillä. Maltilliset koettivat puolustaa kantaansa, mutta puolustus heikkeni heikkenemistään, ja alkoi käydä selväksi, että kiihkeimmät, kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, saavat tahtonsa toteutetuksi.

"Milloinkahan ne aikovat heittää 'pomminsa'?" kuiskasi Kivinen.

"Odotahan, ne koettavat leipoa ensin seurakunnan mahdollisimman kuumaksi ja heittävät sen vasta sitten. Ne kyllä osaavat temppunsa, mutta luulenpa, että mekin ne osaamme, ja meidän 'pommimme' on ainakin yhtä tehoisa kuin heidänkin."

Länkisääri-Smith kuiskutteli joukossaan ja astui sitten uudestaan korokkeelle.

"Minun ja minun tovereitteni huomiota herättää se, ettei puheenjohtajamme ole saapunut kokoukseen, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka tärkeä tämä on. Olen melkein varma siitä, ettei hän omasta tahdostaan ole jäänyt pois. Olen lähettänyt miehen ottamaan selvää hänestä."

Kokouksessa herätti Smithin ilmoitus kohtalaista hämmästystä. Alettiin odottaa. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua palasi mies kiireesti saliin, kuiskasi Smithille pari sanaa. Pikku mies hypähti ylös hämmästyneenä ja riensi korokkeelle.

"Osaa pakana näytellä, vaikka kaikki on hänen itsensä järjestämää!" murahti Kivinen.

"Toverit! Puheenjohtajamme on vangittu. Poliisit ovat hänet vanginneet."

Ääretön melu täytti huoneen. Ilmoitus oli tehnyt tarpeellisen vaikutuksen.

"En tiedä vielä, mistä mahdollisesta syystä hänet on vangittu, mutta varmastikin siitä, että hän on meidän luottamusmiehemme. Tarvitaanko enempää vakuuttamaan teille, että taisteluun on ryhdyttävä, että lakkovaatimuksiin on lisättävä vaatimus hänen pikaisesta vapauttamisestaan. Lakkoon, lakkoon!"

"Lakkoon, lakkoon!" Huoneen täytti huumaava melu. Bolsheviikit olivat täydellisesti voittaneet.

Länkisääri-Smith jatkoi puhettaan ja määritteli lakkovaatimukset. Lakko päätettiin alottaa heti, kaikki kannattivat sitä. Vanhat ja vakavat työläisetkin tuntuivat menettäneen koko hillitsemis- ja arvostelemiskykynsä.

"Nyt olisi aika meidänkin 'pommin' räjähtää", virkkoi Kivinen hiljaa.

"Se räjähtääkin tuossa tuokiossa", vastasi Koskela ja viittasi ovelle, josta muuan mies juuri astui sisään. Kukaan ei häntä huomannut, ennenkuin hän oli melkein korokkeen luona. Vasta silloin huone mykistyi ja Länkisääri-Smith huudahti rajattoman hämmästyneenä:

"Puheenjohtaja! Te täällä?"

"Niin, minä olen täällä!" Puheenjohtajan jyrisevä ääni katkaisi hetken hiljaisuuden. "Minä olen täällä ja uskon, että se hämmästyttää teitä. Toverit! Tuo mies tuossa on petturi! Minut vangittiin tänä aamuna. Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitään syytä. Kuulustelussa minua syytettiin maankavaltajaksi, vallankumoukselliseksi ja bolsheviikiksi. En osannut vastata mitään. Kielsin vain. Silloin minulle näytettiin ilmiantokirjelmä. Ja tiedättekö, kuka sen oli allekirjoittanut? Sen oli allekirjoittanut tämä herra. Minä käsitin, miksi. Hän on itse bolsheviikki, joka koettaa syöstä meidät turmioon, ja minut, joka vähäiseltä osaltani olen koettanut vastustaa mielettömiä suunnitelmia, minut hän tahtoi raivata tieltään, ja vangitsemisellani kiihoittaa teidät harkitsemattomiin tekoihin. Mutta yritys ei ole onnistunut. Minä olen täällä ja vaadin nyt: Valitkaa! Joko hän tai minä, joko petturi tai rehellinen työläinen? Ajakaa ulos minut tai hänet!"

"Ulos Smith! Ulos, ulos!" Joukon äänessä oli suunnatonta vihaa, ja Länkisääri-Smith hävisi silmänräpäyksessä lavalta, juoksi ovelle, mutta silloin astui siitä sisään kolme poliisia.

"Seis! Lain nimessä: kuka on täällä mies, jonka liikanimenä on
Länkisääri-Smith?"

Smith vietiin ulos lainvartijain tukevissa käsissä.

17.

Punainen hämähäkinverkko hajoitetaan, mutta Kivinen joutuu äkkinäiselle matkalle.

Lakonuhka leijaili ilmassa ja teki Lontoon sakean sumun entistä sakeammaksi ja synkemmäksi. Ei sodanuhkakaan vaikuta niin masentavasti, synnytä niin kaameaa ja turvatonta tunnelmaa kuin lakon odotus suurkaupungissa, jossa koko elämä riippuu muutamien koneitten ja niiden käyttäjäin keskeytymättömästä toiminnasta. Niin mahtavalta, niin voittamattomalta ja järkkymättömältä kuin monimiljoonainen, kuhiseva ja kihisevä maailmankaupunki suunnattomine kivierämaineen, kuohuvine liikeväylineen, huolettomine huvituksineen saattaakin tuntua, on se turvaton ja suojaton muutamia satoja tai tuhansia ammattimiehiä vastaan, oikeammin muutamia häikäilemättömiä johtajia vastaan, jotka keskeyttävät siltä valon ja voiman saannin, Nykyaikainen tekniikka, joka on täydelleen tai melkein täydelleen tehnyt ihmisen luonnon ehdottomaksi herraksi, on tehnyt hänet samalla orjakseen. Hän ei voi enää hallita luomaansa koneistoa. Kun "pyörät seisovat", silloin on maailmankaupunki avuton leikkikappale lakkolaisten käsissä. Liikeyhteyden pysähtyminen riistää siltä elintarpeet, sähkön ja kaasun puute tekee sen sokeaksi suurimmaksi osaksi vuorokautta, luo tunnissa miljoonia työttömiä ja keskeyttää yhteyden laitakaupunkien ja ympäristöjen kanssa, joissa suurin osa sen työväestöä asuu, kymmenien kilometrien päässä työpaikoiltaan. Lakko merkitsee näissä olosuhteissa aivan samaa kuin anarkia, vähemmistöjoukkojen hillitön diktatuuri, joka päivässä tai parissa muuttaa äsken vielä kukoistavan, elämänhaluisen ja järjestyneen yhteiskunnan yön pimeydessä raivoisasti taistelevaksi oliojoukoksi. Ja voitti kumpi hyvänsä, on yhteiskunnan hienorakenteiseen elimistöön isketty useimmassa tapauksessa parantumaton haava, jonka seurauksista saavat kaikki, eivätkä suinkaan vähimmin lakon alottajat, kärsiä.

Lontoon poliisiasemalla vallitsi kuumeinen, korkea jännitys. Kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty. Patrulleja liikkui kaduilla, voima- ja valolaitokset sekä rautatiet olivat miehitetyt, ja poliisiasemilla olivat varamiehistöt aina valmiina.

Epäedullisesta säästä huolimatta liikkui kaduilla tavallista suurempia väkijoukkoja. Mitään epäjärjestyksiä ei vielä sattunut, mutta selvää oli, että jännitys ja kiihko kohosivat. Työväenyhdistyksen lähistöllä seisoskeli sankkoja ihmisparvia, odottaen sähkö- ja rautatietyöläisten luottamusmiesten päätöstä. Neuvottelut kokouksessa jatkuivat tunti tunnilta. Oli jo pidetty kaksi väliaikaakin, mutta jyrkemmät eivät vieläkään olleet uskaltaneet toimittaa äänestystä, vaan koettivat saada kannatuksensa mahdollisimman vahvaksi. Lontoon sumu taajeni taajenemistaan.

* * * * *

Cotter alkoi hermostua. Hän soitti vähänväliä siihen pieneen maaseutukaupunkiin, josta ratkaisu riippui ja jonne ystävyksemme olivat matkustaneet. Siellä ei osattu antaa varmaa ja lopullista tietoa.

"Onhan suunnitelmanne vain kylliksi tehoisa?" tiedusti poliisipäällikkö hiukan huolestuneena ja epäilevänä.

"Suunnitelma on kyllä hyvä ja olen varma sen onnistumisestakin, mutta sitä en voi vakauttaa, ehtiikö se onnistua tarpeeksi ajoissa. Kysymys on vain tunneista tai ehkäpä minuuteista. Bolsheviikkien syötti joutuu tietenkin kiinni. Hän on mies, jota nämä epäilevät hiukan ja tahtovat senvuoksi toimittaa pois tieltä. Siitä ei ole mitään vaaraa heille, sillä mies tietää liian vähän. Hänellä on taskussaan tekaistu kirje, joka todistaa syylliseksi työväenyhdistyksen maltillisen puheenjohtajan. Hänet vangitaan. Mutta me lisäämme juttuun hiukan. Tälle vangitulle puheenjohtajalle esitämme me vuorostamme väärennetyn ilmiantokirjelmän, jonka allekirjoittajana on bolsheviikkien johtomies. Puheenjohtaja tietenkin selittää silloin tämän itsensä syylliseksi. Me vapautamme puheenjohtajan, ja hänen ilmoituksensa sikäläisessä kokouksessa on kyllä tekevä vaikutuksensa. Maltillisten voitto on varma, ja bolsheviikkien johtaja Länkisääri-Smith vangitaan. Tieto suunnitellusta roistontyöstä on varmastikin vaikuttava jäähdyttävästi täkäläisiin lakkokiihkoilijoihin. Heillä ei senjälkeen ainakaan toistaiseksi ole mahdollisuutta saada työväestön maltillista osaa puolelleen. Lakko vältetään, kuinka pitkäksi aikaa, se ei kuulu minuun, sillä se riippuu siitä, minkälaisia myönnytyksiä työnantajat tekevät. Toivon heidän käsittävän tilanteen oikealla tavalla ja myöntyvän kohtuullisiin vaatimuksiin, jos sellaisia esitetään."

