Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä

by Onni Wetterhoff

EERO JUHANI HEINÄKANGAS JA HÄNEN KARHUMAJANSA HÄMEESSÄ.

EERO JUHANI MIKONPOIKA HEINÄKANGAS.

Luonnollistahan on, että Suomen kuuluisain karhunampujain Nestori, 84:n vuotias Heinäkangas saa ensi sijan näissä kuvaelmissa. Päätin käydä häntä tervehtimässä kuullakseni vanhuksen omilta huulilta muistoja hänen vaiherikkaan miehuutensa ajalta. Eräänä kauniina päivänä Huhtikuun loppupuolella matkustin Hämeenlinnasta suomalaisessa kirjallisuudessa tunnetun henkilön, nimimerkin P. E:n kanssa, joka jo vanhastaan oli tuttu iäkkäälle Heinäkankaalle ja myös kerran antanut Suomen Kuvalehteen ukon muotokuvan ja elämäkerran.

P. E. pelkäsi meille tulevan vaikeaksi saada vanhuksen laveammalti kertomaan meille urotöistään, sillä hän oli aina ollut enemmän toimen mies kuin moni puheen miehistä. Minä toivoin voittavani hänen luottamuksensa kertomalla niistä sudenajoista, joita sinä talvena oli toimitettu, ja juuri niillä metsämailla, joilla Eero Heinäkangas oli sitkeästi taistellut metsäin kuningassukua vastaan ja vihdoin kaatanutkin koko hallitsiasuvun sukupuuttoon. Asiain meno osoittikin minun otaksuneen oikein.

Kunnioitusta herättävä vanhus otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kohta olimme vilkkaassa keskustelussa. Hän sanoi, että hän koko talven suurella jännityksellä oli seurannut sudenajoja, ja että hänkin olisi kyllä niihin osaa ottanut, jolleivät hänen vanhat jalkansa olisi olleet liian kankeat hiihtämiseen. Kertoessani hänelle kuinka sudet useinkin olivat saarrettuina, vaan ratkaisemalla hetkellä joko luottamattoman ajoväen tai taitamattoman pyssymiehen hutiloimisen tähden pääsivät karkuun, pudisti ukko huolestuneen näköisenä päätään, samalla kuin hän useinkin jutteli yhtäläisen sattuman omilta retkiltään. Luultua varovaisuutta ei kuultu, ei nähty. Päinvastoin sanoi hän mielellään suovansa, että hänen muistelmansa pantaisiin paperille toisten metsästäjäin huviksi ja painettaisiin yhdessä viime aikojen metsämiesten urotöitä kuvailevien kertomuksien kanssa. "Mitään tapausta karhunajoilta ei ole unohtunut", sanoi hän, "vaan kun on elänyt yhdeksättäkymmentä vuotta, niin ovat muistot useat ja vaikeaksi tulee niiden järjestäminen; tahdon kuitenkin kertoa kaikki sen mukaan kuin ne itsestään muistooni juolahtavat." Vähemmin miellytti häntä vastata kysymyksiin, jotka eivät koskeneet hänen metsästysmuistojaan; ystävällisesti hän kumminkin antoi meille tietoja, mistä vain halusimme niitä saada.

Noin 1795 vuoden vaiheilla oli hänen isänsä ostanut Hauhon pitäjäässä ja Heinäkankaan kylässä olevan Heikkilän perintötilan. Maatila oli ennen muinoin kuulunut Harvialan suureen herrastaloon, johon vielä nytkin kuuluu suurin osa Vanajan pitäjää. Hän sanoi sen maksaneen 90,000 talaria, ja 1,000 talaria teki siihen aikaan 60 riksiä. Eero Juhani syntyi 1799. Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.

Kolme eri kertaa oli Eero poikasena nähnyt karhun kaatavan eläimiä.

Äänettömänä kauhistuksesta näki hän kerran, kuinka karhu parin sadan sylen päässä kaatoi täysikasvuisen hevosen ja kantoi sen sitten uuden aidan yli. Toisella kertaa oli hän 10:ntä nuorta nautaa yksin paimentamassa sydänmaalla ja keskellä päivää istualleen puunrungolle nukahtanut, vaan äkkiä herännyt eläinten mölinästä ja nähnyt, miten karhu kauan oli saanut nujuta, ennenkuin sai toisella kämmenellään kannosta kiinni, jolloin se heti paiskasikin elukan kenttään. Tapettuaan lehmän, repimällä auki kaulan, jossa suuret valtimot kohta verta vuosivat, raateli karhu utaret ja ahmi ne suuhunsa, repäsi sen jälkeen vatsan halki ja alkoi työskennellä sisälmyksiä. Koko ajan istui tuo 9-vuotias Eero liikkumatonna peljästyksestä; toiset raavaat hyökkäsivät monta kertaa pedon kimppuun, joka pahoin repikin useita, kunnes ne hännät suorana möykyen pakenivat kotiinsa. Kun karhu oli syönyt itsensä kylläiseksi ja mennyt matkoihinsa, viipyi Eero kauan ennenkuin pelosta vapisevana hiipi kotiansa. Samanlaisen tapauksen näki hän muutamia vuosia vanhempana; mutta silloin hän olikin jo uskaliaampi, ja ajoi karjuen ja kiviä heitellen otson pakoon. Lehmän utaret olivat jo kuitenkin niin pahoin revityt, että se kotiin tultuaan teurastettiin.

1808 vuoden sodan muisti Heinäkangas hyvin. Ryssät kun lähestyivät, niin vietiin naiset ja lapset sekä irtaimisto Kontuvuoren erämaahan, jonne ne piiloitettiin useiksi viikoiksi. Ei hän muistanut että veriviholliset juuri muuta väkivaltaa harjoittivat, kuin että aitoista ryöstivät ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa myös muutamia hevosiakin.

Savutuvat — pirtit — olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä seuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin tuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan lattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä tukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi vielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden vertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän, olivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja sellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun saakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.

Eero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja kuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut antautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana sai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja metsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan ratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän muistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän tuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan. Kerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta päin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat katkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli vieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä sääret taittoi.

Kun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä aikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan oikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti, niin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko Heinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä kaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä kangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut runsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100 koppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet pölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä taistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa tappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla oksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka heikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin ampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo oli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta kertoi hän, että "sihinän" sijasta ääntelivät ne melkein kuin lehtokurpat, "knorria" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden vanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli muuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina vuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat, jotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei maksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.

Useita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi kuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on hän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua. Myöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita hakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat; tunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella sai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin valtoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä sudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo ennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua. Hän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä olevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa, ennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei halunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei tullut.

Joulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes 80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui Kokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen, Syrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun avarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului mainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon vahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas mainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen ensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään ummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti häntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä sydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he etäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta maasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli valmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin aivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin eteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15 askeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin rintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen piilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25 askelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi panna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun kuolleeksi ja huusi tovereitaan. — Kysyttyämme miltä tuntui ensi karhuntapon jälkeen vastasi ukko: "Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui." Metsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan tapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja hän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki kokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana lepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso uros.

Kannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli joka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa kotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti viinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota karvasta juomaa, saadakseen "karhun intoa." Kysyimme Heinäkankaan ukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama urheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei hän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan pojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon karhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut antautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin Eenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson ampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen kaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita keinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi noille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan rummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja annetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. — Hyvää vaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle kaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini. Mainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta taikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy latataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja ampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta; mutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään neuvoa tuolla tavoin pyssyään "parantamaan."

Tämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana pitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa erämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä vuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat ne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät karhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti, olleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu luonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono esimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan kasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet, tulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne, kuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana poikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan. Heinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen aikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20 kappaletta parvessaan samoilivat ne talvisaikoina näillä seuduin. Ei tunnettu silloin tuota yksinkertaista keinoa, että heti seuraavana päivänä kun hukat jonkun paistin olivat saaneet ja syöneet itsensä kylläisiksi, olisi ne kierretty, sillä aikaa kun ne juuri loikoivat ruokaansa sulatellen, ja ajokehä ajettu väijyksissä olevia pyssymiehiä kohden. Haaskalta ampuminen oli enin käytännössä.

Kun Eero Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse 31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva mies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon houkuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän tunnetun "kellosepän" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen pyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki kunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän metsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta. Yhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin pyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut enää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun ihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin monissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän: "juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en tosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut siltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa suonut."

Ammuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan Hauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli olemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia. Uskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa makoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta metsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli puolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja kartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä, vaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen kohta heittämään moisen halpamaisen ajon.

Suokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään
Pollen kanssa:

"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia päiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä etsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin mitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet kohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain löytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta ei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun luona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle ja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan sammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin, ja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin että karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle seurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen. Latasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen väristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina koko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä kohtauksissa."

"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut kunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli pettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli valmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen haukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin oijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani huomasin ett'ei Polle ajanut kuin yhtä karhua. Vihdoin ei enää kuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää jälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja kun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut kaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon jatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu oli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin kaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa äsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin kaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen korpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni mahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli tiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina olivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä parempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena päänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me karhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka raukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa jo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä retkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain katsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä olivat vain jääneet jälelle."

"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni ja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa äskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään en uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt varallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle saarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti ymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson jälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut haukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen kaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin nyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja tarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli minuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti ruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois näkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti ja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti haukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani kiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä. Polle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan koskenut kuolleesen otukseen."

"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja kun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki edellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden susien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan olisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin roihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan vasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi koira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani 'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta."

"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille sille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä koko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin jälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että minun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti haukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä lähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti toivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä kuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan. Paikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen korkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän. Sihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle hyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi. Takajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran ilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu hirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo latata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut, sekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä jymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu. — Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin astua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle saattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai katkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua olikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin se kuin hurja karhun kimppuun. — Kotiin tultuani kerroin isälleni, mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme kylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto, minkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun pennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime vuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri pesissä ja olleet täysi-ikäiset."

Näin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä karhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa muistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja. Muistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä koskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun kiivenneet.

Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä tervetulleiksi.

* * * * *

P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä huomiokyky metsähavainnoihin.

Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan. Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen. Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on, että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.

Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.

Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin. Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut. Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita, joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän; mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä. "Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne, jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista niin kutsuttu tappi, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen. Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan, jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.

Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut, että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.

Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan kappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut. Nimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja, jotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli. Minkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa nimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko tilin teki hän näillä sanoilla: "Niin paljo se tekee, eikä sen enempää." Kerran ehkä "kymmenennen kerran" tuli hän Hattulan nimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä, jotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän käräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista kirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai hän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut minkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä varten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti hän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen nahkaa.

Ainoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa tappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän. Muutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun tuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen muskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä myöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa jännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä kohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän sarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan latingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan naaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle oli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan päässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.

Toinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli ampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli hyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin se oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella vuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli otso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa karhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria tuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran, jonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten auringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa kontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun takapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta ampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon tuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja sukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira aina sen — takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta sisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen takapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä. Heinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun ampumalla suoraan sydämeen.

Kerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän löysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.

Heinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten onkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan metsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan kanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran järvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun matkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa synkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä oli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen parast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti nostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.

Metsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat hyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden vaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn ladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren kivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan ja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia satoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään ollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että taistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin. Hän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi taistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua seuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä ampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli ennättänyt valmistaa uuden pesän.

Erään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä perätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet. Karhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti laskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi mesikämmentä "asettaa", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen estävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille ja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat koirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin merkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin karhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli vaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin seuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet, kunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat sentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä hyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin kuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat sitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti karhun kuolleeksi.

Pyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi metsästysretkilleen. — Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt. Aseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa, jossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen reikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma ei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä turkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin, jonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän polvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja talvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden paksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki oli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli korvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä, sanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin lämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan halonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan molempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän sydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään metsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä, josta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan katsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle ihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin puolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana jo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi paljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen kyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina. — Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin kauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia vuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka oli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin oivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta ansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan ne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.

Sana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä karhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla kerromme ne nyt.

"Luulen sen olleen vuonna 1836, eli sitä seuraavana vuonna, kun metsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana talvena ammuin kymmenen kontiota — korkein luku mitä koskaan yhtenä talvena olen kaatanut. — Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu, kun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja ilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen retkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin useiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä rähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin, että niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin neljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin sain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys kulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä olevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin pyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan; lakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin niiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten olikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu esiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää oli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin kovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin voin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri tahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun kantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin että karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä kertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet yhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. — Vihdoin riuhtoutui oiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän, vaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita kyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle suunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä haittasivat maata laahaavat kaulavitjat. — Latattuani uudelleen, kiiruhdin taas ajoa vastaan."

Ystävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus tarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella pyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan silloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja isoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.

Heinäkangas jatkoi: "Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin useasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat kintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin poikki. — Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen pesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän seurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun hiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä metsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen synkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat tulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua peloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet kerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli Kepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun saavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on saanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin mustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen valmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle. Mesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein umpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä valmiina metsälle."

