KUOLEMAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
Komppania, jossa "Vapauden veljet" taistelevat, on kolmessa viikossa huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.
Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla Iso-Jukka — ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä omallatunnolla lähteä — ja heidän jälessään löytää rivistä tutut pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.
"Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi", lohduttelee lääkäri. Eikä kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.
"Nyt sinä lepäät perinpohjin", sanoo äiti.
Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:
"Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella", sanoo hän vain. Eikä äiti sen koommin puhu asiasta.
Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto, että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.
"Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä uusista", pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan lähtöä.
"Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti", sanoo Arvo reippaasti. Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:
"Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? — Kas, tuollapahan seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia."
"Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä ja juhlallinen osaakin olla." — Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille hyvästelemään pikku veikkoa.
Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin mainio "japanilaisensa" ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle ohikulkevalle virallisen lyhyesti: "Lupalippu, olkaa hyvä." — Eikä siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.
"Koko kaupunki" on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin, liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta sähköttävän innostunut kertosäe:
"Kallios ei horju vaaras' poies torjuu, ollos huoleton, poikas' valveill' on."
Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen, kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.
Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.
On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin tiesi siitä, jota kohti kulki!
Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan heidän miehekästä uhitteluaan:
"Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään —."
"Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa — kaameassa suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois — ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan."
Toisen päivän aamuna ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla. Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen saapumisesta aikanaan.
Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.
Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee komeaan riippakoivuun tien vieressä — se menee pitkin pituuttaan kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.
"Kovinpas se lähelle." — "Tisurimies", kenttäelämän karaisema, vain tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.
Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa — vain irrallisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja, joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.
He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.
Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja häikäisee maaliskuun auringossa.
"Nyt valmiina, tulevat!"
Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen surmaavaa metallia ja savua.
"Tähdätkää, — laukaiskaa!"
Korvia särkevä pamaus. — Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.
Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee laukaisemistaan. — Hyvä Jumala, täytyy, täytyy — Kiväärinpiippu on tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen — laukaisee laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.
Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. — Mies kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin, kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.
Eläköön — vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.
Nyt on meidän vuoromme!
Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.
— — — Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin maan alta komppanian päällikön sanat:
"Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys."
Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni. Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat koskena kiehuvat.
"Otta hiukka, nin vahvista ja nukku." — Ystävällinen käsi pitelee ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla se ruotsalainen "tirehtööri", heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien pettävän. — "Otta nyt vaan, nin nukku", tyrkyttää hän yhä.
Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.
"Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan", toimittaa toveri heittäen huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen lämmön ja hyvänolon tunteeseen.
Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta "tirehtööristä" ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.
Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa. Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin mieltyneet ruotsalaiseen "tirehtööriinsä." Se kun milloin oikein yltyi suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti puolikiukkuisena: "pärhana — ei muista muuta."
Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa. Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä "rikkitikkua." Mutta silloin heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.
Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan. Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta ja yhtä nopea "pärhana" miehen suusta.
"On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa", kuuluu joku sanovan.
"Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten", veistelee toinen.
"Tässä se on paikka." — Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. — "Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä vie kirkolle."
"No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle."
"Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia varanne", ilvehtii ryhmäpäällikkö. — "Vaan tuota ilmaa pitäkää silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea myöten yrittävät suksilla tai jalan. — Viisi jää tähän ja kolme lähtee minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle alalle."
He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään, taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.
"Näin sitä herroiksi vahtia pidetään" — vielä kehaisevat.
On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee jotain pehmeän surumielistä säveltä. — Kovinpa se nyt surullisia. Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.
Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. — Äkkiä kimpoaa polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne päin.
Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.
"Punikki", supaisee Arvo kiihkeästi.
"Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on."
Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.
"Niitä se on", päättelee Arvo. "Niillä kuuluu olevan tuollaisia punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan."
Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.
"Hyvin tähdätty" kehaisee Arvo poikamaisesti.
Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai teettelehtiikö vain siksi.
Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin, kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.
Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?
Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu: paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä hautausmaalle.
"Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti hurraa ja höökkämä sinne."
"Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin luonnistaisi."
"Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt tielle." — He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.
Hurraa! Hurraa!
He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa häilähtelee tummia varjoja.
Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää kuularuisku.
Fiuu — fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.
Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.
"Ah" — ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.
"Auttaa — auttaa", kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa, kädet painettuina rintaa vasten.
Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. — Taitaa hengenlähtöä tehdä. Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään. Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!
Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen lähti kelpo toveri. — Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan kiväärin. — Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen —.
Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi. On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. — Ja Arvo laskeutuu maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia siunattavan.
Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen syvässä hangessa.
"Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle suksien luo ja sitten painella kirkolle — jos tie on selvä", ehdottelee Arvo.
"Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää."
He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä on valoisampaa.
"Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne eteenpäin." — He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan eteenpäin.
Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun metrin, niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän kohoaa polvilleen. Täräys — ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen — välähtää salamana aivoissa — sitten on kaikki hiljaa.
Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.
Haavotuin — mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne siis kuula kävi.
Toiset jättävät, pitää joutua — muistaa sitten ja silmää hämärtyvää tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.
"Vetäkää, vetäkää minua jälestä", koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei tohdi.
Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. — Kunpa saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä —.
Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai — hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? — Ennemmin sekin kuin elävänä antautua niiden käsiin.
Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin saisi rauhassa kuolla.
Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja, palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas ja hengähtää hetkisen.
Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään, tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut repaleina. — Räjähtävän kuulan työtä. — Hänen käteensä sattuu lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.
Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. — Ei tässä tarvinne enää kauan odottaa — välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää vuotoa. Turhaan. — Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.
Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa vain ummistaa silmänsä — nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen. Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat —.
Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse — aina lysähtää uupuneena maahan.
Korvissa käy hiljainen humu. — Hautausmaan kuusikko tuulessa humahtelee —.
Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.
Elämä pakenee — yrittää taasen väsynyt ajatus.
Tämä on kuoleman esikartano — lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.
Silloin korva ottaa kaukaa ääniä… Raakaa ärjähtelyä. — Siipirikko lintu rukka räpytteleikse:
Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään —?
Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.
Ne tulevat. Minun täytyy, täytyy —
Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää läpi ruumiin.
Oikea käsi haparoi liipasimelle.
Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?
Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.
Ei jaksa — täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:
"Ei saa ampua!"
Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas toimintaan.
Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen kauemmas — viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse. Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää raukeasti:
"Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua."
"En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa rauhassa."
Vanki! — Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas armottomasti pudisteli hereille. — Vanki. — Se oli kuin ruoskanisku väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä —.
Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.
Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee jo kiperämpiä kysymyksiä:
"Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?"
"Ei kuin viisi miestä" — tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa äkkiä havahtuen ovelaksi: "—joukkue kun jäi tuonnemmaksi."
"Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?"
"Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut" — kiertelee vanki. "Eikä ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja, silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. — Näinä päivinä odotettiin lisää." — Uppoaakohan puhe siihen, tuumii itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.
"Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?" tutkasee Arvo vuorostaan.
"Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä rakuunaa ja jokunen matruuseja." — Miettii hetken ja äkkiä sanoo:
"Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos on ikää?"
"Kahdeksastoista", vastaa Arvo "koululainen minä olen, lyseon seitsemännellä."
"Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja opettajat akiteerasivat?"
Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo miehekkäästi:
"En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan. Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja kunniantunto."
"Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät on liikkeelle kiskonut —."
Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.
"Hiton naudat", kiivastuu päällikkö toistamiseen. "Mitä ne nyt siellä sohlannevat." — Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin: "Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan." — Mennessään vielä kääntyy sanomaan: "Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana." — Hän lähtee vihellellen. Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.
Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.
Mitähän mahtoi olla kello?
Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa valtoihinsa.
Seikun kello. — Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun tietäsi —
Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan, joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa latuaan.
Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän surumielisenä.
Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. — Olisikohan kuusi? Kun saisi käsiinsä tulitikut. — Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää Arvon voimattomista käsistä. "Älä ota", yrittää hän vielä pyydellä.
"Älä ota!"
"Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain", virnuilee mies.
"Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä."
"Näet sinä kuolla kellottakin", hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.
Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa vahtisotureinkaan tuloa.
Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.
Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.
"Ettekö siirtäisi minua selälleni", pyytää sitten.
Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä —- hyytynyttä verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.
Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu, tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. — Mitä se siinä noin istuu? — Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. — Itkeekö se todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi itkee? Ystävä vai vihollinen — kumpi se oikein on?
Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen, niin että hän lopulta virkkaa:
"Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?"
"Kun keskenämme täytyy —" pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta. Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman tyynnyttyään selittää:
"Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään — ja karatakin on yritetty moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee —."
Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja ojentaa Arvolle:
"Tupakaksi."
Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.
Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota koko alastomassa kolkkoudessaan.
Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.
Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava — siinä oli se liekehtivä pyhä tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut — tai oikeammin vain vaistonnut — samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne tuntuvat tavallaan "omilta". Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä, itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. — "Kun keskenämme täytyy —" niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin —.
Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu. Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. — Jospa hyvinkin yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota — hyvittelee Arvo mielessään.
Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.
"Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun — oikealle puolelle! Jääköön haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa."
Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa toisen jälkeen.
Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu ryssäin posmotusta.
Että ne sentään saattavat — saattavat kulkea yksillä asioilla noiden kanssa, veljeillä ja kaulailla! — Hän vihaa niiden viittojen lianhajua niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa ruttoa! — Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja levittäneet paheittensa tartuntaa! — Ja näiden kaulaan heittäytyivät omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan — näiden, jotka olivat isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!
Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan —
Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka taisteli täällä, väärällä puolella — Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu. Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja venäläinen nainen.
"Missä se lojunee, s—n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat kerralla tehneet selvän."
"Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas."
Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.
Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta lonkkaansa.
"Aaa —" ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. "Nitschevoo, nitschevoo —" se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.
Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät kyynelkarpalot —. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä kuitenkin lopulta käypi.
Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa olisin kerennyt — ajattelee Arvo tuskaisena.
Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä tungeksii "sisaria", suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja pesemään.
"Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan."
"Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin", pistelee toinen.
"Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon."
"Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin."
"Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut", yrittää välskäri sovitella.
"Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi. Niinkuin ei omissa kyllin olisi."
"Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä teidän apuanne kaivatakaan." — Vanha välskäri on kiusaantuneen näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää jalasta huopasaappaan.
"Huh-huh — olipa siellä."
Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy aivan punaiseksi.
Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.
"Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin."
Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:
"Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää laulaa poikaparalle hautavirsi —."
"Ei paha saa, ei paha saa,
taivaass' on pojalla se torpanmaa —."
Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja vievät kaiken huomion.
"Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa", puhelee välskäri kopeloiden haavottunutta lonkkaa. "Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista tiedä sen koommin."
Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.
"Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen päästä kiinni." — Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.
"Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa niin vilu."
Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus on hyväilevänpehmeä kuin kissan.
Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean, nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon. Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään uneen.