Cotter vaikeni ja sytytti savukkeen. Poliisipäällikkö katsoi kelloaan ja vajosi sitten ajatuksiin, jotka eivät liene olleet ruusuisinta lajia. Häiriintymättöminä he eivät saaneet kauaakaan olla, sillä joka hetki tuotiin raportteja tilanteen kehityksestä, kyselyjä miehistön sijoituksesta ja ilmoituksia patrullien havainnoista. Työläisten kokous jatkui kiivaana ja myrskyisenä: puhuttiin lakon puolesta ja vastaan, mutta mitään päätöstä ei toistaiseksi tuntunut syntyvän, joka seikka rauhoitti Cotteria ja poliisipäällikköä.

Viimeinkin! Puhelin soi maaseutukaupungista, ja Cotter huudahti ilosta.

"Selvä? Niinkö… hyvä… hyvä… Missä ovat suomalaiset? Matkalla?
Jaha… sanelkaa siis… niin… edelleen… jaha, jaha, hyvä…"

Cotter merkitsi pikakirjoituksella pitkähkön ilmoituksen, poliisipäällikön äärimmäisen jännittyneenä seuratessa hänen kirjoitustaan. Viidessä minuutissa oli ilmoitus kirjoitettu, neljännestunti meni sen puhtaaksikirjoittamiseen. Cotter painoi sähkökelloa ja pyysi päivystävän poliisin kutsumaan sisään virallisen uutistoimiston edustajan. Hän antoi tälle paperin, ja minuutin kuluttua porhalsi poliisilaitoksen parhain auto kiivainta mahdollista vauhtia toimistoon.

Kymmenessä minuutissa oli uutinen ladottu ja siitä vedetty tarpeelliset oikaisuvedokset Lontoon eri sanomalehtiä varten.

Noin tunnin kuluttua siitä, kun Cotter oli vastaanottanut tiedonannon lakkoaikeen epäonnistumisesta maaseutukaupungissa, kiljuivat poikaviikarit lisälehtiä. Yleisö taisteli niistä.

Sanomalehtipojat ehtivät kokouspaikan läheisyyteen. Lisälehdet ryöstettiin heiltä tai maksettiin niistä huimaavia summia. Tieto tunkeutui sisäänkin.

Nyt alkoi jännittävin odotus, mutta tunnin kuluttua se laukesi vapautuneeseen huokaukseen. Lakkokokous oli päättänyt, että ryhdytään sovitteluihin, ja samalla pannut jyrkän vastalauseen bolsheviikkien myyräntyötä vastaan. Kaupunkia uhannut punaisen anarkian pilvi väistyi, eikä sekuntiakaan liian aikaiseen.

Cotter lähetti tukun salasähkösanomia, joissa parikymmentä bolsheviikkien johtomiestä määrättiin vangittaviksi ja ilmoitettiin heidän nimensä ja osoitteensa. Voitto olisi ollut täydellinen pitkin linjaa, jos vain "tohtori" olisi saatu käsiin. Mutta hän oli kadonnut. Hän ei ollut asunnossaan eikä bolsheviikkien kahvilassakaan. Cotter toivoi ystävyksiemme ehkä mahdollisesti voivan antaa hänestä hiukan tietoja ja odotti kärsimättömästi heidän saapumistaan.

Cotter katsoi kelloaan. Juna oli jo tullut, joten suomalaisten täytyi viimeistään puolen tunnin kuluttua olla hänen luonaan. Oli odotettava.

Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua avattiin ovi, ja Koskela astui sisään, loistavana ja hyväntuulisena.

"Kaikki on selvä, vai?"

"Selvä on. Tiedättekö muuten, missä tohtori on?"

"En. Siellä hän ei tietääkseni ollut. Kaikki on kotonaan."

"Ei ollut, eikä kahvilassakaan. Hänet on määrätty vangittavaksi."

"Niinkö? Me arvelimme, että häntä voitaisiin edelleenkin käyttää hyväksi. Kivinen riensi juuri senvuoksi kahvilaan, hälventääkseen mahdollisesti syntyvät epäluulot."

"Hän joutuu niin ollen kiinni, sillä kahvilaa vartioidaan. Minäpä kysyn."

Cotter soitti, mutta sai kieltävän vastauksen.

"Hm. Missäs Kivinen sitten on?" tuumi Koskela. — "No ajakaamme joka tapauksessa 'tohtorin' asuntoon. Me olemme kai unhoittaneet ilmoittaa teille, että saimme pari kolme päivää sitten selville 'tohtorin' vara-asunnon."

"Lähtekäämme sinne. Ja pari poliisikonstaapelia mukaan."

Mutta "tohtorin" vara-asuntokin osoittautui tyhjäksi. Tarkastellessaan esineitä Koskela huomasi äkkiä kirjeen muutamalla nurkkapöydällä. Hän sieppasi sen käteensä ja huudahti hämmästyneenä. Se oli osoitettu hänelle. Hän repäisi kuoren auki ja veti esille pienen paperipalasen. Vilkaistuaan siihen huudahti hän äärimmilleen hämmästyneenä:

"Olemme myöhästyneet! Lintu on tipotiessään! 'Tohtori' on matkustanut
Ameriikkaan. Ja vienyt Kivisen mukanaan!"

"Soo!" oli Cotterin ainoa vastaus.

18.

Kuinka preussilainen jääkäri joutuu matkustamaan englantilaisella sotalaivalla.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Koskela, luettuaan Kivisen jättämän kirjeen.

"Mietitään!" virkkoi Cotter.

Cotter lähetti takaisin poliisit, joita ei enää tarvittu, ja miehet ryhtyivät senjälkeen perusteellisesti tutkimaan tohtorin asuntoa, toivoen löytävänsä jonkun jäljen. Aherrettuaan kokonaisen tunnin täytyi heidän kuitenkin tunnustaa, etteivät he voineet keksiä mitään huomionarvoista.

"Istukaamme", ehdotti Cotter hikisenä, ja seikkailijat sytyttivät savukkeet.

"Tohtori on siis paennut Ameriikkaan."

"Ja Kivinen hänen mukanaan", lisäsi Koskela.

"Hyvä. Nyt on meidän ensiksikin päätettävä, ryhdymmekö ollenkaan tohtoria vangitsemaan, vai yritämmekö vain takaa-ajoa?"

"Niin, miten lienee! Mutta se Kivinen, se sanomalehtineekeri! Mitä h—oa hän läksi tohtorin mukana?"

"Se on todellakin hieman kummallista! Ja noin äkkipäätä!"

"Kivinen ei ole tyhmimpiä, ja varmastikin hän tarkoitti teollaan jotakin erikoista. Mutta mitä? Kirjeessä ei anneta mitään vihjausta."

"Odottakaas! Kirje on luultavastikin kirjoitettu tohtorin käskystä.
Eikö siinä ole mitään ohjetta teille?"

"On kyllä. Minun täytyy pysyä toistaiseksi näkymättömissä ja odottaa tarkempia ohjeita tällä osoitteella."

"Silloin on otaksumani varma. Kivinen ei ole voinut kirjoittaa mitään liikoja, sillä tohtori on ollut läsnä."

"Hm. Voidaan olettaa, että Kivinen on ehkä saanut tietoonsa joitakin asioita, joista hän on tahtonut ottaa tarkemman selvän tohtorin seurassa. Mutta onko tämä otaksuma oikea?"

"Sitä emme voi sanoa, mutta sangen todennäköinen se on."

"Mitähän tietä tohtori on lähtenyt?"

"Sitä lienee mahdoton ratkaista, sillä ainakin neljästä satamasta pääsee nykyään länteen, ja tohtori on tietenkin taas vaihtanut sekä nimeä että passia, ulkomuodosta puhumattakaan."

"Me emme voi siis saada tohtoria kiinni täällä Englannissa?" kysyi
Koskela.

"Tuskinpa vaan! Voisin kyllä hankkia luvan kieltää valtamerilaivojen lähdön, mutta tohtori arvaisi heti ja pysyisi näkymättömissä."

"Hm. Jospa Kivinen kirjoittaa meille jotakin. Hän kyllä muistaa teidän osoitteenne."

"Mahdollista, ellei tohtorin läsnäolo tee sitä mahdottomaksi."

"Jeeveli! Me tiedämme, että he ovat lähteneet länteen, mutta emme voi ehtiä heidän jälkeensä emmekä voi poistua senkäänvuoksi, että Kivisen kirjeet menisivät niin ollen hukkaan."

Cotter ei vastannut mitään, vaan tuprutteli tyynenä ja flegmaattisena sakeita savuja, puoleksi vajonneena nojatuoliin. Koskela veti esiin Kivisen kirjeen ja luki sen uudelleen. Hän ei löytänyt siitä mitään uutta. Mutta käännellessään sitä hän äkkiä huudahti. Viimeisellä sivulla oli muutamia tuskin huomattavia merkkejä. Hän tarkasti niitä kiinteästi. Cotter seurasi jännittyneenä.

"No mutta, kun en heti huomannut. Tässähän on morsea. Suomeksi kai!
Oikein! Nyt on asia selvä! 'Älä vangitse! Seuraa!' Hiphurraa!"