"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää naaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän matkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä itseeni koskaan luottanut. — Aikaa voittaakseni pyysin isääni seuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän halki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt on erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen aikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan tunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä kahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan. Lahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden juurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien kasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi lahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja rehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä."

Kunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa metsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden näytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla jänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista kalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen nykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet sadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.

"Kuusikymmentä kontiota", jatkoi ukko, "olen ampunut Harvialan saloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut."

"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi hevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä sisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin asettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä edellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en voinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo vakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja arvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin turhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää sitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini, ja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. — Sitä paikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla tapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui; vihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla ei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen elänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten kaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut."

"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien välissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein kierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä paikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan muurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin suureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu. Hyvän sihdin sainkin ja laukasin. — Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja hirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun laukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun nyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja vaipuvan sitten nietokseen."

"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta, tuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen, kauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken kaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä tarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi päivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli pois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan ja sitten vasta sydämeen tunkeutunut."

"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan halusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat pesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi että minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla. Niin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen kanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien menneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli mennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät samaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin saavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa säikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin koirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä kontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven itärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että mesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin läpipäästäville harjanteille. — 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja kyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin."

"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain vainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä. Vaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos se vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy valmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa oli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin veivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä pesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti kallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan vielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun ajaneet. — Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä samalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja sihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se ei nallia tappanut!"

"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi aivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat päästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea päätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. — Pimeä oli tuossa paikassa tulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja vieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa tuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni olisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en koskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista karhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin en ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut."

Hän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja kertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri hutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes kertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.

Muutamana päivänä kevättalvella tuli hänen luokseen eräs metsämies Tenhiälän kylästä. Oravaretkillään oli mies joutunut karhun pesälle. Väsyneenä hiihtämisestä istahti hän hangelle vähän huokaisemaan ja pisti piippuunsa; kun siinä hän istui ja katseli ympärilleen, huomasi hän miten lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä nietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli hän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä, kunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa karhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista laatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli Heinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie kertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui karhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin tavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin lähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo. Empimättä sieppasi Eero "Könnin" seinältä, sukset eteisestä, ja niin sitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita kinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero huomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon muodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy ojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain ampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen askeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että hänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei äännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina, varsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että taittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti toimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy toisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi tarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos kohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti kaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten pakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri vapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero "ammu, ammu!" — Kaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä. Työlääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun hanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen perästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt. — "Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet", sanoi hän, "niin ei se olisi koskaan pelastunut." — Seuraavana talvena ampui Heinäkangas Hattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi emokarhuksi.

Talon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea, jonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö hän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä olimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa viivyttäneet. Nauraen vastasi hän: "Jos metsissä vielä löytyisi karhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien miesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani saloilta."

Hän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua hengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo rohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi metsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin haavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen kaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa yhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.

P. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli häntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime kerralla kertoneensa.

Hän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa käsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.

"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa Harvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään; vaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä ohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina vapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään koskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla huomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut, ett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut. Metsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien soi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen askeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja selkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä olisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun tulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä, että se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä kuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu pesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on varjeltavat penikat. — Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni luovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni juolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen olevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio kapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt kuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi syltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni, kuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani pelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja penikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä puolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti urheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio vaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen olevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan siitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en uskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta syöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että luoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen kanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt naksauttelin pennut kuoliaaksi."

"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis heikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään, kuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. — Olipa aivan paraiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa."

"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni renki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli kulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan kuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen päähän. — Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä mäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti ruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi jo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin muutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi poloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja lähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita kertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' — Latatessani lähdin kontiota seuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis uudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle, ennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt kuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään, johon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä."

"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja Jussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia satoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet, emme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin kulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä molemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin yksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä se ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen kuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa paikalle. — Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen kaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja synkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta puunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani lahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo huomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun pyssyni suoraan alaspäin ojensin ja ammuin. Laukauksesta potkaisi pyssy taaksepäin niin kovasti että minä tuolta pyöreältä puunrungolta pudota rytkähdin suoraan karhun päälle. — Hirveästi örisi kontio ja puri minua sääriluusta aina lanteille ja kyynärluuhun saakka. Muistan vieläkin hyvin kuinka silloin epätoivossani potkin ja sätkin ja tavoittelin vyöltä veistäni, vaan luulenpa lopulta jo pyörtyneeni. Sittemmin kertoi isä, ettei monta minuuttia pamauksen perästä kulunut, ennenkuin Polle jo oli paikalla ja vihaisesti haukkuen hätyytti karhua. Kun he itse juoksujalassa kiiruhtaen saapuivat perille oli kontio jo kostonsa käyttänyt ja Pollen kovasti ahdistamana vitkalleen poistunut salolle päin. Kun suurella vaikeudella olin päässyt pois risukosta, sidoimme housujen päältä syvät haavani isän ja Jussin paidoista revityillä siukaleilla. Toisien kannattamana seurasin sitten karhun jälkiä, jotka menivät kylää kohden. Kun jonkun matkan olimme kävelleet, kuului Pollen haukunta likenevän ja äkkiä olikin kontio aivan edessämme. Kamalasti ärjyen yritti se hyökätä kimppuumme. Latingin olin ampunut kivääristäni; otin isäni isoreikäisen hirvipyssyn, sihtasin kitaan ja laukaisin, vaan savun hajottua olikin karhu jo kohoutunut kahdelle jalalle ja seisoi nyt ainoastaan muutamien askelein päässä meistä. Sieppasin Jussilta pyssyn ja silmänräpäyksessä laukasin. Karhu lynksähti paikalla takaisin neljälle jalalleen, vaan lähti taas Pollen ahdistamana verkalleen matkoihinsa."

"Suoraa päätä menimme nyt lähimmäiselle talvitielle ja isäni kanssa jäimme nyt Jussia odottamaan, kunnes hän kylästä toisi hevosen ja reen. Kotiin tai lähimmäiseen asuntoon en olisi jaksanut vaeltaa, ja jos yksin olisin ollut, niin elävänä en olisi Harvialan metsästä päässyt, jos ensinkään olisin päässyt sieltä. Kun Jussi hämärissä saapui hevosineen, oli Pollekin juuri äsken palannut ja minä otaksuin nyt että minä sitä sentään olin eloon jäänyt ja karhu kuollut. Pahasti kirventeli haavojani ja kuvettani pakoitti kovasti kotimatkalla."

"Seuraavana päivänä lähti isä katsomaan oliko karhu kaatunut. Työläästi sai hän Jussin seuraamaan mukanansa. Kehoitin heitä ottamaan hevosen ja reen mukaansa, arvelin karhun jo kuolleen. He seurasivat neuvoani, vaikka Jussi kovin epäili tokko karhua lyyjykään voi tappaa. Innolla esitti hän, että varmuuden vuoksi pyyhkäistäisiin pyssyjä harakan sydämmellä, joka hänen mielestään oli hyvä keino, kun pyssyä mieli tappavaksi saada. Kun ei yhtään harakkaa kuitenkaan ollut saatavissa, lähti Jussi vastahakoisesti matkalle. Kontio oli heillä reessä, kun jälkeenpuolisen palasivat. Isä kertoi, että he olivat tavanneet mesikämmenen lähellä sitä paikkaa, missä viime latingit olin ampunut. Se oli maannut vatsallaan ja sitten vasta, kun useita kertoja olivat kaukaa ampuneet ja viimeisen kerran aivan läheltä, uskalsivat he lähestyä sitä, ja huomasivatkin silloin sen olevan hengetönnä ja — kylmänä."

"Useita viikkoja olin vuoteen omana ja vasta lumen lähdön aikana ammuin seuraavan karhun."

Näin lopetti kertomuksensa tuo kunnioitusta herättävä karhun ampuja Eero Juhani Mikonpoika Heinäkangas. — Vielä myöhään illalla istuimme ja kuuntelimme hänen miellyttäviä kertomuksiansa vanhasta ja nykyisestä ajasta. Uuden ajan näki hän koittavan ja sydämmensä pohjasta uskoi hän voimakkaan hyveen vielä kerran voittavan. Kuolemaansa odotti hän samalla maapalstalla, jolla hän viime vuosisadalla syntyi; vaan levoton ei odotuksensa ollut. Kaikkien arvossa pitämänä ja kunnioittamana nautti vanhus elämätä, ollen kuitenkin valmiina lähtemään, kun määräpäivä tuli. Vuosittain raivaa ukko vielä omin kourin alaa uutisviljelykselle, vaikkapa ei itse saisikaan siitä satoa korjata, ja talven pitkän hän verkkojansa kutoo. Ennen olemme maininneet hänen viime syksynä ampuneen viisi metsoa.

Suomen talousseura on kunnioittanut tuota toimeliasta talonpoikaa ja rohkeata metsästäjää antamalla hänelle kunniarahan päällekirjoituksella: "Taito ja Toimi." Eero Heinäkankaasen sovitettuina voisivat nuo sanat merkitä: Tahto ja työ. Myöskin Suomen metsästysseuralta on hän saanut muistorahan. Vielä elämänsä lopulla tarkastaessaan tehtyjä metsästysurotöitään, varsinkin petoeläinten metsästystä, pitäen niitä määrättyinä elämänsä tehtävänä, jotka hänen oli onnistunut täyttää. Hänen omat sanansa olivat: "Voimallisen miehuuteni aikoina elähytti minua petoeläintenajoon tulinen halu ja tuntuipa kuin sisällinen tunne olisi vaatinut minua tuota haluani kestävyydellä täyttämään."

HÄMEEN METSÄSTYSSEURAN SUDENAJOT TALVELLA 1883.

Joulukuun keskipaikoilla saapui seudulle erään Hollolalaisen tilanomistajan toimesta kolme "lukashia." Itse ollen ahkera metsästäjä ja petoeläinten metsästyksen suosija jätti hän nämä harjautuneet ammattilaiset seudun metsämiesten käytettäväksi hävittämään susiparvea, joka oli näyttäytynyt kaupungin ympäristöllä.

Nimitys "lukashi" johtuu siitä, että eräs kuuluisa sudenajaja Pskovin läänissä Venäjällä oli nimeltä Luukas, joka kasvatti reippaat poikansa samaan ammattiin, johon hän itsekin oli antautunut. Monessa polvessa seurasivat hänen monilukuiset, miehuulliset jälkeläisensä kanta-isän jälkiä ja kutsuttiin heitä tämän mukaan lukasheiksi. Vihdoin tuli siitä ammattilaisnimitys huolimatta siitä, johtiko sukunsa mainehikkaasta Luukkaasta. Rikkaat tilanomistajat Venäjällä ylläpitävät maatiloillansa lukasheja suojelemaan metsästystä ja hävittämään vahingollisia eläimiä. Ennenkuin aloitamme tarkemman kertomuksen niistä metsästysretkistä, jotka Hämeen metsästysseura toimeenpani sudenajajiensa kanssa, tahdomme tarkastella, miten ajoa meidän pahinta petoeläintämme vastaan tähän saakka oli toimitettu.

Sudenajo oikeassa merkityksessään oli vähän tunnettu Suomessa ja pedot nähtävästi lisääntyivät. Ainoastaan sattumalta saatiin ammutuksi joku susi vahtia pitäessä ulos heitetyltä syötiltä taikka pyydettiin sudentarhoilla, kuopista, loukuilla tai myrkyllä. Pohjoisimmissa osissa maatamme harjoitetaan paljoa tehokkaampaa hävityskeinoa siten, että sutta ajetaan takaa suksilla. Pedolle ei anneta rauhaa syömään eikä juomaan; suksimies kiitää nopeasti kinoksella, jolla susi vaikeasti pääsee eteenpäin. Jos hanki kantaa loppuvat suden voimat kaikessa tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Jos ajaja väsyy, etsii hän lähimmäisestä asunnosta toisen harjautuneen hiihtäjän, joka vereksillä voimilla jatkaa takaa-ajoa kunnes suden voimattomuudesta täytyy pysähtyä ja se silloin tapetaan kirveellä tai keihäällä. Maan eteläosissa tarjoavat sitä vastoin tiheässä olevat tiet helpon tilaisuuden pakoon ja jälet kadottaa noilla useilla syrjäteillä.

Meidän metsästysseuramme samoin kuin yksityiset urheilijammekin olivat siinä luulossa, ett'ei susi voi tulla oikean metsästyksen esineeksi. Ne kesä-ajot, joita silloin tällöin toimeenpannaan, jäävät aina seurauksitta. Yksi ja toinen ammattimetsästäjä on löytynyt ja löytyy, joka ainoastaan tuloa tarkoittaen etsii sydänmaalta sudenpesän ja korjaa pennut, joista hän saa tapporahat, vaan emäsutta ei hän tahdo ampua, sillä "lypsävää lehmää ei pidä teurastaa." Täällä Hämeessä kerrotaan sellaisesta "metsästäjästä", joka oli ulottanut ajatuksensa omasta edustaan niin kauas, että hän parittelun aikana oli varovasti ajanut emäsuden yli rajan toisesta pitäjästä toiseen, jossa sudenpennuista maksettiin korkeampi tapporaha, ja sitten vartioinnut sitä, niin kauan kuin lumi oli maassa, ettei se vaan päässyt palaamaan takaisin.