Cotter murahti tyytyväisenä.

"Akseli ei ollut tyhmä. Hän arvasi, että me mahdollisesti ja hyvin todennäköisestikin ryhtyisimme joihinkin toimenpiteisiin tohtoria vastaan, ja senvuoksi hän varoitti meitä tekemästä tyhmyyksiä. Hänellä on varmastikin jokin suurempi otus kierroksessa. Heitä on seurattava, mutta miten?"

"Ystävänne on erehtynyt. Meidän ei ole tohtoria seurattava, vaan ennätettävä hänen edelleen ja oltava vastaanottamassa Ameriikan rannalla. Se on meidän tehtävä."

"Hyvä, mutta haluaisin tietää, millä keinoin luulette meidän ennättävän valtamerilaivan edelle?"

"Kysymykseen ei ole helppo vastata, mutta vastattava siihen on.
Lähtekäämme valmistautumaan ja valmistelemaan!"

Palattuaan poliisiasemalle ryhtyi Cotter tutkimaan valtamerilaivojen lähtötaulukkoa, huomaten tällöin, että kolme laivaa lähti melkein samaan aikaan. Ei voinut päätellä, missä tohtori oli lähtenyt, ja selvää oli myöskin, etteivät he voineet käyttää ainoatakaan, jos mielivät ehtiä ennen tohtoria Ameriikkaan.

Cotter lähti poliisipäällikön puheille, ja Koskela jäi yksin.

Hänen ajatuksensa liikkuivat ystävässään, eikä hän voinut olla hymyilemättä kohtalolle, joka heitteli Kivistä kuin koulupojat kumipalloa. Ja Kivisen saunamatka se lykkäytyi lykkäytymistään!

Mitä oli kaikesta vielä tuleva? He olivat kyllä saaneet selville paljonkin, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. Bolsheviikkien verkko oli suurin piirtein katsoen vielä ehjä ja paljastamaton. Heidän suunnitelmansa olivat kyllä tuhotut, mutta kuinka kauaksi aikaa? Tohtoriin ei ollut helppo päästä käsiksi ja hänen liikkuvaisuutensa teki tutkimukset monta vertaa vaikeammiksi. Mutta olkoon! Hän koettaisi tehdä voitavansa. Ameriikassa saataisiin yhtä ja toista selville, sillä sielläkin oli tekeillä jotain bolshevistista. Kunhan he nyt vain ehtisivät tohtoria vastaanottamaan!

Cotter viipyi kauan, niin että aamu jo sarasti, ennenkuin hän palasi.

"Ali right!" huudahti hän iloisesti. "Kaikki on selvänä. Nyt matkaan, kun ensin olemme hiukan haukanneet. Ovatko tavaranne jo täällä?"

"Ovat, eikä niitä minulla liikoja ole. Mutta millä tavalla me aiomme päästä Ameriikkaan? Ei suinkaan lentämällä?"

"Ei aivan, mutta sotalaivalla, torpeedoveneellä. Se lähtee muutaman tunnin kuluttua."

"Ja yksistään meitä varten?"

"Ei, sillä sattuu olemaan asiaa, ja me pääsemme mukaan. Paperit ovat kunnossa. Ryhtykäämme syömään!"

Cotterin huoneeseen katettiin englantilainen aamiaispöytä, ja miehet kävivät innolla ja antaumuksella sen kimppuun.

"Onko laiva nopeakulkuinen?" kysyi Koskela.

"Se tekee kahdeksankolmatta solmuväliä tunnissa."

"Kyllä sitten tohtori jälkeen jää!"

Lopetettuaan ateriansa miehet pukeutuivat ja laskeutuivat poliisilaitoksen pihalle. Siellä odotti heitä katettu auto. He nousivat siihen, ja se painui aamupimeille kaduille.

Päästyään ulos varsinaisesta kaupungista, jossa varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli melkoinen liike, peninkulmien laajuiseen esikaupunkivyöhykkeeseen ja viertotielle, lisäsi auto vauhtia ja lensi nuolena kovaa ja sileää tietä pitkin, sivuuttaen hämärän peitossa olevat talot, tehtaat ja varastorakennukset, kulkien yli rautatielinjojen ja kanavien.

Tuuli kävi mereltä, ja sumu hälveni. Miehet ahmivat sisäänsä raikasta ilmaa, auton kiitäen liukuessa halki tummien peltojen ja lakastuneitten niittyjen.

Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui auto pieneen rantakaupunkiin ja ohjasi kulkunsa satamaan.

"Perillä!" huudahti Cotter; ja auto pysähtyi. Miehet hyppäsivät alas ja lähtivät kulkemaan rantaa kohti, auton kääntyessä paluumatkalle.

Koskela ja Cotter astuivat pitkin kivilaituria. Muutamien vesiportaitten luona odotti moottorivene, ja ulompana satamassa oli ankkuroituina pari purjelaivaa sekä kolme matalaa sotalaivaa.

Cotter tarkasti moottorivenettä, ja huomattuaan sen keulassa numeron 348 hyppäsi hän kevyesti siihen ja koputti kajuutan ovelle. Sotalaivaston matruusi, unisena ja väsyneenä, astui ulos. Cotter virkkoi hänelle pari sanaa ja matruusi irroitti ääneti veneen laiturista, väänsi moottorin käyntiin ja vene suhahti ulapalle. Muutaman minuutin kuluttua oli moottori solakan ja pitkän torpeedolaivan kupeella. Nuoraportaat viskattiin alas, ja seikkailijamme kiipesivät rivakasti kannelle.

"Hehheh, nyt on siis preussilainen jääkäri englantilaisessa sotalaivassa!" huudahti Koskela hilpeästi.

Tunnin kuluttua halkoi torpeedovene Englannin kanaalin vihreitä vesiä, seikkailijoittemme heittelehtien nukkuessa alhaalla kajuutassa, koneitten yksitoikkoisessa jyskeessä.

19.

Keskellä Atlanttia alkaa Cotterille ja Koskelalle selvitä bolsheviikkitohtorin matkan päämäärä ja tarkoitus.

Nousten ja vaipuen, heittelehtien ja vaappuen liukui torpeedovene Atlantin pitkillä mainingeilla, jotka loistivat tuhansin värein ilta-auringon säteissä. Teräksenharmaat aallot nuolivat laivan sivuja, nousivat kannelle ja huuhtoivat sen keulasta perään, niin ett laiva toisinaan näytti melkein aaltoihin vajonneelta! Mutta keveästi ja liukkaasti, vaivattomasti kuin kala, jota sen sukkularunko muistutti, kohosi laiva jälleen laineitten harjalle, vettä valuvana, kimallellen joka kohdassaan, märkien kylkien loistaessa häikäisevinä peileinä.

Ulappa aukeni silmien eteen äänettömänä, rajattomana laineitten ja maininkien valtakuntana, kuohuvana, kohisevana. Vaimeneva, mutta silti voimakas tuuli kävi lounaasta, viheltäen ja humisten laivan radiolennättimen mastossa ja langoissa.

Ylhäällä komentosillalla seisoivat Cotter, Koskela ja torpeedolaivan päällikkö, nuorehko, voimakaspiirteinen ja ahavoittunut meriupseeri. Vesi pärskyi heidänkin kasvoilleen ja aina väliin hypähti joku lainekin kastellen heidän jalkojaan. Miehet seisoivat hajasäärin ja Cotter samoinkuin Koskelakin pitelivät tarkkaan ja lujasti kiinni rintanojasta, sillä laivan vaappuminen oli vielä varsin voimakasta.

Myrsky oli raivonnut jo pari päivää ja seikkailijoittemme matka oli viivästynyt, sillä kulkunopeudestaan huolimatta oli torpeedovene, kevyenä ja heikkona, jonkun verran ajautunut pois suunnaltaan. Mitään suurempaa häiriötä ei myrsky kylläkään ollut tuottanut, mutta nukkuminen oli keinumisen takia käynyt melkein mahdottomaksi, ja matkailijoittemme oli täytynyt tyytyä olemaan kajuutassa, toisin sanoen alituisesti kieriskelemässä hiukan ummehtuneessa ilmassa, sillä kannelle ei ollut menemistä. Syömisestä ei ollut paljon puhetta.

Nyt olivat matkailijat ensimäistä kertaa kannella. Alhaalla oli ensin syöty kunnollinen illallinen ja senjälkeen oli noustu ylös hengittämään raitista ilmaa ja polttamaan muutamia sikaareja.

Keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen, sillä aaltojen kohina, koneitten jyskytys ja tuulen tohina tekivät puhelun mahdottomaksi. Viiltävinä, pistävinä ulvoivat langattoman lennättimen mastonlangat tuulessa.

Sotalaiva halkoi kahdenkymmenenviiden solmunvälin nopeudella Atlantin aaltoja, rientäen länteen.

Tuli pimeä, ja olo kannella kävi epämiellyttäväksi kosteudessa ja kylmässä. Seurue laskeutui kajuuttaan. Laivan vaappuminen oli nyt siedettävää, ja alhaalla tuntui hyvin kodikkaalta aistikkaassa huoneessa sähköjen valossa.

Kapteeni tilasi kahvia ja hiukan konjakkia, ja Koskela laittoi itselleen mielihyvällä kunnollisen todin, kapteenin ja Cotterin noudattaessa hänen esimerkkiään.

"Mitä on ihminen?" kysyi Koskela hiukan pilkallisesti. — "Tällaisessa asemassa lentää ajatus melkein väkisin tuollaisiin korkeampiin asioihin. Onko hän kohtalon leikkipallo vai voiko hän itse määrätä tiensä?"

"Enpä tiedä enkä välitäkään tietää", virkkoi Cotter yksikantaan.

"Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi mitään kohtalolleen. Minä, jos menen nyt itseeni, olen todellakin ollut vähän kaikkialla ja melkein aina noin sattumalta Itärintamalla, vakoilumatkoilla, vankina, sukellusveneellä, pommarina, sotilaana Suomessa, ryssäläisenä upseerina punaisten keskellä, valtiollisena poliisina, nyi olen bolsheviikkien lähettiläänä, suomalais-saksalaisena jääkärinä englantilaisella sotalaivalla matkalla Arneriikkaan tekemään tyhjäksi ryssäläisten bolsheviikkien suunnitelmia."

"Hm!" virkkoi kapteeni. "Onhan teillä seikkailuja, ja kelläpä niitä ei olisi. Me, meidän aikakautemme on kokenut muutamissa vuosissa enemmän kuin toiset vuosisadoissa."

"Ja siitä huolimatta me tunnemme itsemme tyhjemmiksi, sisällöttömiksi. Kaikki on niin jokapäiväistä, niin harmaata, mikään ei herätä eikä voi herättää enää mielenkiintoamme. Me suhtaudumme kaikkeen välinpitämättömästi, kylmästi, mikään ei voi meitä innostuttaa. Me hymyilemme pilkallisesti ja ylimielisesti kaikelle, mikä muistuttaakin ihanteita, aatteita, itseuhrautuvaisuutta. Vain sitä, mikä tuottaa meille etua, sitä me vain pidämme arvossa, mutta kun olemme sen saavuttaneet, on sekin meille yhdentekevää. Materialismi on tunkeutunut kaikkeen. Meillä on vastaus valmiina kaikkeen, me puhumme aina ja jokapaikassa aatteista ja ihanteista, vaikka tiedämme, ettei kukaan niihin usko, niin, vaikkapa tiedämme, että kaikki tuntevat, että valehtelemme."

"Ja mihin tahdotte tällä kaikella päästä?" kysyi kapteeni. "Etsittekö syytä? Kaikkeen tähän syynä on se, että elämän romantiikka on kadonnut. Romantiikan tilalle ovat tulleet koneet. Me emme löydä romantiikkaa mistään, tuskin taiteestakaan, ja sieltäkin joko mauttomasti liioiteltuna tai sitten tuntemattomaksi väljähtyneenä. Elämässä ei ole enää romantiikkaa. Ja voiko ollakaan? Romantiikka edellyttää jotakin salaperäistä, tuntematonta, kaukaista. Meidän koneemme, meidän tieteemme riistävät kaikelta salaperäisyyden verhon, välimatkoja on tuskin olemassakaan. Kuukaudet ovat muuttuneet päiviksi, päivät tunneiksi ja minuuteiksi. Meillä on kiire, mutta mihin, sitä emme tiedä, levottomuus vaivaa meitä alituisesti, mutta emme tiedä, minkä vuoksi olemme levottomia. Meidän koko huomiomme on kiintynyt koneellisiin valloituksiin ja sisäinen elämämme on kokonaan laiminlyöty. Tietysti emme voi palata enää luonnontilaan, se olisi hulluutta ja taantumusta, mutta meidän olisi annettava arvonsa myöskin sisäiselle elämällemme."

Samassa toi lennätinsotilas tukun sähkösanomia kapteenille. Koskela ja
Cotter siirtyivät kapteenin viereen.

"Jaa, tässä pieni esimerkki! Me olemme tuhansien kilometrien päässä ihmisistä, yksinäisiä aavalla valtamerellä, mutta näkymättömät siteet kiinnittävät meidät lujasti sinne. Eetteriaallot pysyttävät meidät tapausten tasalla. Me tiedämme likipitäin kaikki, mitä hiukankin huomattavaa tapahtuu. Tässä on uutisia."

Matkailijat ryhtyivät lukemaan radiolennättimen sieppaamia sirpaleita ja katkelmia maailmanhistoriasta. Pöydällä oli tavallisen sanomalehden ulkomaa-aineisto täydellisenä ja tuoreena.

"Maailma kuohuu sodan jälkeen", virkkoi Koskela. — "Levottomuuksia on kaikkialla: Saksassa, Hollannissa, Belgiassa, Portugaliassa, Espanjassa, Norjassa, Italiassa, Rumaniassa…"

"… ja Argentiinassa!" täydensi kapteeni, ojentaen muutaman sähkösanoman Koskelalle.

"Niinkö? Ahaa, vai sielläkin! Ja ryssät! Ne ovat etupäässä aina, missä jotakin bolshevistista on tekeillä. Hm, tohtori?"

"Lyön vetoa tuhannen puntaa, että tohtorilla on jotakin tekemistä sikäläisten tapahtumain kanssa!" huudahti Cotter.

"Mahdollista", myönsi Koskela.

Sähkösanomassa ei kuitenkaan ollut vielä mitään erikoisempaa. Oli vain ilmennyt lakkoliikettä ja levottomuutta Buenos Airesissa.

"Mutta minnehän tohtori matkustaa?" kysyi Koskela äkkiä. "Jos hän saa päähänsä matkustaa suoraan Etelä-Ameriikkaan?"

"Hm, ei ole mahdotonta", virkkoi Cotter alakuloisena.

"Ja me matkustamme New-Yorkiin ja kadotamme kokonaan tohtorin näköpiiristämme."

"Odottakaas, katsotaan! Minulla on laivataulukko mukanani."

Cotter pistäytyi hytissään ja toi paperin mukanaan. Matkailijat ryhtyivät sitä tarkastamaan.

"Hän ei pääse sinne, sillä laiva sinne olisi lähtenyt vasta tänään, eikä tohtori varmastikaan ole uskaltanut viipyä Englannissa päivääkään liian kauan."

"Ja muutenkin tuntuu otaksuma liian vähän perustellulta. Ei ole ensinkään sanottu, että tohtori matkustaa ollenkaan argentiinalaisten asioissa. Toiseksi hän tuskin pistää päätään selvään rotanloukkuun, ja kolmanneksi lienee jo Argentiinassa muita henkilöitä asioita hoitamassa, uutisesta päättäen."

"Sittenpähän näkyy. Luulen kyllä, että tohtorilla on jotakin asiaa sinne, ellei muuta, niin ainakin rahojen lähettämistä."

"Se on luultavaa, sitä tavaraa on tohtorilla aina ollut liiaksikin. Ja rahatta on bolshevismi mahdotonta."

20.

Heikkojen miesten käsiin on vaarallista antaa painavia matkakirstuja.

"Tämä on siis se 'the land of liberty', lännen onnen ja vapauden kultamaa", lausui Koskela, hypäten moottoriveneestä niljakkaan kostealle satamalaiturille.

"Tämä se on", vahvisti Cotter,

Matkailijat olivat saapuneet iltahämärissä syrjäsatamaan New-Yorkin eteläpuolelle. Torpeedovene ankkuroi väylälle ja miehet olivat moottoriveneellä saapuneet maihin, sanottuaan sitä ennen kohteliaat jäähyväiset vieraanvaraiselle kapteenille.

Cotter johti. Hän viittasi vuokra-auton, ja hetken kuluttua ajoivat seikkailijat läpi kaupungin. Passi- ja tullitarkastus oli tapahtunut jo väylällä. Cotter antautui puheisiin kuljettajan kanssa ja sai tältä tietää, että juna lähtisi New-Yorkiin parinkymmenen minuutin kuluttua. Heillä ei ollut mitään kiirettä, vaan asemalle tultuaan saattoivat he hiukan haukatakin ja silmäillä sanomalehteä. Koskela hymyili, sillä lehdissä ei ollut heille mitään uutta. He olivat samat sähkösanomat lukeneet laivallaan.

Junamatkaa kesti noin tunnin, ja matkailijat saapuivat New-Yorkiin.

"Minne nyt lähdemme?" tiedusti Koskela. "Hotelliinko?"

"Ehkä sinnekin, mutta sitä ennen pistäydymme muutaman ystäväni ja virkaveljeni luona", vastasi Cotter, astuen aseman luona odottavaan autoon. Se lähti kiitämään tungokseen saakka ahdettuja katuja, jotka kirkkaassa ja räikeässä sähkövalaistuksessa olivat valoisia kuin päivällä.

Keskikaupungin melun ja huvipaikkojen ihmisvilinän jälkeen tuntui miellyttävältä ajaa puulla laskettuja väyliä pitkin New-Yorkin hienoimmassa osassa, jossa mataloita yksityispalatseja eroittivat upeat, nyt syyskolkot puutarhat. Auto pysähtyi muutaman peräti pienen kivitalon eteen, joka oli taitehikkaitten puuistutusten takana ja jonka pääportille johti orapihlaja-aidan reunustama hiekoitettu ajotie. Cotter maksoi, auto kääntyi ja miehet nousivat muutamia porrasaskelmia jykevälle, leikkauksin koristetulle tammiovelle, jossa komeili nimikilpi:

"TOM HOPER."

"Kuka hän on?" kysyi Koskela, Cotterin painaessa soittokellon nappulaa.

"Yksityissalapoliisi ja sanomalehtimies. Toimittaa muuatta huomattua aikakauslehteä."

Palvelija avasi oven ja johti vieraat aistikkaasti sisustettuun eteishalliin. Cotter veti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen muutaman sanan. Palvelija lähti sisään, mutta parin silmänräpäyksen kuluttua avattiin ovi ja halliin astui keski-ikäinen, erittäin sopusuhtainen, voimakaspiirteinen ja aistikkaasti puettu mies, joka luotuaan silmäyksen matkailijoihin riensi Cotteria vastaan ja puristi voimakkaasti hänen kättään.