Tuo jo vanhastaan tunnettu tapa, että talvi-iltoina ajellaan porsas reessä ja jälessä viilevä sikoläätin pahnoilla täytetty säkki tai lammasnahka, onnistuu harvoin ja käy usein kirottavaksi eläimen rääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoin pitelemään porsas-raukkaa, joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ell'ei sitä kiusata naskalimen pistoksilla tai muilla tavoin.

Lukasheilla on tapana varhain kesällä etsiä sudenpesiä siten, että niillä seuduilla, joissa niitä mahdollisesti on, auringon laskiessa tarkasti kuuntelevat erottaakseen naaraan ulvontaa, kun se lähtee pesältään; he merkitsevät sitten linjan osoittamaan suuntaa, josta ulvonta kuului. Aamusella odottavat he taaskin sopivan matkan päässä — esimerkiksi virstan päässä edellisestä paikasta saadakseen kuulla emän ulvovan pesälle takaisin palatessaan. Myöhään seuraavana iltana, kun jo voi ajatella sen menneen ruokavarojen hankintaan, lähtee nyt kaksi metsästäjää kukin omalle määrätylle suunnalleen ja niillä paikoin, missä he toisensa tapaavat, tulee pesänkin löytyä. Hiljaa kuten emäkin ulvovat he nyt ja heidän lähestyessä pesää vastaavat pennut, jotka toinen metsästäjistä nopeasti korjaa pois. Sillä välin kuin toinen hyvin kätkeytyy ja äännetönnä odottaa emäsuden tuloa, jolloin hän ampuu sen. Myöhemmin kesällä, kun penikat jo ovat varttuneemmat, jättää koko perhe pesän ja retkeilee vanhempiensa johdolla saaliin haussa. Moni köyhä torppari kadottaa silloin ainoan lehmänsä tai hevosensa taikka kaikki lampaansa, ja silloin täytyy sammuttaa tuli takasta ja omaisineen lähteä talostaan ja kodistaan. Näinä vuoden aikoina metsästävät lukashit susia siten, että penikkain vikinää jälitellen houkuttelevat emän luoksensa ja ampuvat sen, sen jälkeen houkuttelevat he pennut ja vihdoin uroonkin matkimalla naaraksen ääntä, jollei heidän onnistu täten saada viimeiksi mainituita houkutelluiksi pyssynkantamalle, voivat ajomiehet heidän vastauksiensa johdolla kiertää ne ja huutaen ajaa ne joitakuita asetettuja ampujia kohden. Sudenajo talvella, niinkuin lukashit sitä harjoittavat, tapahtuu siten, että suden jälkiä seuraamalla kierretään siihen metsään, jossa he yöllisen retkensä jälkeisenä päivänä oleskelevat. Jos hukat ovat saaneet jonkun saaliin ja syöneet itsensä kylläisiksi, eivät ne kovin kauas mene ennen kuin jo pysähtyvät johonkin viitakkoon, jossa ne rauhassa makailevat päivän ja useinpa vieläkin kauvemmin. Silloin voidaan ne kiertää jokseenkin pieneen kehään, kun vain seutu on sopiva ja lumi niin pehmeää, ett'eivät kiertäjäin askeleet kuulu. Nyt toimitetaan tavallinen kierroksen ajo, jolloin on vaarin otettava, että metsästäjät ensin asetetaan alle tuulen, ja vasta sitten ajavat samalla aikaa molemmin puolin metsästäjäriviä niin pian ja hiljaa kun mahdollista muodostaa kehän ja alkaa huudella. Kaksi ensimmäistä ajomiestä molemmin puolin likinnä ampujariviä seisovat koko ajan hiljaa, eivätkä huuda, vaan viheltelevät ja taputtelevat hiljaa kämmeniään. Jollei ajon keskus ole tullut asetetuksi suoraan linjaan, vaan on kiertäessä käytetty teitä — tai jotakin muuta luonnollista rajoitusta — ja kierros tullut kulmikkaaksi taikka käy kiertelevissä kaarissa, niin pitää ajomiesten niin pian kuin mahdollista yhtäläisesti huudellessa muodostaa linja tai tasainen kaari. Sivuilla olevien ajomiesten tulee lakkaamatta huudellen aivan hiljalleen ja ajon pohjukasta tulevien huutojen johdolla vähitellen vetäytyä ampumalinjan sivulle samalle puolelle, jolla he itsekin ovat. Jokaisen ajomiehen tulee voimainsa mukaan kiventää huutojansa, jos susi lähestyy, ja koettaa kaikenlaisilla rajuilla liikkeillä säikyttää se kierroksen sisäpuolelle päin. Metsästäjät ovat asetettavat tarkan harkinnan mukaan, niin että ne paikat tulevat ensi sijassa varmistetuiksi, joissa susi puiden ja pensastojen suojassa helpoimmin pääsee pakenemaan. Jo ennen huutoja tulee jokaisen ampujan olla hyvin kätkössä, ja pysyä hiljaa sekä liikkumatonna, huomio jännitettynä ja valmiina laukaisemaan nopean ja tarkan luodin; sillä ajoa järjestettäessä voi tapahtua, että susi eli sudet tulevat säikäytetyiksi ja juoksevat pyssymiesten luo, ennenkuin huutoja on aloitettukaan.

Mielellään käyttää perehtynyt metsämies sen ajan, jonka saa odottaa, tyystin tarkastaaksensa ympäristöä pyssynkantamalle ja mittaillakseen matkojen pituutta eri paikkoihin, ja tekee samalla useita huomioita, ehkäistäkseen kaikki susien näyttäytyessä mahdolliset odottamattomuudet ja huolimattomat laukaukset. Jos useita hukkia tulee samalla kertaa, niin tarvitaan suurinta mielenmalttia. Varma ja harjautunut, hyvällä kiväärillä varustettu metsästäjä tietää aina miten hänen luotinsa on sattunut ja onko susi vaarallisesti haavoitettu; hän ei menetä toista luotia samalle sudelle, vaikka se jatkaisikin pakoaan.

Niin sitkeähenkinen kuin susi onkin, ei se sentään voi pitkiä matkoja paeta, kun ruumiissaan kerran lienee karkeita luotia, ja jälet vievät aina sille paikalle, jossa se on kaatunut ja heittänyt henkensä. Monesti tapahtuu, että siihen on käynyt useita hyvin tähdättyjä luotia tavallisen matkan päästä, mutta sittenkin on se pakoaan jatkanut; vaan muutamien kymmenien askelten päässä kaatuu se kesken hyppyjään hengetönnä kentälle. Ainoastaan hyvin likeltä laukaistessa on syytä epäillä ampuneensa hongikkoon, jollei se paikalla laukauksen jälkeen kaadu; sellaisen matkan päästä ampuu helpommin hunnikolle, ja kun pienet luodit pienenlaisessa ympyrässä sattuvat otukseen, tulee sen paikalle kaatua. Levollisella mielenmaltilla tulee innokkaan metsämiehen ampua toinen laukaus, sillä hutiloiminen ja kiivaus tuottavat usein ikävän muiston päin tuuleen menneestä laukauksesta, varsinkin jos se tuota vihattua hukkaa tarkoitti. Yhtä paljo suututtaa sekin, kun jälestäpäin huomaa laskeneensa molemmat latinkinsa yhteen suteen saadakseen sen paikalle kellistymään, sen sijasta että olisi voinut tappaa kaksi, jos ensimmäisen olisi antanut hetkisen paeta varmaa kuolemaansa. Vielä toisenkin kokemuksen saamme sudenajosta talvella. Vaikka sudet tavallisesti heti pakenevat ajoa suoraan ampujia kohti, tapahtuu useinkin, että ne ikäänkuin suurempaa vaaraa aavistaen rauhallisella puolella, ainoastaan pakosta ja viimeisellä hetkellä esiintulevat ampujain riville sittenkuin jo ovat useita kertoja koettaneet pyrkiä ajon lävitse. On sen tähden tarpeellista seistä yhtä hiljaa ja tarkkaavaisena, vaikka ajo olisikin tullut jokseenkin likelle ilman että mikään susi olisi näyttäytynyt, samoin tulee myöskin seista hiljaa ja äänetönnä suden kaadettuansa, jos useita olisi sattunut olemaan kierroksessa. Myös voi tapahtua, sitten kun kaikki sudet jo ovat ammuttu, että kettu pistää esiin nenäkkään kuononsa ja kaadetaan.

Suomessa kuten koko Euroopassakin ei ole kuin yksi susilaji. Mustia susia, joita toisinaan tavataan parveissakin — viime vuosina on sellaisia nähty Ahvenanmaalla — ei pidä sekoittaa Pohjois-Aasiassa ja euroopalaisen Venäjän koillisessa kulmassa kotiutuueisin mustiin susiin (Canis Lycaon), vaan ovat katsottavat joksikin toisintolajiksi samoin kuin valkeat sudetkin, joita harvassa tavataan pohjan perillä.

Skandinaaviassa ja Suomessa lienee susi suurempi kuin heimolaisensa etelä-Euroopassa. Edempänä on erään tänä talvena ammutun suden mitta ja painomäärä ilmoitettu; se onkin suurimpia tähän saakka tavatuista. Voimakasta hammasriviä, karkeatekoista luurankoa ja paksua kaulaa tarkastaessa voi käsittää mahdolliseksi, että susi voi, seitsenvuotias lapsi kidassaan, paeta metsään. Susi on kaikkien eläinten vaarallinen vihollinen, niin hyvin pienimpien lintujen, joiden pesät se hävittää, kuin suuren hirvenkin. Näkee useinkin hevosten takajaloissa melkoisia arpia, joiden kohdalta susi on lihakappaleen haukannut. Kengitetyt hevoset puolustavat kyllä itsensä, varsinkin jos niitä on useampia, se onkin jo vanha satu, että ne asettautuvat piiriin päät sisään päin ja asettavat turvattomat varsat sen keskelle. Vanhoille saduille annettakoon oma arvonsa. Metsästysretkistänsä Ruotsissa kuuluisa englantilainen Lloyd kertoo kerran susiparven repineen karhunkin. Lämpimämmissä maissa lienee susi vieläkin rohkeampi ja julmempi, sillä kerrotaanpa ett'eivät matkustajat uskaltaneet kulkea eräillä tienoilla muuten kuin aseilla varustettujen ratsastajien suojassa.

Niinä aikoina kun sudet etsivät itselleen pesää, jossa sittemmin huhtikuun lopulla tai toukokuun alussa synnyttävät poikasensa, vetäytyvät ne jylhimpiin asumattomiin metsiin; mutta syksympänä kun pennut ovat jo hiukan varttuneemmat, alkaa niiden retkeilyt ja talveksi kokoontuvat ne usein suuriin joukkoihin ja viljellyillä seuduilla tekevät tuhoa sitä uskaliaammin mitä kovemmaksi pakkanen kiihtyy. Useimmat kotieläimet ovat tänä vuoden aikana huoneissa varmassa turvassa, ja ainoastaan jonkun sian voivat ne yksinäisistä taloista siepata kitaansa ja paeta metsään; vaan uskomattoman paljo koiria ne sen sijaan saavat talvisina aikoina saaliikseen. Huomioon pantavaa muuten on, että ne niin harvoin kesäisillä ja syksyisillä metsästysretkillään hätyyttävät koiria; sellaista tapahtuu kuitenkin, vaan useammin seuraavat ne niitä jälessä uskaltamatta sentään tehdä hyökkäystä, kerrotaanpa muutamilla seuduilla Venäjällä ja Puolassa löytyvän erityisiä koiria juuri sutten ajoa varten. Eräs niistä lukasheista, jotka ovat osaa ottaneet näihin muistoonpanojeni aiheina olleihin metsästyksiin, kertoi muutamalla venäläisellä tilanomistajalla, jota hän oli palvellut, olleen kaksi koiraa, jotka karhunajossa useita kertoja olivat tappaneet karhun sen pesästä hyökätessä.

Ei liene ollenkaan epäiltävää, että susi ja koira toisinaan ovat unohtaneet synnynnäisen vihollisuutensa ja paritelleen; vaan sikiöt tulevat hedelmättömiksi. Luotettavat omin silmin nähneet todistajat kertovat eräänkin tapauksen, jolloin koira ajoi naaraskettua, joka taas aina koiran likelle tullessa mitä liehakoitsevimmilla liikenteillä sai sen lauhtumaan ja houkutteli sen lemmenosoituksiin; naaraskettu lähti kuitenkin aina kohta pakoon, jolloin koira vihaisesti haukkuen seurasi sitä, kunnes luoti sen vihdoinkin kaasi. Susi on nähtävästi lähemmin sukua koiran kuin ketun kanssa. Tuo vanha sananparsi "omaiset ne pahimmat ovat" toteutuu parhaiten susissa. Tämän talven metsästysten aikana on omaistensa raaka saaliinhimo tuottanut surman kahdelle sudelle. Molemmilla kerroilla oli etupuoli koskematon.