"Terve, terve! Mistä kummasta sinä tulet tähän aikaan ja mitään ilmoittamatta?"

"Odotahan, kysyt enemmän kuin ehdin vastatakaan. Salli esitellä: hra
Koskela, suomalainen luutnantti ja salapoliisi."

"Tervetuloa!" toivotti ameriikkalainen reippaasti ja miehekkäästi, tarttuen lujasti Koskelan ojennettuun käteen. — "Ja riisukaa tekin päältänne ja käykää sisään."

Parinkymmenen minuutin kuluttua istuivat miehet jo tuttavallisesti jutellen illallispöydän ääressä, Cotterin ja Koskelan tehdessä selkoa retkestä ja sen tarkoituksesta. Hoper kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hm, ehkäpä olemme vähän samoilla asioilla", virkkoi hän, kun matkailijat olivat lopettaneet selontekonsa. — "Täällä olemme kiinnittäneet hiukan huomiotamme erinäisiin venäläisiin ja juutalaisiin yhdistyksiin, joiden kokoonpano sekä tarkoitukset jättävät tilaa epäilyksille. Noin viikko sitten sain tietää, että jotakuta henkilöä odotettiin muutamaan yhdistykseen Euroopasta, ja sikäli kuin melkein salakielestä pääsin selville, oli kysymys rahoista. Sittenpähän näemme. Minä otan huolekseni järjestää vahdinpidon laivojen saapuessa ja hankin kyllä tilaisuuden päästä lähelle, voidaksemme keksiä teidän 'tohtorinne'. Aikaa meillä on muuten vielä kokonaista kolme päivää. Siihen saakka voitte ja teidän täytyy käyttää aikanne mahdollisimman hauskasti ja vaihtelevasti. Huomenna järjestämme suhteemme ylimpiin viranomaisiin."

Koskela tunsi koko lailla pettymystä, kun ensimäisen valtamerilaivan saavuttua he eivät löytäneetkään tohtoria eivätkä Kivistä. Koko aie alkoi hänestä näyttää silmäneulan etsimiseltä heinäsuovasta. Oliko mahdollista ensinkään keksiä miljoonakaupungin ihmisvilinässä kahta miestä, jotka lisäksi voivat olla salapuvussa? Alakuloisena kaivoi Koskela satamatyöläispuvun taskusta savukelaatikon ja pisti tupakaksi. Cotterkin oli tavallista vaiteliaampi, mutta Hoper vakuutti, etteivät tohtori ja Kivinen mitenkään voisi välttää ilmitulemista.

Oli odotettava toista laivaa.

* * * * *

Syysaamuna seisoi Koskela New-Yorkin ulkosatamassa, nauttien syvimmässään sanomattomasti siitä monikirjavasta, vilkkaasta ja värikkäästä liikenteestä, joka suunnattomassa satamassa vallitsi. Purjelaivojen mastot kohosivat rannattomana metsänä korkeuteen, jykevien lastihöyryjen mustat tai punaiset tai sota-ajaksi kirjaviksi maalatut kyljet paistoivat auringonsäteissä houkuttelevan maalauksellisina, pienet höyryvenheet ja hinaajat puikkelehtivat jättiläisten lomissa ja koko sataman täytti koneitten jyskytyksen, pillien vihlovien äänien, nostovipujen vingunnan ja miesten huutojen muodostama sekava, käsittämätön melu.

Koskela seisoi laiturin rintanojaa vasten veltossa satamahampuusin asennossa ja puvussa, kädet rennosti housuntaskuissa ja savuke huolimattomasti suupielessä. Cotter oli lähistöllä samanlaisessa puvussa, kun taas Hoper, luvan saatuaan, oli pukeutunut ameriikkalaiseksi poliisiksi ja seisoi jäykkänä ja varmana pääsyaukon vieressä, jonka kautta valtamerimatkustajat laskettiin kaupunkiin.

Laiva oli jo aikoja sitten saapunut, mutta perinpohjainen passi- ja tullitarkastus vei aikaa.

Koskela alkoi tuntea kärsimättömyyttä. Ajatukset tahtoivat väkisinkin kulkeutua luvattomille teille, eikä hän voinut olla hymyilemättä, miettiessään kohtalon oikkuja, joka oli hänet heittänyt tänne uppo-outoihin oloihin, vieraana ja rahattomana, eroitettuna ainoasta ystävästään. Ei sen puolesta, että hänen olisi ollut ikävä tai että hän olisi ollut tyytymätön tilaansa, sillä jääkäriveri velloi vieläkin voimakkaana hänen suonissaan.

Vihdoinkin alkoi matkustajia virrata, kantajien huutaen ja ähkyen raahatessa matkatavaroita. Pääsyaukon kohdalla täytyi matkustajien näyttää passitarkastuksessa saamaansa lupatodistusta. Hoper piti tarkoin silmällä tulijoita ja Koskela jännitti näköään, koettaen jokaisessa henkilössä tuntea salapukuisen Kivisen ja bolsheviikkitohtorin.

Vain vaivoin jaksoi Koskela pidättää itsensä, tuntiessaan viimeinkin Kivisen tulijoitten joukossa. Hän selvisi viimeisestä tarkastuksesta ja lähti kulkemaan alaspäin, pysähtyen kuitenkin jo ihan lähellä ja jääden odottamaan jotakin, nähtävästi tohtoria. Koskela aikoi jo lähteä häntä puhuttelemaan, mutta malttoi sitten mielensä, ryhtyen hänkin odottamaan tohtoria. Tohtori tuli. Nyt oli hän puettu vanhaksi ja kunnianarvoiseksi kansalaiseksi, muistuttaen lähinnä lakimiestä, silmälasit nenällään, harmaine pujopartoineen ja horjuvine känhteineen. Kantaja kuljetti kohtalaisen suurikokoista matkakirstua.

Tohtorin esiintyminen oli varmaa ja huoletonta. Hoper laski hänet ilman muuta ohitseen, ja tohtori ohjasi askeleensa odottavien autojen luo.

Koskela vaani tohtorin liikkeitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja tarkkuudella, silmäten väliin Kivistäkin, joka oli vetäytynyt vähän syrjään tarkastellen sieltäkäsin jännittyneenä tohtorin askeleita.

Kun tohtori oli istuutunut autoon, koetti kantaja heittää matkakirstua katolle, mutta kirstu oli liian raskas nosteltavaksi ja putosi katukivitykselle. Tohtori viittoi hermostuneena käsillään. Kantaja yritti toistamiseen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Silloin riensi muuan poliisi auttamaan, mutta nytkin sattui kirstun sivu käymään autoon, pohja repesi äkkiä ja sieltä valahti joukko lentolehtisiä kadulle, leijaillen tuulessa.

Koskela pidätti hengitystään, mutta tohtori antoi siinä silmänräpäyksessä kuljettajalle merkin, auto hypähti liikkeelle ja katosi seuraavan kadunkulman taa, kantajan ja poliisin jäädessä ällistyneinä katsomaan jälkeen.

Cotter ja Koskela riensivät paikalle ja kumartuivat ottamaan lentolehtisiä. Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että ne olivat bolshevistisia. Silloin vasta poliisikin heräsi ja aikoi ryhtyä pidättämään autoa, mutta se oli jo saavuttamattomissa.

Koskela jätti paikalle kiirehtineen Hoperin tehtäväksi antaa selvitys poliisille, rientäen itse Kivisen jälkeen.

"Terve mieheen!" jyrähti Koskela oikein nautinnolla Kivisen korvaan, ehdittyään hänen rinnalleen.

Kivinen kääntyi ja pysähtyi, katsahti Koskelaa ja ääretön hämmästyksen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kattos pirua!" lausui hän harvaan ja hartaasti oikein aitosuomalaisella painolla. — "Millä ihmeen konstilla sinä olet ennättänyt tänne?"

21.

Kivinen alkaa aavistaa, että täytyy tehdä retki maapallon ympäri, ennenkuin pääsee kunnolliseen suomalaiseen saunaan.

"Tässä on osoitteeni. Ota auto ja tule heti. Tein varomattomasti kyllä, kun puhuttelin sinua tässä puvussa, mutta en voinut pidättäytyä. Auf Wiedersehen!"

Koskela ojensi äimistyneelle toverilleen pienen paperilappusen ja hävisi ihmistungokseen. Lähimmässä kadunkulmassa hän nousi raitiotievaunuun ja ajoi keskikaupungille, nousten pois lähellä Hoperin taloa. Saavuttuaan perille hän riensi talon taitse ja astui sisään takaovesta. Palvelija ei osoittanut mitään hämmästyksen merkkejä, kun jääkäri satamahampuusina meni huoneeseensa ja muutti ylleen tavallisen pukunsa.

Hoper ja Cotter eivät olleet vielä saapuneet, ja Koskela ryhtyi heitä odottamaan, tarkastellen joutessaan ameriikkalaisen aistikkaasti, mutta samalla äärimmäisen yksinkertaisesti sisustettua työhuonetta. Yhden seinän peitti suunnaton kirjahylly, ja melkein etsimättä löysi Koskela siitä myöskin suomalaista kirjallisuutta englanninkielisinä käännöksinä. Leveät ja mukavat nahkatuolit ja -sohvat antoivat huoneelle samalla tukevan ja käytännöllisen näön. Seinillä riippui eurooppalaisten taiteilijain tauluja ja muutamia kuparipiirroksia. Sohvan yläpuolella oli melko runsas ja harvinainen kokoelma aseita, joukossa pitkä ja terävä kauhavalainen puukkokin.