Kettu on suuressa arvossa viisaudestansa ja taidostansa pelastautua tukalimmistakin tiloista; mutta eipä hukka suinkaan ole siinä suhteessa sukulaistaan huonompi. On huomattu vasta laitetusta sudentarhasta tavallisesti ensi vuosina saatavan useampia näitä eläimiä, vaan sittemmin muutamiin vuosiin ei yhtään, kunnes kaikki peräänkatsanto on heitetty sikseen ja portit useita vuosia olleet auki; jos silloin sudentarha on uudelleen kuntoonpantu ja varustettu haaskalla, voi sillä ehkä saada hengiltä muutaman nälkäisen hukan. Tämä seikka näyttää juuri todistavan suden selittämätöntä taitoa oivaltaa viekkaan paulan ja siitä ilmoittaa lähellä asuville sukulaisilleen. Sudessa on suurin varovaisuus yhdistynyt ihmeteltävään uskaliaisuuteen. Yön pimeydessä käyskelee se talojen ympäristöillä ja tutustuu paikallisoloihin, jotka tilaisuuden sattuessa voivat olla eduksi hänen saaliinhimolleen. Monta vuotta sitten tapahtui kerran Karkun pitäjäässä, että susi sieppasi koiran kahden asutun tuvan välisestä eteisestä, varhain iltasella, kun valkea vielä paloi molemmissa tuvissa. Usein käyttävät sudet viekkautta ja väijymystäkin. Samalla kartanolla näki kotiväki muutamana päivänä iltahämärässä, miten talonvahti vihasesti haukkuen vähitellen poistui kartanolta; haukkuminen herätti heidän huomiotaan, ja nyt näkivät he suden, joka vähän matkan päässä vetäysi metsään koiran edestä. Aidan nurkkauksen taa tultuaan hyökkäsi eräs toinen väijyksissä ollut susi koiran niskaan ja samassa silmänräpäyksessä kääntyi toinenkin toveri täyttä laukkaa avuksi. Koiran kohtalo oli ratkaistu. Löytyy tapauksia, jolloin, koira tuollaisista taisteluista on voittajana eronnut. Eräällä Päijänteen saarella hyökkäsi kartanolla olevan koiran kimppuun useita susia. Kun talonväki, ankarasta haukunnasta jotakin peläten, tuli ulos, lähtivät sudet pakoon; mutta sen suden, joka viimeiseksi yritti hypätä kartanon ympärillä olevan kivimuurin yli, veti tuo vahva ja uskalias koira kerran toisensa jälkeen alas muurilta, kunnes ihmiset ennättivät apuun ja korennolla tappoivat suden.

Sudella on erinomaisen tarkka vainu ja terävä näkö, aukeilla paikoilla on se rohkeampi kuin metsässä ja tekee kotieläimille vähemmän vahinkoa kesällä kuin syksyn lopulla ja talvella. Kun susi tulee haavoitetuksi ja kipeäksi myrkystä tai jotenkin muuten, syövät kumppalit sen suuhunsa, ahmien ensi palakseen sisukset; tavallisesti palaavat he muutaman päivän jälkeen eivätkä vihdoin jätä karvoja tai luunsipaleitakaan jälelle. Mahalaukku ei vain näytä kelpaavan niille.

Suden jälet ovat koiran jälkien kaltaiset, mutta paljoa suuremmat ja leveyteen verrattuina hiukan pitemmät. Takajalkojen etuvarpaissa on vahvat kynnet, jotka kovimmallakin maantiellä jättävät lumeen selviä reikiä. Käydessään astuu se takajalalla etujalan askeleihin, ja kun useita susia seuraa toisiaan astuvat ne aivan samoihin jälkiin; mutta jos ne ovat juosseet tai laukanneet, voi kuitenkin jälistä eroittaa niiden luvun. Syvässä lumessa kiivaasti laukatessaan uppoaa se syvempään kuin kävellessä, jonka tähden se lumisina talvina mielellään vetäytyykin teille; sellaisissa tapauksissa syö se myös saaliinsa mieluummin keskellä tietä. Susi on huolimatta hänen raaoista tavoistaan kuitenkin seuraa rakastava eläin. Talvilla kulkevat ne suurissa parvissa, eroavat toisinaan ja itse kukin samoaa saaliin etsintään, vaan sittemmin ne taas yhtyvät toisiinsa. Suvi-ilmoilla pysyttelevät ne yksissä kohdin ja voidaan helposti kiertää, jos ilma on äkkiä kovasta pakkasesta muuttunut suojaiseksi. Ne eivät mene mielellään raadolle, ell'ei kova nälkä heitä siihen pakota, ja ne näyttävät voivan olla ruo'atta monta päivää; sen sijaan syövät ne vatsansa ihan pullolleen, kun kerran saaliille pääsevät.

Otaksutaan yleisesti suden, joka kerran on maistellut ihmisen lihaa, haluavan sitä, ja tämän halun sanotaan menevän perintönä jälkeläisillekin. Harvoin on kuultu, että susi yhden lapsen siepattuaan ei olisi useampia tuollaisia hirmutöitä tehnyt perästä, kahdenkymmenen luvun loppupuolella ryöstivät sudet yhdeksäntoista lasta Ruotsissa Gefleborgin läänissä; muutama vuosikymmen sitten kulki Kivennavan pitäjäässä Viipurin lääniä samanlainen surullinen huhu ja kaikilla on varmaankin tuoreessa muistossa nuo lukuisat lastenryöstöt Turun seuduilla.

Juuri nuo kauhistuttavat sanomat "taaskin on susi syönyt lapsen", nepä ne vihdoinkin saattoivat hallituksen, sen jälkeen kun korkeat palkkiot olivat näyttäyneet voimattomilta, kutsumaan muutamia lukasheja Venäjältä. Nämä tappoivat majuuri Thuringin johdolla useita susia talvella 1881-82 niillä tienoilla, joilla nuo hirveät lastenryöstöt olivat tapahtuneet. Sittemmin ei ole yhtään tuollaista tapausta enää kuulunut.

Yksi lukasheista sijoitettiin Evon metsähoito-opistoon ja kolme Hollolaan ennen mainitun tilanomistajan luo. Viime syksynä kuului lukuisia valituksia susien tuhotöistä Hämeenlinnan ympäristöllä, ja lumen tultua huomattiin kahdeksan eli yhdeksän suden jälet, jotka osoittivat susien samoilleen varsinkin Janakkalan ja Vanajan pitäjissä.

Läänin kuvernööri esitti hallitukselle, että rahoja määrättäisiin sutten hävittämistä varten ja hänen välityksellä asetettiin Hollolan lukashit hänen käskynsä alaisiksi.

* * * * *

Lukashit Iivana Paklja, hänen nuorempi veljensä Vasiili ja Iivana Gavrilovits saapuivat joulukuun 14:nä päivänä Hämeenlinnaan. Valtioavun hoito uskottiin Hämeenlinnan pataljoonan upseereille. Näiden mukana oli nyt ajoväkenä muutamia kymmeniä sotamiehiä ja kaksi ensin mainituista lukasheista. Koko viikon kesti metsästystä laajalti samoillessa ja innokkaissa toimissa, ilman että lukashein kuitenkaan onnistui kiertää petoja. Myönnetyn virkavapauden ja runsaan rahamääräyksen loputtua palasivat niin hyvin upseeristo kuin miehistökin kaupunkiin. Vaikeuksia viikon ajalla lisäsi kova pakkanen, jonka kestäessä sudet olivat myötäänsä liikkeessä.

Päivää myöhemmin sotilasajon lopettamista Janakkalan pitäjäässä onnistui lukashi Jaakkiman, joka metsänhoito-opistolta muutamain metsästäjäin kanssa oli tullut seudulle, jossa äsken mainittu ajo juuri oli lopetettu, kiertää koko susilauma. Muutamain harvojen metsästäjäin ja ajomiesten kanssa toimeenpantiin ajo ja kaksi sutta ammuttiin. Seuraavana päivänä kierrettiin pedot uudelleen ja onnelliset ampujat tappoivat taaskin kaksi. Parvessa arveltiin jälellä olevan vielä 4 tai 5. Tarkka kertomus näistä jahdeista olisi varmaan sekä huvittava että opettavainen, mutta koska muistoonpanija otti osaa ainoastaan niihin, jotka sen jälkeen aloitettiin, voimme ainoastaan niistä tässä antaa tarkemman selityksen.

Ihan uudenvuoden päivän illalla kokoontui Hämeenlinnan metsästysseura, syystä että kolme äskenmainittua lukashia oli muutamiksi viikoiksi annettu seuran käytettäviksi, jos niin pitkä aika todella tarvittaisiin sutten hävittämiseen seudulta. Viisitoista metsästäjää ilmoittausi haluavansa lukashien johdolla ottaa osaa suden ajoon; jos ne saataisiin kierretyiksi, kutsuttaisiin tarpeellinen ajoväki lähimmistä kylistä.

Päivän valetessa tammikuun 2:na päivänä matkusti koko seurue kaupungista. Viime päivinä ei ollut mitään ilmoitusta susista saapunut ja summittaisin ohjattiin matka Katumaanjärvelle ja pitkin metsäteitä sinne tänne eri suunnille, kunnes kaikki osanottajat saapuivat Turengin kylään. Sieltä matkasivat kaikki yksissä koilliseen päin Sääjärven torppaan saman nimisen järven rannalla, jossa nyt levähdettiin päivällisten aikaan ja hevosia syötettiin. Sen jälkeen jatkettiin vakoojaretkeä ensin Kankaan kylään Hämeenlinnan ja Viipurin teiden risteyksessä ja sitten Harvialan metsien halki takaisin Sääjärvelle. Täällä järven läheisyydessä tavattiin nyt melkein tuoreet suden jälet; mutta silloinpa oli päiväkin kulunut ja kaikki toimeenpiteet täytyikin lykätä seuraavaan aamuun. Yötä oltiin torpan pienessä tuvassa, johon nyt paitse torpanväkeä piti mahtua 15 metsästäjää, 3 lukashia ja 8 kyyditsijää.

Tähän vuoden aikaan laskeutuu aurinko muutamia tuntia jälkeen puolen päivän; mutta pitkä, pimeä iltapäivä ei piisaanutkaan kaikkien kerrottavien ja kuunneltavien metsästysjuttujen ja hauskojen historiain kertomiseen. Vielä myöhään illalla oli mieli erittäin virkeä ja toiveet milteipä kasvaneet. Olihan löydetty suden jälet, oli käytettävänä 3 lukashia, jotka miesikänsä olivat susia tappaneet, ja koko seuruehan oli sitä paitse juuri tätä varten täällä.

Aamulla ennen päivän koittoa menivät lukashit jälkiä etsimään ja susia kiertämään, Jokseenkin kova lumen tulo alkoi päivän valetessa. Metsästäjät tarkastivat kivääreitään ja ampumavarojaan ja valmistausivat liikkeelle lähtöön odotellessaan lukasheja heti tulevaksi ilmoittamaan, että sudet olivat kierroksessa. Aika kului yhä enemmän päivemmäksi ja sitä varmemmiksi tulivat vilkasverisemmät siitä, että kierrosta parast'aikaa hommattiin; mutta päivällisten aikaan palasivat lukashit mitään jälkiä löytämättä. Eilen illallakin nähdyt jälet oli lumi peittänyt. Moni alkoi aavistaa sudenajon sentään olevan jotensakin vaikean ja miettiä, että päiväkausi voi kulua ilman että yhtään sutta saadaan. Koko seurue istahti nyt rekiin ja niin sitä sitten kulettiin laajoilla samoiluretkillä koko päivä, kunnes pimeässä vihdoinkin saavuttiin Pietilän tilalle, 8 virstaa Hämeenlinnasta Turenkiin menevän tien varrella. Täällä sanoi talonisäntä varemmin päivällä nähneensä suden jälet noin pari virstaa talosta. Muutamia metsästäjiä meni lukashi Iivana Pakljan ja isännän kanssa tarkastamaan asianlaitaa ja lyhdyn valossa huomasivatkin he suden jälet, jotka tulivat metsästä ja menivät metsätietä pitkin. "Lukashi" nousi korkealle harjulle ja laski sieltä kotvasen mitä kauneinta suden ulvontaa. Ensi kerran kuulimme tätä matkivaa sudenääntä. Lienee hyvin vaikeaa tähän vuoden aikaan saada sudet vastaamaan, eikä se tälläkään kertaa onnistunut. Ulvomisen tarkoitus olikin vaan pidättää seudulla se, jonka jälet olimme löytäneet, ja houkutella muitakin parvesta.

Osa metsästäjistä matkusti nyt kaupunkiin nukkuakseen omilla vuoteillaan; toiset nukkuivat Pietilän tilalla yönsä. Siellä opettelimme koko illan lukashin johdolla ulvomaan.

Päivän sarastaessa lähtivät Paklja ja Gavrilovits metsään, lähettivät Vasiilin ajamaan Turengin seudulle ja käskivät sotkea pois kaikki teiden vieruksilla löytyvät sudenjälet, sillä Paklja oli saanut kuulla että lukashi Jaakkima Evon metsähoito-opistolta oli tullut seudulle. Tämän kateellisuuden synnyttämän toimeenpiteen saimme vasta myöhemmin tietää; mutta kun häntä ankarasti siitä nuhtelimme, kielsi hän koko jutun. Hyvissä ajoin aamulla saapui kaupungista useita metsästäjiä. Ilma oli kaunis ja kylmä; kaikkia elähytti aavistus, että nyt siitä jotakin tulisi. Iivana Paklja palasi kello 11 ja ilmoitti suden olevan kierretyn virstan päässä talosta. Hän pyysi toimittamaan ajoväkeä kiireimmiten ja sanansaattaja lähetettiinkin hevosella heti lähimmäisiin taloihin. Puoli tuntia myöhemmin oli 23 miestä koolla ja nyt piirsi Paklja kinokseen kartanolla kartan kierroksesta. Hän puhui ainoastaan venättä ja hänen neuvonsa metsästäjille ja ajoväelle käänsi eräs metsästäjistä suomeksi ja ruotsiksi. Jo marssin alusta oli tupakanpoltto ja puhelu kielletty, kierrokselle saavuttua asetettiin nuo 13 metsästäjää pitkin erästä metsätietä 40 askeleen päähän toisistaan Pakljan jo etukättä osoittamille paikoille, niin että joku pensas oli jokaisen edessä suojana. Ajoväki sijoitettiin paljoa harvempaan ja niitä kahta miestä, jotka olivat ampujariviä lähinnä, kiellettiin huutamasta, ennen kun susi näyttäytyi tai ajo läheni. Juhlallinen oli tuo hetki ennen ajon aloittamista. Ilma oli ihana, raitis ja niin sanoakseni puhdas pohjoismainen talvi-ilma, joka on niin tuttu meille kaikille. Ei ääntäkään kuulunut tuossa lumoavassa, hopealle hohtavassa metsässä. — Nyt se kerralla ratkesi. Kelpo Iivana Gavrilovits päästi karaistuista keuhkoistaan pitkän huudon, joka koko ajon kertomana mahtavana jymynä salojen kaikujen lisäämänä vyöryi eteenpäin valtavissa äänenlaineissa. — Muutamia minuuttia kului tässä kummallisessa mielenvirityksessä — pau! — muutamia silmänräpäyksiä pau! — taas hetkinen — pau! — ja vieläkin kaksi laukausta. Metsästyksen innosta sykkivin sydämin seisoimme siinä ääneti ja hiljaa kuunnellen ajoa, joka muistutti satuperäisten jättiläisten korottamaa sotahuutoa. Vähitellen, mitä lähemmäksi se tuli, väheni sen voima, yksi ja toinen luminen olento siinti valkeassa metsässä, ja nyt kiirehtivät kaikki ammutun suden luo. Siinä syntyi oikein hauska näytös, kaikki puhelivat yhtä aikaa, nauroivat tyhjälle ja tunkeusivat nostelemaan ja katselemaan hukkaa, joka makuupaikallaan lepäsi ja katsoa tirrotti vinokulmaisilla silmillään taivasta kohti. Lukasheille hurrattiin ja hurrattiinpa sudellekin, jota tehdessä kaikkien punaposkisten huurrepartaisten kasvot loistivat tyytyväisyydestä hymähdellen. Niin kannettiin sitten susi riemusaatossa Pietilän tupaan, jossa se sijoitettiin keskelle lattiaa ja sen ympärillä tanssittiin, kunnes kaikki metsästyspullot olivat tyhjennetyt.

Päivän voittoriemua lisäsi se seikka, että kaadettu peto oli naaras. Toiset arvelivat sen olevan vanhan, toiset nuoren; joka tapauksessa oli se naintikelpoinen ja olisi keväällä synnyttänyt kokonaisen poikueen pahanilkisiä nulikoita.

Ennen lähtöä myytiin huutokaupalla susi, josta tapporahat tulisivat joka tapauksessa lankeamaan metsästysseuralle. Ensimmäinen huuto oli 15 markkaa, joka vastasi sen oikeaa arvoa; sitten korotettiin tarjousta vähitellen 40 markkaan; mutta kun tuli selville, ett'ei aikomus ollut tehdä ostoa yksistään oston tähden, nousi jalo kilpailu metsästysseuran hyödyksi, ja tuossa hetkessä nousi huuto 200 markkaan. Vasara putosi erään metsästysseuran innokkaimman jäsenen hyväksi.

Kello 2 päivällä palasi koko jahtiseurue takaisin kaupunkiin, jossa uutinen tapetusta hukasta nopeaan levisi ja houkutteli joukottain katselijoita. Iltasella kokoontui seura viettämään päivän voittoriemua ja päätti kaikella innolla jatkaa ajoa, niin kauan kun yksikään susi tavattaisiin seudulla.

Seuraavana päivänä matkusti 12 metsästäjää lukashein kanssa etsimään jälellä olevan parven jälkiä, vaan löytämättä mitään tulivat he illalla takaisin. Seuraavana aamuna tuli sana, että Miemalassa oli susia nähty ja usea metsästäjä lähti kohta liikkeelle. Jälet löydettiin ja seurattiin niitä kauan, ensin tietä Murilaan käsin ja sitten metsäteitä Alajärvelle, vaan minkäänlaisia hyppyjä tien syrjälle ei löydetty ja lopulla katosivat jäletkin kerrassaan. Meidän huomaamattamme olivat sudet poikenneet jollekin tielle. Vasta pimeän tultua palasivat metsästäjät kaupunkiin, voimatta antaa minkäänlaista ehdotusta huomispäivän varalle.

Nyt meni noin kaksi viikkoa, joiden kuluessa oli kymmenisen metsästäjää joka päivä ulkona lukashein kanssa, vaan mitään ei kuitenkaan saatu aikaan. Usein erehdyttivät meitä maaseuduilta tulleet väärät ilmoitukset ja toisinaan kerrottiin, että jollakin määrätyllä paikalla oli muka nähty susi; mutta kun tulimme perille, löysimmekin vain vanhat ilveksen jälet, joita monta päivää sitten olimme seuranneet; toisinaan oli jäniksen jälkien suhteen erehdytty tuossa paksussa ja löysässä lumessa. Kerran muuttui kaksi sutta, jotka muka oli nähty 24 virstaa kaupungista, vanhoiksi ilveksen jäliksi. Eräs talonpoika ilmoitti muutamana päivänä löytäneensä karhun jälet Kontuvuoren sydänmaassa. Kaksi metsästäjää lähti heti tuolle pitkälle matkalle ja todellakin löysivät he vanhat lumen peittämät jälet, jotka kyllä voivat olla karhunkin jälkiä. He seurasivat niitä ja tapasivat ulostuksia. Tämä kummastutti heitä, koska kontio tähän vuoden aikaan ei syö mitään ja hänen vatsansakin on tyhjä; mutta kuitenkin ottivat he jätteet mukaansa kaupunkiin, jossa ne apteekissa tutkittiin ja huomattiin olevankin — reikäleipää. Koko ajan oli ilma kylmä ja taivas kirkas, lunta oli paksulta ja löysää. Sudet pysyttelivät lakkaamatta teillä, jossa jälkiä oli vaikea seurata. Toisinaan ryöstivät ne ruo'akseen koiran peninkulman päässä toiselta puolen kaupunkia, toisinaan taas peninkulman päässä sen vastaisella puolella; vaan sanoma tuli aina muutaman päivän liian myöhään, sillä ainoastaan edellisen yön jälkien mukaan voidaan takaa-ajoa ja kiertämistä toimittaa.

Nämä retket olivat kuitenkin jotensakin huvittavia kauniilla ilmalla. Moni ei tuntenut maaseutua; mutta vähitellen tunsivat kaikki samoiluretkiin osaa-ottaneet metsästäjät jokaisen töllinkin laajalti ympäristössä. Usein viivyttiin monta tuntia jossakin tuvassa, sillä välin kun lukashit olivat ulkona vakoilemassa ja kiertelemässä. Toisinaan tavattiin ennen näillä seuduilla kuuluisaa siivottomuutta ja huonosti hoidettuja asuinrakennuksia; mutta useinkin saimme aterioida pulskassa tuvassa, josta ahkeruus ja järjestys olivat luoneet hauskan kodin, ja jonka suurella, avonaisella liedellä roihuvalkea räiskyi ja talon kaunis tytär päivänpölyssä istui kehräten akkunan ääressä; tuohiastiassa akkunalla hoidettiin pippurilanttua ja lemmenkukkia, jotta ne sitten ajan tultua tarjoisivat kukkia ja lemuansa. Ruokahalu oli hyvä, eväsreput avattiin ja ystävällinen emäntä kantoi kulhollisen höyryäviä kuoreltaan halkeilevia perunoita. Rattoisesti jutellessa ja naisten kanssa kohteliaasti leikkiä laskien syötiin hyvä ateria, ja siihen juuri tulivat lukashit tyytymättömän näköisinä kun eivät muuta olleet löytäneet kuin vanhoja jälkiä. Ryyppypikari päällispalan kanssa sai heidät kuitenkin paremmalle tuulelle, ja niin sitten kaikki miehet rekiin ja taas ulos ravakkaa vauhtia. Useinkin tavattiin viime-öiset jälet niin myöhään, ett'ei mitään sinä päivänä voitu toimittaa. Paklja ulvoi silloin kuutamolla muutamia värssyjä, täten rukoillen susia jäämään paikoilleen aamuun saakka.

Tämä metsästämisen tapa huomattiin nyt pidetyssä neuvottelussa liian kalliiksi ja vaivalloiseksi. Sen tähden päätimme että vast'edes ainoastaan muutamat harvat metsästäjät seuraisivat lukasheja, ja jos jotakin toivetta tulisi metsästyksestä niin hyvissä ajoin päivällä ja niin likellä kaupunkia, että metsästäjät ennättäisivät saapua paikalle, pitäisi viesti lähettää, vaan kiertäminen ja ajo tulisi kaikessa tapauksessa siekailematta toimittaa. Tammikuun 22 päivänä toimeenpantiin sellainen ajo Katumaanjärven takaliston metsissä kahta metsästäjää kohden, vaan sudet pujahtivat läpi ajon. Pari päivää sen jälkeen olivat lukashit yksin ulkona, ja kiersivät illan hämärässä kolme sutta, joita niinä päivinä oli seurattu. Tuo tapahtui Sammon torpan tienoilla Alajärven rannalla. Oli liian myöhäistä lähettää sanaa kaupunkiin, ja turhan yrityksen teki Vasiili, joka huudolla koetti ajaa petoa Pakljaa ja Iivana Gavrilovitsia kohden.

Muutamana seuraavana yönä matkusti eräs yhdistyksen innokkaimmista metsästäjistä Iivana Pakljan kanssa ampumaan susia käyttämällä sianporsasta apukeinonansa. Hänen suullinen kertomuksensa tämän yön merkillisistä tapahtumista kuuluu näin.

* * * * *

Tammikuun 26 päivänä kello 9 illalla matkustin ulos kaupungista lukashi Iivana Pakljan kanssa, joka kuletti porsasta reessään. Oli kaunis kuutamoilta; pakkanen oli kyllä niin ankara, että lumi "vonkui" jalaksien alla, vaan ei se kuitenkaan tuntunut niin kovalta, sillä ilma oli aivan tyyni. Ajoimme Hämeensaaren polttimon sivuitse jäälle. Porsas eli oikeammin sanoen sika, jota ei saatu houkutelluksi kuuluvilla huudoilla viettelemään susia, päästi ainoastaan muutaman heikon röhkäyksen. Emme tahtoneet käyttää tällaisissa tilaisuuksissa tavallisia kidutuskaluja pakottaaksemme sitä vinkumaan, emmekä olleet varustauneetkaan edes sellaisilla. Eläinrääkkäys ei mielestäni ole minkäänlaisissa oloissa oikeutettu. Vihdoin ajoimme Kankaantaan kylän kautta Hattelmalan harjulle; täällä pysähdyimme ja Paklja laski pitkää suden ulvontaa, ilman että susien kuitenkaan olisi kuultu vastaavan. Minulle sanoi hän, että jos niitä seuduilla oli, pitäisi niiden vastata, sillä niiden paritteluaika oli jo alkanut. Minusta näyttää suden matkiminen ylimalkaan jokseenkin helpolta, mutta Pakljan keuhkoja minä ihmettelen, sillä hän jaksoi hengähtämättä pitkittää yhtä ainoata ulvontaa toista minuuttia. En kyllä katsonut kelloa, vaan niin se minusta tuntui. Nyt ajoimme harjua pitkin Perttulaan, jossa hän taas ulvoi, ja nyt luulin kuulleeni Harvialan puolelta vastattavan. Ajoimme alas jäälle Vanajan kirkkoa kohden ja hänen tässä ulvoessaan kuuluikin jonkun matkan päässä meistä useiden susien vasta-ulvontaa. Kun tietä ei jäällä ollut, ajoimme takaisin harjulle, ja kun Paklja nyt taas ulvoi, vastasivat sudet samalta paikalta jäällä, josta niiden äänet viimeiksi oli kuultu. Hyppäsimme rekeen ja ajoimme niin nopeaan kuin voimme Perttulan kautta jäälle, vaan ei yhtään sutta näkynyt. Kun nyt Paklja ulvoi, vastasivat sudet siitä metsästä, jonka halki olimme tulleet. Kuulustipa kuin olisivat olleet ihmeissään siitä, että myötäänsä semmoisella kiiruulla pakenimme heitä. Me ajoimme kuitenkin taas ylös harjanteelle, jossa Paklja arveli meidän helpommin pääsevän niitä likelle, ja aivan oikein tulikin neljä sutta peräkkäin meitä vastaan kahden aidan välillä. Seitsemänkymmenen jalan päässä meistä kääntyivät ne alkaen juosta edellämme, kunnes saapuivat suurelle Turengin tielle. Siinä pysähtyi yksi kummallekin puolen aidankulmaa ja toiset kaksi noin kolmekymmentä jalkaa kumppaleistaan vasemmalle ihan keskelle valta-tietä. Hevonen seisahtui kolmenkymmenen jalan päähän kujansuusta ja äkäysi, hyppi ja karahti takajaloilleen tuolla kapealla tiellä, niin ett'emme mitenkään voineet ampua. Likimmäisistä susista ei ollut sen suurempaa ampumamaalia, kuin osa päätä, joka näkyi aidan nurkkauksen takaa. Edempänä seisovat taas olivat siksi kaukana, että laukaus muutamilla sudenhauleilla olisi ollut tuiki epävarma. Toinen noista kahdesta sudesta näytti kuutamossa olevan mahdottoman suuri. Aikomukseni oli nakata porsas reestä ja peruuttaa hevonen takaisin sekä odottaa laukausta varten sopivaa hetkeä, vaan kun minä en ymmärtänyt Pakljan kieltä, venättä, eikä hänkään minua, niin en voinut kyllin sukkelaan saada häntä oivaltamaan aikeitani. Hänen nuorukais-intonsa vietteli hänet laukaisemaan molemmat piippunsa maantiellä olevaa suurta sutta kohden. Kaikki neljä pakenivat nyt kiireesti. Kujansuulla seisoneita taas peitti aita paetessa. Jälet osoittivat näiden juosseen maantien yli suoraan metsään, toiset olivat vilistäneet maantietä pitkin Turenkiin päin. Minkäänlaisia toiveita heidän uudelleen tapaamisesta ei ollut ja niin ajoimmekin kaupunkiin päin.