Mutta eniten kiinnitti jääkärin huomiota muuan valokuva, joka oli somissa kehyksissä kirjoituspöydällä. Se esitti nuorta, noin 18-19-vuotiasta neitosta. Koskela tarkasteli kuvaa pitkään ja hartaasti. Tyttö oli ameriikkalainen, nuortean tarmokkaine kasvonpiirteineen, reippaine hymyineen, vallattomine kiharoineen ja lyhyine, liehuvine hameineen. Hänessä oli sekä naisellista viehkeyttä että tyttömäistä reippautta, joitten ominaisuuksien yhtyminen muodostaa ameriikkalaisten neitosten suurimman lumousvoiman.

— Hm, toista kuin saksalaiset senttimenttaaliset Margareetat, — ajatteli jääkäri mielessään, tehden vertailuja, jotka eivät olleet eduksi saksalaisille.

Palvelija toi muutamia päivälehtiä, ja jääkäri syventyi niitä lukemaan, kiinnittäen huomionsa uhkaavaan tilanteeseen Buenos Airesissa.

Muutaman hetken kuluttua tuli palvelija uudelleen sisään ja toi tarjottimella nimikortin. Koskela vilkaisi siihen ja riensi eteiseen, jossa Kivinen odotti.

"Heitä päältäsi ja käy sisään!" kehoitti jääkäri ystäväänsä, kysyen samalla syytä viipymiseen.

"Minun täytyi käydä ensin määrätyssä hotellissa, jonne jätin matkalaukkuni", vastasi Kivinen, silmäillen yhä edelleenkin hämmästyneenä Koskelaa.

Tuskin oli sanomalehtimies ehtinyt heittää yltään, kun Hoper ja Cotter saapuivat. Jälkimäinen tervehti sydämellisesti Kivistä, ja Koskela esitteli ystävänsä Hoperille.

"Kivinen, suomalainen sanomalehtimies ja bolsheviikkien matkasaarnaaja."

Miehet astuivat isännän työhuoneeseen, ja Kivinen sai alkaa tehdä selkoa seikkailuistaan.

"Silloin kun erosin sinusta Lontoon asemalla, lähdin sopimuksemme mukaan kahvilaan, mutta sen lähistöllä tapasi tohtori minut ja pysäytti. Hän selitti, että kahvila oli piiritetty ja että siellä olleet miehet olivat vangitut. Harmittelin mielessäni poliisin kiirettä. Tohtori tiedusti minulta, missä olin ollut ja missä sinä olit. Vastasin, että olimme olleet odottamassa työväenyhdistyksen päätöstä ja että sinä olit edelleenkin jäänyt sinne. Tohtori tyytyi selitykseen ja vei minut mukanaan salaiseen asuntoonsa, jossa hän ilmoitti, että vaarallisen tilanteen ja saapuneen määräyksen mukaan hänen täytyi poistua Englannista ja minun oli häntä seurattava. Sinä saisit sensijaan jäädä jatkamaan toimintaa vastedes annettavien määräyksien pohjalla. Pääsin muutamista sanoista selville, että täällä oli joku uusi suuri yritys tekeillä ja että tohtorin oli oltava mukana. Senvuoksi päätin seurata häntä ja kirjoitin tohtorin määräyksestä sinulle kirjeen, johon lisäsin hänen huomaamattaan morsella ohjeen, ja sen sinä kaikesta päättäen keksitkin. Tohtori hankki, herra ties mistä, uudet passit, ja niin läksimme matkalle. Laivassa matkustimme jälleen erillämme, tohtori ensimäisessä ja minä toisessa luokassa, vaikka tohtori kyllä kutsui minut muutaman kerran hyttiinsä. Siellä huomasin, että hänen matkalaukussaan oli bolshevistista kirjallisuutta, ja päätin keinolla millä tahansa estää sen kuljettamisen perille. Kun luulin, ettet sinä ehtisi ennen meitä Ameriikkaan, aioin vangituttaa tohtorin maihin tullessa, saadakseni silloin yhdellä iskulla haltuuni mahdolliset paljastavat paperit.

"Yritykseni onnistui vain puoleksi. Muistathan, että hiukan ennen Saksan vallankumousta saapui Berliiniin neuvostohallituksen kuriiri. Venäjän lähettilästä epäiltiin jo silloin salaisista hankkeista, ja nyt sattui niin, että kuriirin matkalaukku repesi asemalla ja sen sisältö, kiihoituslehtisiä, putosi kadulle. Yhdellä iskulla oli koko yritys paljastettu ja lähettiläs sai kiireimmän kautta poistua kaupungista. Minä päätin auttaa kohtaloa ja viilsin viimeisen kerran tohtorin hytissä käydessäni matkalaukun kaksinkertaisen pohjan halki. Mutta kai viillokseni ei ollut tarpeeksi syvä, koskapa pohja repesi vasta kadulla, kun tohtori oli jo ennättänyt autoon. No, eipä kannata surra. Saamme kai lisätietoja papereista, ja lisäksi on tohtori edelleenkin vapaalla jalalla, joten voimme tarkata hänen toimiaan kauemmin."

"Hyvä, poikaseni!" huudahti Koskela nauraen. — "Sinun puukkosi se sitten toimittikin käsiimme tohtorin matkalaukun! Te olette kai sen tutkineet?"

"Kyllä", vastasi Hoper, "mutta sisällys oli perin laiha, ellei ota lukuun lentolehtisiä. Siellä oli vain matkatavaroita eikä ainoatakaan paperia, joka voisi johtaa jäljille."

"Missä tohtori asuu?" kysyi Koskela.

"Luultavastikin 'Strand'-hotellissa. Niin hän ainakin minulle ilmoitti, enkä luule hänen muuttaneen päätöstään välikohtauksenkaan jälkeen, sillä eihän matkalaukusta saanut mitään sensuuntaista vihjettä, ja lisäksi on tohtori kai vaihtanut autoa ennenkuin saapuu hotelliin, hävittääkseen viimeisenkin jäljen", selitti Kivinen.

"Tämä on todellakin jo pitkäpiimäistä", harmitteli Koskela. — "Me olemme nyt juuri yhtä viisaita kuin lähtiessämmekin, ainakin suhteellisesti. Me olemme kyllä voineet estää pari suurempaa yritystä, mutta emme ole päässeet koko maanalaiseen myyräjärjestelmän perille, saaneet kaikkia lankoja käsiimme, voidaksemme yhdellä iskulla murskata kaikki suunnitelmat. Tohtoria on mahdoton yllättää. Hänet voidaan vangita ja tehdä vaarattomaksi, mutta se ei auta mitään. Järjestelmä toimii siitä huolimatta. Alan päästä siihen vakaumukseen, ettei tohtorikaan tiedä kovin paljon maanalaisista. Hän tuntee ehkä muutamia pääjohtajia, ja siinä kaikki. Nämä taas tuntevat alaisensa, mutta verkosta on vaikea päästä selville. Missä se tiedetään?"

"Venäjällä", virkkoi Hoper lyhyesti.

"Niinpä niin, mutta sieltä ei tietoja saa eikä sinne voi päästä."

"Kyllä sinnekin pääsee, kun vain rohkeutta ja kylmäverisyyttä riittää. Muuten, nyt on kysymyksessä vain Argentiinan levottomuuksien ehkäiseminen. Sen me voimme kyllä suorittaa. Milloin menette käymään tohtorin luona?" Kysymys kohdistettiin Kiviselle.

"Tänä iltana klo 8. Tohtori antoi määräyksen eilen."

"Siihen saakka täytyy meidän odottaa, kun emme mitään tiedä emmekä siis voi mitään tehdäkään."

"Nyt minun täytyy lähteä käymään hotellissani", virkkoi Kivinen ja nousi. "Sinä, Koskela, varo vain, ettet joudu tohtorin näkyviin, sillä silloin on pelimme mennyt. Sinunhan pitää olla Englannissa."

"Ole huoletta! Viivytkö kauan?"

"Minä vain pistäydyn."

"Tule sitten takaisin ja kerro vähän vaikutelmistasi kosmopoliittisen bolsheviikkitohtorin matkassa."

"Joka kuljettaa kai meidät maapallon ympäri, ennenkuin pääsen kunnolliseen suomalaiseen saunaan", murahti reportteri katkerasti.

22.

Jos vallankumous voidaan tehdä kahden sähkösanoman avulla, voidaan vastavallankumous tehdä yhdellä.

Kivinen nousi rauhallisesti pehmeitten mattojen peittämiä portaita ylös loistavassa "Strand"-hotellissa, mennen määräyksen mukaan tapaamaan tohtoria.

Alhaalla seurustelu- ja kahvilahuoneessa istui oven luona Hoper englantilaisessa matkailupuvussa, syventyneenä tutkimaan iltalehteä. Hän oli kaiken varalta muuttanut asumaan hotelliin, joten tohtori oli hyvin vartioitu.

Kivinen koputti ovelle ja sisältä kuului tohtorin hermostunut ääni huudahtavan: "Entrez vous!"

Sanomalehtimies astui sisään. Tohtori oli heittänyt yltään seurustelupuvun ja pukeutunut iltanuttuun, kävellen levottomasti edestakaisin. Vilkaistuaan tulijaan hän jatkoi käyntiään niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kuumeisesti palavat silmät, nytkähtelevät kasvot ja tiheä hengitys ilmaisivat, että tohtori oli äärimmäisen kiihtynyt. Kivinen tiesi kyllä syyn.

"Ruotsissa epäonnistuimme…" puhui tohtori kuin puoleksi itsekseen.

Kivinen kuunteli jännittyneenä. Olle ei ollut mitään ilmoittanut.

"Englannissa meni suunnitelmamme myttyyn… ja tänne tullessani kadotin matkalaukkuni… Tämä on käsittämätöntä… epäilyttävää…"

Ja äkkiä, ennenkuin Kivinen ehti tehdä ainoatakaan liikettä, sieppasi tohtori taskustaan kiiltävän revolverin ja suuntasi sen kohti sanomalehtimiestä.