Kiihkeästi toisiamme soimaten, josta emme ymmärtäneet puoliakaan, syytin minä häntä siitä, että hän oli hätiköinyt hyvät toiveemme hukkaan, ja hän taas torui minua, ett'en ollut ampunut lähinnä olevaa kahta sutta, jotka hänen aivan perusteettomien väitöksien mukaan muka olisivat tarjonneet paremman tilaisuuden ampumiseen kuin hänellä oli ollut.

Kun olimme nousseet Hattelmalan korkeimmalle harjulle, ehkä samalle paikalle, jossa Vänrikki Stool näki ensi kerran Hämeenlinnan "valossa tuolla kuutamon", seisautin hevosen ia pyysin Iivanaa ulvomaan. Ja ajatelkaas kummastustamme, kun sudet, huolimatta äskeisistä laukauksistamme, vastasivat yhteen ääneen. Hän ulvoi monet kerrat ja sai joka kerta vastauksen. Käänsimme reen ja ajoimme takaisin samalle paikalle, jossa ensi kerran olimme tavanneet otukset. Iivana hyppäsi ylös ja kätkeysi aidan taa ja minä pysähdyin hevosen kanssa vähän matkan päähän edempänä tiellä. Ulvontaan vastasivat sudet säännöllisesti ja tulivat aina lähemmäksi, kunnes vihdoin pysähtyivät sadan sylen päähän, jääden kerrassaan useiden lumen peittämäin aitojen suojaan. Tässä saatiin nyt kuulla omituiset laulajaiset. Kokonaista kaksi tuntia ulvoi Iivana omalla ja sudet omalla paikallaan. Yhdellä niistä oli matala, kaunis bassobarytoni ääni, eräs toinen äänteli lyhyissä, katkonaisissa "staccatoissa." Niiden ääni sekautui niin toisiinsa, ett'en voinut erottaa kuinka monta niitä oli. Iivana sanoi sittemmin otaksuneen, että tuo ammuttu suuri susi, luultavasti niiden johtaja, olisi eronnut toisista ja nämä luulivat toverin niitä nyt houkuttelevan. Jos Iivana olisi valinnut toisen paikan heitä houkutellakseen, kuin sen, josta hän oli ampunut, niin olisivat ne luultavasti tulleet likelle häntä. Minä kaduin että olin jättänyt sian tien varrella olevaan mökkiin, sillä jos se olisi ollut muassa, olisi jotain yritystä voinut koettaa; jollei muuta, niin olisi sen ainakin voinut uhrata kelpo ateriaksi susille ja nämä olisi sitten seuraavana päivänä voinut kiertää siihen, jossa ne tapansa mukaan olisivat hiukan ruo'an päälle nukahtaneet. Vihdoin viimeinkin vaikenivat sudet ja koska varmasti otaksuimme niiden menneen matkoihinsa, otin Iivana Pakljan rekeen ja niin ajoimme kaupunkiin. Aamulla, kuun jo laskeuttua, tulimme kotiin. Mielikuvitukseni oli niin kiihoitettuna pitkällisestä, harvinaisesta susiseikkailusta, että kotimatkalla olin näkevinäni susia vilahtelevan kaikkialla lumen peittämäin pensaiden muodostamissa haahmoissa.

* * * * *

Jännitetyllä mielellä olivat kaikki kuunnelleet kertomusta yön merkillisistä tapahtumista. Useimmat tekivät jonkun muistutuksen niin hyvin Iivana Pakljan kuin arvoisan metsästystoverimme käytöstavasta susia vastaan. Miksi eivät he hypänneet pois reestä kun hevonen pysähtyi ja juosseet muutaman pari askelta hevosen sivu ja ampuneet? Miksei Paklja ampunut lähinnä olevia susia? Miksi pysähtyi Paklja, Hattelmalan harjulta palatessa, juuri siihen paikkaan, jossa susia oli ammuttu. Ystävämme olisi asettaunut väijyksiin ja Paklja koetellut houkutella susia tämän luo ampumamatkan päähän, sen sijaan että kaksi tuntia ulvoi samalla paikalla, vaikka selvään näki ett'eivät sudet siinä uskaltaneet lähestyä. Näihin ja moniin muihin muistutuksiin, joilla heitä ahdistettiin, eivät molemmat metsästäjät vastanneet muuta kuin, että kyllä maalla viisaita on kuin merellä vahinko tulee.

Muutamat metsämiehet matkustivat Iivana Pakljan kanssa heti saadakseen selville olisivatko laukaukset tuon ison suden haavoittaneet. Paikalle tultuaan eivät he voineet mitään verijälkiä huomata; vaan sen saivat kuitenkin selville, että ammuttu susi oli yksin jatkanut matkaansa eteenpäin ja vihdoin poikennut Tammisaareen menevälle tielle. Askeltakaan tieltä poikkeamatta oli se vaeltanut eteenpäin, ja jälkiä seurattiin Janakkalan kautta Hagan herrastalon sivuitse Hausjärven pitäjään, kunnes niitä enää ei voinut erottaa. Metsästäjät palasivat iltapimeällä kaupunkiin.

Seuraavina päivinä olivat sudet lakkaamatta liikkeessä ja kaikki yritykset kiertää niitä menivät myttyyn. Mitään saalista eivät ne näyttäneet saaneen näinä päivinä ja niitä hevosraatoja, joita me useihin paikkoihin olimme panneet, näyttivät ne halveksivan taikka sitten epäilivät ne petosta. Merkillistä on, että sudet sillä pitkällä ajalla, jona niitä oli takaa ajettu, eivät olleet poikenneet edemmäksi kaupungista kuin parisen penikulmaa. Enin pysyttelivät ne etelässä ja lännessä, ainoastaan kerran ne tekivät hätäisen tervehdyksen pohjoiseen päin, jossa seura koko talven ylläpiti ansoilla ja haaskalla varustettua sudentarhaa; mutta eipäs vain yksikään antanut pettää itseään.

Sudentarhan luona oleva sudenkuoppa oli saanut peijatuksi ainoastaan muutamia koiria; muudan sellainen raukka sai viettää koko viikon kuopassa ennenkuin se surkuteltavassa tilassa, nälistyneenä ja pelästyneenä keksittiin ja pelastettiin.

Tapaus, joka olisi voinut päättyä onnettomastikin, tapahtui Tammikuun alussa tällä kuopalla. Eräs metsästysseuran jäsenistä matkusti muutamana päivänä katsastamaan sudentarhaa, ja ajoi hevosineen ja rekineen, ajajineen ja lakattuine pyssyineen suoraan kuoppaan. Itse lennähti hän kuopan yli sen toiselle puolelle. Hevonen seisoi takajaloillaan pystyssä, etujalat koukussa ja liikkumattomana, selvästi tietäen jokaisen liikkeen tuottavan vahingon. Ajajapoika oli pudonnut päälleen hevosen ja sevillään olevan reen väliin. Metsästäjän ensi työnä oli nyt pelastaa poika. Vaikeudetta sai hän hänelle ojennetuksi suitset ja siten onneksi hänen ylös hilatuksi. Hän jätti pojan paikalle ja kiiruhti itse lähimpään virstojen päässä olevaan taloon. Kahdentoista miehen avulla hinattiin hevonen ja reki eheinä kuopasta. Eläin raukka oli niin pelästyksissään, että kotvasen lepäytti päätään omistajansa olkapäätä vasten, ja näytti aivan levottomalta, kun tämä vetäysi pois.

* * * * *

Oli raitis aamu, talviusvaa ilmassa ja härmää puissa, kun helmikuun 1 päivän koittaessa me neljä metsästäjää ja kaksi lukashia lähdimme liikkeelle suunnitelmatta kuten tavallisesti. Iivana Paklja, joka tähän saakka oli ollut metsästysten johtajana, oli nyt matkustanut Venäjälle isäntänsä nimiin ostamaan metsämailta kierrettyjä karhuja. Iivana Gavrilovits oli sentähden ottanut johtajantoimen ja apulaisena oli hänellä tuo nuorekas ja reipas Vasiili. Koska sudet viime päivinä olivat risteilleet Turengin seuduilla, niin päätimme ohjata matkamme sinnepäin. Auringon noustessa kulimme Hattelmalan harjun yli ja viidennen virstapatsaan kohdalla tuli vastaamme mies, joka oli matkalla kaupunkiin, ilmoittamaan, että sudet olivat käyneet yön aikana haaskalla vähän matkan päässä paikalta. Hänen ilmoituksensa huomasimme oikeaksi ja lähetimme miehen suorinta tietä jäitse kaupunkiin viemään tietoa asiasta asianomaisille metsästäjille. Sudet olivat haaskalta palanneet takaisin valta-maantielle, jolla me nyt suurella vaikeudella seurasimme kieränlaiseksi ajetun tien keskustaa meneviä jälkiä. Muutamia virstoja eellempänä poikkesivat ne erästä tietä harjanteen yli jäälle päin ja Vanajan emäkirkon sivuitse Harvialaan päin. Jokaisessa tienristeyksessä piirsimme nuolen nietokseen, ohjeeksi jälestäpäin tuleville metsästäjille, joita odotimme kaupungista tuleviksi. Jäällä olivat kaikki neljä useissa paikoin kulkeneet rinnakkain tien kanssa yhtäsuuntaisesti. Eräät jälet olivat muita jälkiä paljoa suuremmat ja Iivana Gavrilovits luuli sen suden, jota Iivana Paklja oli ampunut sinä yönä, jona tuo merkillinen susikonsertti pidettiin, nyt jo yhdistyneen parveen ja uudelleen ruvenneen tovereilleen johtajaksi. Jos meidän kerran onnistuisi tappaa se, arveli lukashi toisetkin helpommin voitavan kiertää ja hengiltä ottaa.

Etäämmällä tuli järvi yhä kapeammaksi ja sudet kulkivat edelleenkin joko tiellä tai sen vieressä. Vihdoin tapasimme tien, joka meni suoraan järven poikki. Lukashit hyppäsivät reestä ja tarkastivat jälkiä eri teillä; ottivat sitten suksensa ja pyydettyään meitä odottamaan jäällä, lähtivät he oikealle päin menevää tietä. Odottaessamme, kulimme jäätä myöten eteenpäin ja näimme siellä kaikkien neljän suden jälet, jotka osoittivat heidän poikenneen tieltä ja menneen alahtavia maita pitkin vasemmalle Harvialaan päin.

Otaksuimme lukashein eksyneen jäliltä ja odotimme malttamattomuudella heitä. Parin tunnin kuluttua näimme reen tulevan hyvää vauhtia oikealla kädellä olevaa mäkeä alas. Reestä hyppäsi poika ja kertoi Kilpilän kartanolla Turengin tien varrella "paljo herroja" olevan koolla; he olivat ampuneet suden ja toisen olivat sudet itse syöneet. Ammutun suden oli hän itse nähnyt. Kiitävää vauhtia ajoimme nyt neljä virstaa Kilpilän taloon. Pitkin tuon mäkiä ja syviä laaksoja sekä tiheäkasvuisia metsäseutuja luikertelevan tien varrella näimme sutten jälkiä. Nämä olivat siis siltä paikalta, jossa jälet näimme, tehneet kierroksen Harvialaan päin ja palanneet takaisin jäälle Kilpilään menevän tien varrelle. Saavuttuamme Kilpilään näimme me keskellä valta-maantietä talon vieressä useita neliö-syliä laajan verisen paikan, ikään kuin joku suurempi eläin olisi siinä teurastettu ja palasiksi leikelty. Muutamat metsästäjät tulivat tuvasta meitä vastaan ja kertoivat paikan olevan taistelutantereen, jossa sudet olivat tappaneet ja syöneet yhden tovereistaan. Ei edes näkijäin kertomus olisi voinut saada meitä uskomaan, mitä ainoastaan omat silmämme ja tuo 2/3:ksi syöty suden jäännös meille vakuutti. Keskellä näillä seuduin enin ajettua yleistä maantietä, kaksi syltää suureen, aivan tien varrella olevaan, talonpoikaistaloon vievästä tiestä oli tämä tapahtunut. Eräs piika sanoi vähää ennen päivän valkenemista kuulleensa eriskummallista melakkaa maantieltä, vaan muutamat varhaiset kaupunkiin menijät eivät kuitenkaan olleet nähneet tuota suurta etupuolta, jota sitäpaitse hevoset varmaankin olisivat arastelleet. Asia oli siis tapahtunut myöhään aamulla. Kun susi aamulla huomattiin, ei siitä enää ollut jälellä muuta kuin sydän, mahalaukku ja osa keuhkoja sekä etupuoli juuri lapaluita myöten; kaikki muu oli niin täydellisesti ahmittu ett'ei luun sirpaletta, ei pienintä nahan hitusta eikä edes karvatukkoa tuosta tuuheasta hännästä ollut jälelle jäänyt. Sen sijaan ei päässä näkynyt merkkiäkään puremisesta, yhtä vähän kuin etujaloissakaan, vaan kun nahka sittemmin nylettiin, huomattiin kaula veriseksi ja pahoin purruksi. Tuon ison kauniin pään otti eräs metsästäjä, joka sisustutti sen niin että kita tuli ammolleen, ja nykyään on hänellä se seinällä koristeena muiden metsästys- ja voittomerkkien joukossa. Suuret ja aivan kulumattomat hampaat osoittivat, ett'ei se ollut mikään vanha susi. Varmaan ei ole saatu selville, oliko tuo revitty eläin syönyt myrkkyä ja toiset sitten kipeänä hänet tappaneet ja syöneet, tai olisiko mustasukkaisuus mahdollisesti ollut syynä tekoon. Yleinen luulo on, että sudet heti hyökkäävät sen kimppuun, joka tappelussa ensin alkaa verta vuotaa, ja sitten syövät sen.

Syy siihen, miks'eivät kaupungista myöhemmin matkustaneet metsästäjät olleet huomanneet nuoliamme isolta maantieltä poikkeavalle syrjätielle, oli se, että olivat tavanneet miehen, joka toi sanoman tapauksesta Kilpilässä. Mies oli hyväntahtoisessa kiihkossaan saattaa mitä pikemmin tieto tapahtumasta, juossut sellaista vauhtia, ett'ei pitkään aikaan saanut sanaakaan suusta. Puhkuen hän vihdoinkin sai sanotuksi: "sudet söivät itsensä."

Metsämiesten keskustellessa Kilpilän kartanolla tuosta raakalaisesta tapahtumasta olivat lukashit metsässä kiertämässä petoja, joiden arveltiin olevan likitienoilla, sillä harvoinpa ne kovan eineen syötyään kulkevat pitkiä matkoja. Ei kauan viipynytkään, kun jo Iivana Gavrilovits tuli takaisin ilmoittaen susien olevan kierrettyinä aivan lähellä. Joukko metsästäjiä matkusti nyt Rastilan kylään ajoväkeä hankkimaan. Siellä oli par'aikaa lukukinkerien vuoksi paljo kansaa koolla, vaan pitkän aikaa palkasta tingittyä ei kuitenkaan saatu kuin muutamia harvoja miehiä meitä seuraamaan. Heidän vastenmielisyytensä oli luultavasti suureksi osaksi syynä se, että persoilivat päästäkseen osallisiksi odotettaviin kemuihin. Tämä olikin ainoa tapaus, jolloin kansa ei mielellänsä suonut apua kun se huomasi olevan omaksi edukseen, että niin vahingollisia eläimiä tapettiin. Muutamia kulkijoita, jotka olivat Kilpilään pysähtyneet, saimme puhutelluksi ajoon osaa ottamaan, ja kyytimiestemme kanssa karttui meille vihdoinkin 20 ajomiestä. Kinokseen kuten tavallisesti piirusti Gavrilovits kartan kierroksesta ja piti esitelmän venäjäksi, neuvoen ampujia ja ajoväkeä miten heidän oli käyttäytyminen. Paljo aikaa meni neuvojen välttämättömään käännökseen suomeksi ja ruotsiksi. Kello 3 lähti nyt koko seurue liikkeelle. Muutamien satojen sylien päähän talosta asetettiin ensin nuo 13 metsästäjää, jonka jälkeen lukashit yhtä aikaa sijoittivat ajoväen molemmille puolin ampujalinjaa. Kun nämät nyt yhtyivät ajokaaren keskuksessa, alkoivat huudot. Toista tuntia seisoimme me metsästäjät liikkumattomina, vilusta väristen, ja odotimme joka silmänräpäys näkevämme sutten tulevan, vaan lopulla tuli ajoväki perille ja selville saatiin, että sudet olivatkin menneet ajon läpi. Meitä kummastutti kovin, ett'ei kukaan miehistä ollut nähnyt susia; mutta usea oli nähnyt niiden jälet kierroksessa. Lukashit vakuuttivat ajon tulleen suletuksi ilman että jälkiä ulos päin oli tavattu. Kaikki palasivat nyt taloon paitse Vasiili, joka lähetettiin ottamaan selville, mistä sudet olivat ulos menneet. Vähän aikaa myöhemmin astui tupaan ajomies, joka ei ollut läsnä, kun toiset saivat palkkansa tuosta hyödyttömästä avusta. Nyt kävikin selville, että mies oli jäänyt seisomaan sille paikalle, johon hän oli asetettu, ja äännetönnä katsonut, miten sudet, muutamien kymmenien askeleiden päässä hänestä, olivat juosseet ulos kierroksesta. Aivan ilomielin kertoi hän miten kaikki kolme sutta pystyssä päin ajoa kuunnellen laukkasivat erästä kaskiharjannetta ylös päin. Ensimmäinen oli ollut suuri "niinkuin pieni hevonen." Tuo tyhmä mies arveli että hänen etupäässä pitäisi saada maksu, koska hän oli ainoa, joka oli sudet nähnyt. Hän ihmetteli yhtä paljo niitä, jotka nauroivat hänelle, kuin niitä, jotka kovin sanoin soimasivat häntä. Olisipa hänellä ollut pyssy, niin kyllä hän olisi näyttänyt, kuka tässä paras mies oli, eivät vain olisi sudet kuolleet, jos hän kuinka olisi huutanut, yhtä vähän kuin toistenkaan huudoista kuolivat.

Pahalla tuulella lähdimme kaupunkiin ajamaan. Milloin sitten metsästys onnistuisi, kun ei niinkään myötäisissä oloissa kuin tänä päivänä?

Kaikki osanottajat talven innokkaihin sudenajoihin kokoontuivat myöhemmin illalla. Useimmat olivat päivän vastuksista kadottaneet kaiken toivon ja ainoastaan vastenmielisesti ottivat muutamat metsästäjät huolekseen seuraavina päivinä seurata lukasheja. Tiheät lumisateet peittivät näinä päivinä tykkänään jälet eikä tiedetty minne päin pedot olivat vetäyneet.

* * * * *

Varhain aamulla helmikuun 5 päivänä matkustivat lukashit yksinänsä kaupungista susia vakoilemaan. Kello 1 päivällä saapui seuran puheenjohtajalle sana Viiralan polttimon polttomestarilta, että sudet taaskin olivat syöneet yhden omaisistaan ja että toiset, kolme luvultaan, olivat kierretyt. Sanoman tuoja oli saapunut pulskalla juoksijalla, joka perille tullessaan oli ihan valkeassa vaahdossa tuosta 16:n virstan pituisesta kovasta juoksusta. Kapula kiersi heti ympäri ja kello puoli kaksi lähti 4 metsästäjää matkalle. Matkalla kysyimme lukasheja joka talosta, vaan kukaan ei heitä ollut nähnyt. Ensi kerran piti siis nyt järjestää ajo ilman lukasheja. Kello 3 nousimme ylös ajoneuvoistamme Viiralassa ja kohta sen jälkeen saapui kaupungista vieläkin kaksi metsästäjää.

Metsävahti, joka oli sudet kiertänyt, tuli heti saapuville. Hän oli hyvin omituinen mies. Hänellä oli äänen kaikupohja suunlaessa jollakin tavoin puutteellinen ja korvasi äänen selvyyden huutamalla kaikki, mitä puhui. Muuten näytti hän olevan metsäelämässä karaistu, voimakas mies. Hänen perinpohjainen kertomuksensa tehdystä kierroksesta saattoi meidät siihen vakuutukseen, että sudet todellakin olivat kierretyt; mutta kierros oli tehty niin suuri että ajon onnistumista tuskin voi toivoakaan. Kaksi laajaa metsäylännettä sulki kierros sisäpuolellensa ja olisipa tarvittu melkoinen joukko ajoväkeä ja useita ampujia saadakseen tämän maapalstan suljetuki. Älykäs polttimomestari oli jo edeltä käsin hankkinut ajoväkeä, ja myöhäiseksi kuluneen illan vuoksi täytyi meidän kiirehtien vaeltaa jään yli toiselle puolen vesistöjä. Kulku oli erittäin vaivalloista, sillä paksun lumen alla oli uhkuvettä noin puolen jalkaa ja muutamin paikoin vielä enemmänkin. Molempain harjujen väliselle tienoolle, johon kaikki pysähdyimme, oli hyvinkin kolme virstaa. Jäällä ylettyi sohju ja lumi polvien yläpuolelle ja metsässä olivat nietokset yhä paksummat. Matkallamme näimme sen paikan, jossa tuo puoleksi kumppaliensa syömä susi oli tavattu. Polttomestari oli pannut metsään myrkytetyn koiran penikan ja jälet menivät ahmitulta haaskalta revityn suden luo. Tässä tapauksessa voi siis aivan varmasti otaksua, että susi tuli myrkytetyksi ja joko ensin kuoli ja omaiset sitten söivät sen tai että ne sen sairaana ollessa hyökkäsivät kimppuun, tappoivat ja söivät sen suuhunsa.

Jouduttuamme perille molempain harjantein väliseen notkoon, rupesi seuran esimies johtajaksi. Hän lähetti metsävahdin ja erään toisen suksimiehen tutkimaan kummallako noista kahdesta metsäisistä harjuista sudet olivat, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua näkyikin jo metsänvahti tulevan korkeata harjua alas. Komeaa oli nähdä hänen, ilman että lumen peittämät puut ja pensaat häntä estivät, kiitävää vauhtia ja molemmissa käsissään pyssyänsä heiluttaen, laskevan tuota auringon väririkkaassa loistossa säteilevää jyrkännettä alas. Tuolla kaukana harjun nyppylällä hän ensin näkyi, vaan muutamien silmänräpäysten jälkeen oli hän jo perillä. Hän alkoi heti huutavalla äänellään kertoa, että susi oli kierrettynä järvestä etäämpänä olevalle harjulle. Juuri kun ampujain ja ajoväen asettamisen piti alkaa, saapui siihen eräs metsästäjä, joka myöhään ja aivan yksin oli lähtenyt kaupungista. Hän oli niin kovin kiiruhtanut matkaansa hyyhmässä ja kinoksessa voidakseen ajoissa saavuttaa meitä, että hän tuskallisesti läähöttäen vaipui nietokseen ja oikein kähisi hengittäissään. Hän pyysi meitä viivyttämään lähtöämme, kunnes hän oli niin paljo toipunut, että voi seurata mukana. Heitettyään päältään lyhyen lammasturkin, höyrysi hänen ruumiinsa talvikylmässä, kuin juoksijahevonen lopetetun kilpailun jälkeen. Sillä välin kun metsänvahti sijoitti ajoväkeä saadun neuvon mukaan, järjesti meidän puheenjohtaja ampujoita. Hän asetti viimeksi tulleen toverin sille paikalle, jonka hän luuli tarjoovan parhaat toiveet. Päätös osoitti hänen harkinneen oikein, sillä muutamia minuuttia ajon alkamisen jälkeen tappoikin meidän innokas metsästysveljemme ensi laukauksella suden 30 askeleen päästä. Kun ajo oli tullut perille ampujan luo, kokoontuivat kaikki ammutun hukan luo ja yleinen ilo metsästyksen menestymisestä ilmausi tuommoisissa tilaisuuksissa tavallisella tavalla.

Ajomiehet väittivät nähneensä kierroksessa useiden susien jälet; mutta pimeä oli nyt jo likellä, ja ajetun kierroksen tarkastuksesta ei tänä päivänä voinut tulla mitään.