"Kuka te oikeastaan olette?" sähisi tohtori hampaitten välistä, ja hänen ilmeensä kammotti Kivistä. Siinä kuvastui sairaaloinen kiihko ja rajaton viha.

Kivinen käsitti silmänräpäyksessä tilanteen ja ymmärsi, että vain äärimmäinen kylmäverisyys saattoi hänet pelastaa. Tohtori epäili. Hän ei vielä tiennyt mitään, mutta epäili kumminkin, ja hänen henkensä saattoi riippua hiuskarvasta. Tohtori, mielipuoli, oli äärimmilleen kiihtynyt epäonnistumisien takia.

"Kuka te oikeastaan olette?" toisti tohtori, ja hänen silmänsä koettivat tunkeutua Kivisen sisimpään.

"Kuka minä oikeastaan olen, se ei liikuta teitä", vastasi Kivinen rauhallisesti ja kylmästi, "mutta tällä hetkellä olen se jona esiinnyn".

Tohtoriin vaikutti vastaus ilmeisesti hiukan hämmennyttävästi.

"Ja mitä tarkoittaa tämä tällainen kysely? Minä en pelkää revolveria, sillä siihen olen kyllä saanut tottua."

"Minä epäilen teitä."

"Mistä?" Kivisen ääni oli kummasteleva.

"Epäilen petturiksi."

"Millä perusteilla?"

"Niin kauan kuin olen ollut seurassanne, ovat kaikki suunnitelmani epäonnistuneet."

Kivinen naurahti. — "Minä en voi tietenkään todistaa suoraan, etten ole petturi, mutta sallikaa kysyä: jos olisin petturi, niin miksi olen antanut teidän olla vapaana?"

Tohtori ei vastannut mitään, mutta laski alas revolverinsa.

"Ja mitkä suunnitelmanne ovat epäonnistuneet?"

"Ruotsissa on keksitty kirjapainomme. Sain juuri tänään sähkösanoman siitä."

Kivinen nauroi sielussaan. Olle oli siis hoitanut asiansa.

"Ja sitten Englannissa! Länkisääri-Smith paljastettiin, mutta hänet paljastettiin petoksella, väärennetyllä paperilla. Kuka oli sen tehnyt?"

Tohtori raivosi. Hän puhui hiljaa, katkonaisesti, mutta sairaaloisen kiihkeästi, ja hänen sanoistaan ja hänen äänestään kuvastui pohjaton viha ja ääretön tuska. Kivinen tunsi kammoa. Hän sai aivan odottamatta kurkistaa salattuihin, mustiin syvyyksiin ihmissielussa sellaisessa, jolle ei ollut mikään pyhää, josta koko maailma oli vain välikappale päämäärän toteuttamiseksi, ja tämä oli kosto, mistä, sitä ei tohtori sanonut, mutta ilmeisestikin jostakin todellisesta tai kuvitellusta vääryydestä, ja tuohon koston päämäärään oli sekoittunut käsittämätön, sekava ja haaveellinen toivo jostakin tulevaisesta ihanneolotilasta, jonka saavuttamiseksi olivat kaikki keinot, eivät vain luvallisia, vaan myös välttämättömiä. Kivinen tunsi vastustamattomasti tempautuvansa mukaan, tajuten vain hämärästi, että hänen edessään oli mitä mielenkiintoisin ja yllättävin hermolääkärin tutkimusaihe.

Tohtori puhui itsensä väsyksiin. Sitten hän äkkiä vajosi nojatuoliin. Kivinen tunsi ikäänkuin heränneensä painajaisunesta ja huokasi salaa helpoituksesta. Tohtorin puhe ja olento vaikutti hypnotisoivasti, aivan samalla tavalla kuin hän oli huomannut kiihkeitten venäläisten sotamiesten vaikuttavan kehittymättömään, lapsenasteella olevaan kuulijakuntaansa kaikenlaisissa kiihoituskokouksissa.

"Odottakaa!" virkkoi tohtori pitkän vaitiolon jälkeen tavallisella äänellä, ryhtyen kirjoittamaan. Kivinen ei vastannut mitään.

Tohtori kirjoitti noin puoli tuntia, taittoi kirjoittamansa arkit kokoon ja pisti ne kirjekuoreen.

"Tässä on toimintaohjeet toverillenne Englannissa. Te saatte ne viedä muutamalle laivamiehelle, joka palvelee valtamerilaivalla. Hän toimittaa ne perille. Itse en voi mennä. Osoite on tämä."

Tohtori kirjoitti osoitteen paperille ja antoi Kivisen sen lukea, jonka jälkeen hän repi paperin pieniksi palasiksi ja heitti palaset uuniin.

"Teidän tehtävänne on seuraava: menette huomenna tämän osoitteen mukaan" (tohtori kirjoitti jälleen paperille) "ja kysytte sieltä isäntää. Hän neuvoo teille muut tarvittavat henkilöt. Te saatte paikan hänen konttoristinaan. New-Yorkissa vallitsee satamatyöläisten ja merimiesten keskuudessa suuri tyytymättömyys, ja meidän tehtävämme on tämän tyytymättömyyden lietsominen lakoksi. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Miten ovat muuten raha-asianne?"

"Kassani alkaa loppua, sillä toverillani oli suurin osa rahoja."

"Kas tässä!" Tohtori ojensi pinkan viidensadandollarin seteleitä, jonka hän otti kirjoituspöydän laatikosta.

"Rahaa ei ole säästettävä. Onnistuminen on pääasia."

"Hyvä."

Tohtori riisui iltanuttunsa ja puki ylleen vierailupuvun. Kivinen odotti.

"Nyt on kaikki selvä. Saatte mennä. Huomenna klo 11 aamulla."

Kivinen kumarsi ja poistui. Tultuaan seurusteluhuoneeseen hän teki Hoperille melkein huomaamattoman merkin. Ameriikkalainen pisti lehden rauhallisesti hyllylle, nousi ja lähti astumaan ylös. Parin minuutin kuluttua hän oli kadulla, jossa Kivinen odotti.

"Tohtoria on seurattava. Minä näin hänen pöydällään sähkösanoman, joka oli lähetetty Buenos Airesista. Tuossa…!"

Tohtori astui juuri kadulle. Kivinen käänsi selkänsä ja tarkasteli näyteikkunaa toisella puolen katua. Hoper katseli tohtorin kulkua. Hän näkyi ensin epäröivän, ottaako auton, mutta teki sitten päätöksensä ja lähti jalan. Ilma olikin kaunis ja raitis.

Miehet seurasivat häntä varjoina jälessä. Tohtori käveli reippaasti ja nopeasti, vilkuilematta taakseen. Hän ei nähtävästi epäillytkään, että häntä seurattaisiin.

"Ahaa, sähkösanomakonttori!" virkkoi Hoper. Ja aivan oikein, tohtori menikin sähkösanomakonttoriin.

Miehet pitivät lyhyen neuvottelun, jonka jälkeen he menivät toiselle ovelle, josta virkailijat kulkivat.

"Missä on päällikkö?" kysyi Hoper muutamalta neitoselta.

"Täällä, olkaa hyvä!" Heidät johdatettiin toiseen huoneeseen.
Päällikkö, vanhahko mies aito virkamiestyyppiä, astui heitä vastaan.
Hoper näytti hänelle salapoliisimerkkiään ja valtakirjaansa. He
keskustelivat hetkisen hiljaa.

"Niin, tämä on oikeastaan vastoin määräyksiä, mutta voidaanhan sensuuri toimittaa teidänkin tieten. Odottakaa!"

Päällikkö poistui hetkeksi ja tuli takaisin kädessään kaksi sähkösanomakaavaketta. Ne olivat tohtorin kirjoittamat. Molemmat olivat Buenos Airesiin. Toinen oli Argentiinan valtiopankille määräys maksaa Pedro Huelpalle kolmesataatuhatta dollaria ja toinen samaiselle Huelpalle, jossa ilmoitettiin, että hän voi nostaa summan esittämällä tämän sähkösanoman. Rahat maksettaisiin jonkun don José Antesin tililtä.

Hoper päästi pitkän vihellyksen, luettuaan sähkösanomat.

"Jaa, meidän aikamme! Nykyään toimitetaan vallankumouksiakin äärettömän yksinkertaisesti, nopeasti ja vaivattomasti. Sähkösanoman avulla. Pieni maksumääräys, ja hallitus kukistuu. Mutta ehei! Jos kerran vallankumous voidaan suorittaa kahdella sähkösanomalla, niin vastavallankumous voidaan toimittaa yhdellä."

Hoper sieppasi sähkösanomakaavakkeen ja kirjoitti:

"Poliisimestari. Buenos Aires. Vangitkaa Pedro Huelpa, osoite… Takavarikoikaa don José Antesin tilillä olevat rahat valtakunnanpankista. Yhteydessä Ralphstonin kanssa. Tarkemmin myöhemmin. Hoper."

Hoper kääntyi päällikön puoleen. — "Pyytäisin teitä toimittamaan niin, että minun sähkösanomani joutuu perille hiukan aikaisemmin."

"Kyllä."

"Hyvästi siis ja paljon kiitoksia. Buenos Airesin vallankumouksen perään voi asettaa pisteen."

23.

Vastavallankumoukselliset tekevät pari laskuvirhettä, joiden johdosta
Koskela turvautuu saksankielentaitoonsa.

Kivinen puristi hiukan hermostuneena revolveria taskussaan, ajaessaan autolla salaiseen kokoukseen. Hoper, Cotter, Koskela ja hän olivat jo edellisenä iltana pitäneet yhteisen neuvottelun ja päättäneet kerta kaikkiaan tehdä lopun bolshevistisesta myyräntyöstä New-Yorkissa. Päätökseen oli vaikuttanut viranomaisten taholta lausuttu toivomus, ettei lakkokiihoitusta saisi päästää alullekaan, pahentamaan ennestäänkin huonoa asemaa, kun lakko kaikesta päättäen kuitenkin oli puhkeava. Bolsheviikit muuttaisivat palkkalakon poliittiseksi, jonka tarkoituksena olisi elintarveavun viivästyttäminen nääntyvälle Euroopalle. Tämä viivytys voisi johtaa mitä vakavimpiin yleispoliittisiin seurauksiin.

Aamupäivällä Kivinen oli käynyt tohtorin luona, mutta hän ei ollut tavattavissa. Kirjeessä ilmoitti hän uudesta kohtauksesta. Senjälkeen Kivinen kävi "konttorissa", jota hoiti muuan venäläisjuutalainen "liikemies" epäilyttävine apulaisineen. Kivinen sai paikan, ja hänen nimensä merkittiin liikkeen kirjoihin. Isäntä ilmoitti salaisesta kokouksesta, ja sinne oli Kivinen nyt matkalla.

Auto pysähtyi suunnattoman kivitalon eteen. Kivinen löysi pian neuvotun rappukäytävän, nousi hissiin ja ajoi kahdenteentoista kerrokseen. Muutaman oven päällä oli kilpi: "Venäläinen sivistysseura." Se oli juuri etsitty paikka.

Kivinen soitti määrätyt kerrat, ja hänen konttorinisäntänsä avasi oven. Riisuttuaan eteisessä päällysvaatteena ja pistettyään isännän huomaamatta revolverin taskuunsa, astui Kivinen toiseen huoneeseen, joka oli kalustettu puolittain konttoriksi, puolittain kahvila- ja seurusteluhuoneeksi. Siellä oli koolla noin 70-80 henkeä, näöstä päättäen enimmäkseen venäläisiä tai venäläisjuutalaisia, nuoria miehiä suurin osa, joukossa pari vanhempaakin sekä muutamia naisia.

Isäntä esitti Kivisen seurueelle ja asettui itse kirjoituspöydän taa puheenjohtajaksi, pyytäen tekemään selvää toimintasuunnitelmasta ja tilanteesta.

Reportterimme, hymyillen mielessään, ryhtyi sangen vakavasti ja perusteellisesti selostamaan poliittista tilannetta. Kuulijat seurasivat esitystä tarkkaavaisesti ensi aluksi, mutta kun se venyi venymistään, alkoivat he osoittaa varsin silminnähtävää välinpitämättömyyttä. Kivinen lopetti silloin poliittisen esitelmänsä ja alkoi puhua toimintasuunnitelmasta tohtorin antamien ohjeitten mukaan. Mielenkiinto virisi jälleen, sammuakseen uudelleen hyvinkin pian.

"Paljonko maksetaan?" tokaisi viimein muuan hienon-rappeutuneesti puettu elostelija suorasukaisesti.

"Tuhat kuussa, mutta silloin ei saa mukista", sivuutti Kivinen.

Suosionmutinaa kuului ympäriltä. Kivinen saavutti ilmeistä kannatusta.

Samassa soi ovikello. Puheenjohtaja loi hiukan levottoman katseen ympärilleen, sillä merkkisoitto se ei ollut, mutta meni kuitenkin avaamaan. Kivinen lopetti puheensa ja istuutui, sytyttäen levollisesti savukkeen.

Puheenjohtaja viipyi tuokion poissa. Ovi kuului suljettavan ja puheenjohtaja astui kalpeana sisään, kiertäen äkisti sisäovenkin lukkoon. Kivinen hätkähti.

Mies ei virkkanut mitään, vaan lähti paikalleen, mutta sivuuttaessaan takaapäin sanomalehtimiehen tempasi hän revolverin taskustaan ja komensi jyrkästi ja lyhyesti: "Kädet ylös!"

Vaikka reportterimme olikin varuillaan, joutui hän yllätetyksi ja noudatti käskyä. Seurue hyppäsi seisomaan.

Pitäen revolveriaan edelleenkin ojennettuna Kivisen päätä kohti lausui puheenjohtaja väräjävällä, tehdynlevollisella äänellä:

"Tämä herrasmies on kavaltaja. Me olemme vaarassa. Meidät on ilmiannettu. Nyt on nopeasti, mutta levollisesti päätettävä paosta."

Venäläiset huudahtivat raivosta ja hämmästyksestä ja kymmenet kädet suuntautuivat Kivistä kohti. Mutta puheenjohtaja hillitsi joukkonsa. "Ei mitään väkivaltaisuuksia. Ne vain pahentavat asiaa." Nyt vasta Kivinen sai puhekykynsä takaisin. "Minäkö kavaltaja? Kuka on sellaista ilmoittanut? Ja millä perusteilla?"

"Tohtori lähetti kirjeen. Te olette pidättänyt muutaman kirjeen."

Silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle tilanne. Sen kirjeen, jonka tohtori oli antanut hänen toimitettavakseen Koskelalle Englantiin, he olivat lukeneet, viemättä sitä määräpaikkaan. Tohtori oli laittanut sudenkuopan ja hän oli mennyt siihen. No niin, samapa tuo! Paljastus kiirehti vain vangitsemista.

Kivinen sai takaisin kylmäverisyytensä. Hän silmäsi pilkallisesti ympärilleen.

"No niin! Ottakaa ensin taskustani revolveri! Kas niin! Nyt voinen tupakoidakin? Olen aivan vaaraton siinä suhteessa. Hyvät herrat ja naiset: minä olen todellakin, en kavaltaja, vaan salapoliisi!"

Seurue jähmettyi ja kaikkien kasvoilla kuvastui kauhu.

"Minut on kyllä yllätetty, mutta ei niin täydelleen kuin luulette. Tein virheen, kun en vienyt kirjettä. Mutta vankinakin olen teidät voittanut. Te olette satimessa, sillä tämä asunto on eristetty ja kaikkialla on riittävä poliisimiehistö sulkemassa ulospääsyn. Keskustelkaamme!"

Bolsheviikeista ei kukaan virkkanut mitään.

"Te joudutte vankilaan. Minulle ette uskalla mitään tehdä, eikä se mitään auttaisi. Mutta rangaistustanne voitte hiukan lieventää, jos täytätte minun vaatimukseni. Ensiksi: pyysikö tohtori teitä jotakin hänelle ilmoittamaan?"

Puheenjohtaja katsoi neuvottomana ympärilleen, mutta nyt heräsivät muutkin bolsheviikit, jotka innokkaasti kehoittivat häntä ilmaisemaan kaikki.

"Hän pyysi minua ilmoittamaan hänelle, kun olemme päässeet suhteelliseen turvaan."

"Eikö muuta?"

"Sitten on meidän myöskin ilmoitettava hänelle joku paikka, jonka kautta voidaan jatkaa kirjeenvaihtoyhteyttä."

"Hyvä. Saanko nyt takaisin revolverini! Ja samalla teidänkin!"

Bolsheviikit tottelivat.

"Ja nyt, älkää pelästykö…!" Kivinen ojensi revolverinsa nurkassa olevaa kirjahyllyä kohti ja laukaisi. Bolsheviikit tuijottivat pelosta sanattomina ovea.

Parin minuutin kuluttua kuului raskaita lyöntejä ulko-oveen.

"Menkää avaamaan!" komensi Kivinen puheenjohtajaa. Tämä totteli, ja hetken kuluttua astuivat huoneeseen Hoper, Cotter, Koskela sekä puolenkymmentä poliisia.

"Lain nimessä julistan teidät vangituiksi!" lausui Hoper, puristaen samalla Kivisen kättä. Kivinen kuiskasi hänelle jotakin, ja hetkisen neuvottelivat neljä miestä keskenään.

"Te soitatte nyt tohtorille!" käski Kivinen puheenjohtajaa. "Niin, tässä ei auta mikään! Ja puhutte hänelle saneluni mukaan!"

Mies soitti ja pyysi yhdistystä.

"Onko tohtori? Jaha… niin, minä puhun…"

Kivinen saneli.

"Mies on vangittu ja sidottuna jätetty sinne. Me olemme päässeet turvaan. Voitte kirjoittaa Avenue 186, n:o 349, A. 88… hyvä!"

Kivinen yritti sanella, mutta Cotter teki torjuvan liikkeen. — "Te aioitte kysyä, minne tohtori lähtee, mutta kysymys olisi paljastanut koko tempun. Meidän on kiireesti ajettava hotelliin, päästäksemme tuoreille jäljille, tai muutoin livahtaa tohtori käsistämme. Komisario saa hoitaa vangit."

"Te vastaatte siitä, ettei ainoakaan pakene", lisäsi Hoper. Salapoliisit astuivat hissiin, annettuaan sitä ennen määräyksen toimittaa kotitarkastuksen yhdistyksen huoneustossa. Bolsheviikeille alettiin asettaa käsirautoja.

Vinhaa vauhtia kiiti poliisiauto hotelliin. Matkalla huudahti Kivinen äkkiä:

"Voi minua pässiä, kun en ottanut selvää, mihin mies soitti tohtorille.
Tuskinpa vain enää hotelliin!"

"Se oli todellakin virhe laskelmissamme", vastasi Hoper. — "Nyt on myöhäistä katua."

Saavuttuaan perille juoksivat miehet ovenvartijoista välittämättä tohtorin huoneeseen. Ovi oli auki, mutta huone oli tyhjä. Tohtori oli paennut.

"Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim!" huudahti Koskela.