Onnellista ampujaa, joka pitkän talven sodissa oli uhrannut paljo aikaa ja vaivaa, kunnioitettiin taistelutantereella ilman huomattavaa kateutta, kaadetun suden arveltiin varmasti olevan juuri tuon joukon ison johtajan.

Hyvällä mielellä takaisin Viiralaan palatessamme, eivät nietokset ja hyyhmä enää tuntuneetkaan niin vaikeilta. Hukkaa metsästä kulettaissa astui aina uusia kantajia sijaan, kun entiset väsyivät. Viiralassa kiitettiin kaikkia, jotka hyväntahtoisesti olivat olleet apuna metsästyksen onnistumiseen, etupäässä polttomestaria, ja metsänvahdille sekä sanoman kaupunkiin viejälle jaettiin sopivia palkintoja.

Kun susi oli saatu kiinni sidotuksi etumaisen reen kuskilaudalle, lähdettiin vihdoin paluumatkalle. Kello 7 illalla ajoimme kaikki kaupungin kievariin. Kynttiläin ympäröimänä asetettiin susi näytteille keskelle huonetta ja puolen tunnin kuluttua ympäröi sitä katselunhalukkaita herroja ja vallasnaisia. Kaikkien läsnä olevien metsästäjäin tarkastaessa punnittiin se nyt ja mitattiin. Paino oli runsaasti 6 leiviskää; — pituus hännän nenästä, karvoja lukematta, kuonon kärkeen juuri 11 korttelia; — pääkallon takimmaisesta osasta kuonon kärkeen 14 tuumaa; — korkeus sä'än yli 31-1/2 tuumaa ja ympärys etujalan lapaluun takaa 42 tuumaa.

Kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili koteusivat turhalta retkeltään Sääjärvelle päin, tulivat hekin kievariin. Suden sanoivat he varmaan olevan sen suuren uroon, joka parvea johti; alkujaan arvelivat he parveen kuuluneen yhdeksän petoa, mutta nyt siitä ei ollut jälellä kuin yksi naaras. Monta kertaa valittivat he, ett'eivät saaneet osaa ottaa "bolshoi jusin" tappoon, vaan ilmoittivat kuitenkin suurta tyytyväisyyttään siitä, että susi, suurin mitä he koskaan olivat nähneet, oli saanut surmansa. He arvelivat yksinäisen naaraan nyt helposti voitavan käsiin saada, tulevaisuus osoitti, ennustivatko oikein.

Myöhemmin kokoontuivat maljan ympärille iloiseen iltamaan kaikki talven muistettaviin sudenajoihin osaa ottaneet. Lukasheja, jotka pahaksi onneksensa olivat olleet poissa sanoman tullessa Viiralasta, lohduteltiin sillä että olimmehan heidän johdollaan edistyneet siihen määrin, että jo omin voiminkin voimme saattaa talvisen sudenajon onnelliseen loppuun.

Seuraavana päivänä matkasivat muutamat metsästäjät lukashien kanssa kierrosta tarkastamaan ja huomattiin ainoastaan yhden suden olleen kierroksessa. Se oli monta kertaa kääntynyt ajoon päin ja nähtävästi aivan vastenhakoisesti mennyt ampujia kohden; siinä syy, miksi ajoväki luuli nähneensä useiden susien jälet kierroksessa. Minne tuo yksinäinen naaras oli paennut, siitä ei tällä retkellä voitu selkoa saada. Luultavasti oli se paennut jotakin sellaista tietä myöten, jolta kulkiat olivat hivuttaneet jälet pois. Seuraavina päivinä olivat lukashit tiedustelemassa, vaan vasta viisi päivää myöhemmin ilmoitettiin meille, että eräs rouvasihminen oli puolispäivälliskävelyllään Perttulan seudulla nähnyt suden; molemmat lähtivät vastakkaiseen suuntaan toisiansa pakoon. Lukashit ja useita metsästäjiä ajoi sutta takaa joka päivä, vaan kierretyksi sitä ei kuitenkaan onnistuttu saada. Päivälläkin oli se liikkeessä ja etsi kadonneita omaisiaan. Eräänä yönä oli se syönyt kovasti myrkytettyä koiranpenikkaa, ja kun sittemmin kovan lumentulon perästä jälkiä ei enää voitu löytää, otaksuttiin sen heittäyneen kuolemaan johonkin syrjäiseen soppeen.

Kaikki yhdeksän sutta olivat nyt siis hengiltä ja lukasheja piti nyt kiitellä ja laskea heidät kotiin isäntänsä luo Hollolaan; mutta sitä ennen päätimme kuitenkin jonakuna päivänä lähteä liikkeelle ja koetella kiertää ja tappaa jonkun ketun. Olimme koko talven niin tunnollisella uutteruudella toimittaneet sudenajoa, ett'emme koko aikana tahtoneet käyttää lukashien emmekä myös omaa aikaammekaan tuohon huvittavaan ketunjahtiin.

Viisi metsästäjää ja molemmat lukashit lähtivät eräänä kauniina aamuna matkalle ja niin majouduimme Pietilään, sillävälin kun Iivana Gavrilovits ja Vasiili kumpainenkin omalla suunnallaan vasemmalla puolen tietä koetti etsiä jälkiä ja kiertää Mikko-veitikkaa. Tunnin odotettuamme päätimme itse koettaa Hattelmalanharjun sivuharjanteilla ja vesistön välillä. Meistä oli ainoastaan kaksi ottanut mukaansa sukset, ja nämä kaksi lähtivät nyt jälkiä etsimään, Parin tunnin kuluttua palasivat he ilmoittaen ketun olevan kierretyn Perttulan seudulla jonkun matkan päässä sieltä. Kierrokselle mennessämme tapasimme lukashit; mitään vereksiä jälkiä eivät he olleet löytäneet. Lähimmistä taloista saimme 10 ajomiestä ja kohta seisoimme sijoitettuina eräälle metsänkielekkeelle, joka yhdisti laajan metsäisen harjun suuren metsän kanssa. Ajo alkoi, vaan oikea sivu vetäysi heti kierroksen sisäpuolelle päin ja eroitti siten meidät ampujat muusta ajosta. Ajon kestäessä jätimme sen tähden paikkamme ja menimme oikealle kädelle. Meidän nähden vilisti Mikko suurta metsätöntä ylännettä ylös ja kun ei muukaan auttanut pujahti se muutaman torpan kautta maantien yli ja katosi toisella puolella isoa lakeaa maata olevaan metsään. Lähinnä olevat erottivat selvään, että se oli iso, tummankarvainen kaunis kettu. Ajoimme takaisin kaupunkiin suutuksissamme siitä, ett'emme parin poika nulikan tottelemattomuuden ja tyhmyyden vuoksi onnistuneet yrityksessämme.

Seuraavana päivänä lähtivät lukashit Hollolaan ja metsästysten arveltiin loppuneen nyt täksi talveksi; mutta suureksi ihmeeksemme saapui seuraavina päivinä sanomia, eri tahoilta, että suden jälkiä muka oli nähty niillä tienoilla, joilla noita pitkällisiä metsästyksiä oli toimitettu.

Tuollaisen viestin johdosta matkustikin muutamia metsästäjiä eräänä päivänä niitä tarkastamaan, vaan perille tultuaan huomasivat he tuossa paksussa, pehmeässä lumessa vain jäniksen jälet ja taas raukesivat kaikki sudenajon toiveet tämän talven ajaksi.

* * * * *

Aamulla helmikuun 25 päivänä toi tunnettu luotettava mies sanoman Welssin myllyltä, että yön aikana oli kaksi sutta kulkenut läpi kartanon ja sitten tietä pitkin vaeltanut metsään Katumaanjärvelle päin. Seitsemän metsästäjää lähti heti liikkeelle, eikä kovin kauas kaupungista tultukaan, kun jo tapasimme noiden kahden suden jälet, joita myöten seurasimme myllylle. Hukat olivat tirkistäneet molemmista akkunoista tupaan ja tarkastelleet navetan ovea. Koko yön oli satanut lunta, vaan jälet olivat kuitenkin kaikkialla puhtaat ja lumettomat. Sudet olivat siis olleet liikkeellä jokseenkin myöhään aamulla. Tottumuksen avulla, jonka jälkien arvostelemisessa jo olimme saavuttaneet, päätimme niiden olevan avioparin ja uroon mahdottoman ison. Muutamat luulivat yksinäisen naaraan vielä olevan elossa ja menneen uusiin naimisiin; toiset taas että uusia susia oli tullut seudulle.

Kolmessa reessä ajaen seurasimme jälkiä metsätiellä. Renki Otto, joka oli sanoman kaupunkiin tuonut ja jonka useat metsästäjät tunsivat reippaaksi apulaiseksi jänisjahdeillamme, otettiin oppaaksi, sillä hän tunsi hyvin kaikki tänä talvena ajetut metsätiet tienoolla, johon mekin syksyn metsästyksien jälkeen olimme jossakin määrin perehtyneet. Lopulla löysimme paikan, jossa sudet olivat poikenneet tieltä niityn yli varemmin ajetulle, lumen peittämälle tielle. Luultavasti lepäsivätkin ne likitienoossa jollakin metsäisellä mäellä, vaan kuitenkin päätimme kahdessa eri joukossa ajaa vastakkaisille tahoille; saartaa joku suurempi piiri ja tavata toisemme kolmen virstan päässä paikalta Nautalammin rannalla olevassa mökissä. Erittäin huonoja teitä ja paksussa lumessa tallustaen saavuimme mainittuun mökkiin minkäänlaisia jälkiä tapaamatta, ja sudet olivat siis ympäri ajetun maapalstan sisäpuolella; mutta kierros oli ajon toimittamista varten liian avara. Päätettiin sen tähden, että yksi rekikunta ajaisi johonkin metsä-ajoon käytettyä, paraiksi ajokelvollista tietä myöten, joka meni keskeltä kierroksen halki, ja sitten yhtyisi toisiin sillä paikalla, jossa sudet olivat poikenneet tieltä ja ensimmäinen ajokierros aloitettu. Jälkiä löytämättä toimeenpantiin tämäkin; kierros oli nyt vähennetty puoleen ja sitä voitiin siis, vaikka se olikin jokseenkin iso, kaikissa tapauksissa käyttää ajon toimittamista varten. Äänestyksen kautta päätettiin kuitenkin, että seuran harjautunein ja taitavin suksimies Oton kanssa oman arvionsa mukaan vieläkin pienentäisi kierrosta ja samalla kertaa neuvoisi Ottoa, miten hänen tulisi asettaa ajoväki, jonka me sillä välin hankkisimme Paavolan ja Kappolan taloista, muutamien virstojen päässä Katumaanjärven rannalla.

Tässä tarkoituksessa lähtivät nyt kaikki kolme rekeä matkalle ja palasivat 15 miehen kanssa kierroksen lähtöpaikalle samaan aikaan kun reipas toverimme Oton kanssa hyväntuulen näköisinä ehättivät kokouspaikalle. Sudet olivat aivan likellä ja kierros ei ollut puoltakaan virstaa läpimitaten.

Vanhan tavan mukaan otti seuramme puheenjohtaja ylipäällikkyyden, neuvoi ajoväkeä ja antoi numerot ampujille. Eräällä ajoväkeen ai'otulla kiertävällä puutarhurilla ja tunnetulla salametsästäjällä oli yksipiippuinen kivääri ja hän pyysi päästä ampujain joukkoon. Vaikka useat metsästäjät puoleksi vastustivat, asetettiin hän kuitenkin ampujarivin oikealle sivulle. Miehen metsästäjänylpeys näytti tuosta epäluottamuksen lauseesta loukkautuvan ja hän kuului murahtavan jotakin siitä kuka tässä paras ampuja oli.

Hiljaa ja varoisesti toimitettiin metsämiesten ja ajoväen sijoitus pehmeässä lumessa. Metsästäjät seisoivat 80 à 100 askeleen päässä toisistaan. Kun ajo Oton antaman merkkihuudon jälkeen alkoi, ihmetteli jokainen kierroksen pienuutta. Kuitenkin seisoimme tovin aikaa jännityksellä turhaan odottaen sutten ilmestymistä. Vihdoinkin paukahti laukaus oikealla siivellä ja ajoväen huudot sillä puolen ilmoittivat susien sieltä yrittävän päästä ajon läpi. Kohta sen jälkeen tuli susi syvässä lumessa laukaten pyssymiehiä n:o 1 ja 2 kohden oikealla siivellä. Kaikki neljä laukausta jyrähti aivan perätysten, vaan tielle tultuaan juosta kuopasi susi kolme jalkaa likeltä n:o l:stä, joka ei vielä ennättänyt saada piippuihin uusia patroonia, ennen kuin peto muutamien askelein päässä hänen takanansa kaatui hengetönnä maahan.

Ajoväki tuli lopulta ampujariville ja nyt saimme tietää molempain sutten tulleen puutarhuri-nahjusta kohti, mutta tämäpä oli tuolla isoreikäisellä kiväärillään, jossa oli kaksi luotia, ampunutkin jo pitkän matkan päähän, vaikka sudet tulivat suorastaan häntä kohti. Laukauksien jälkeen meni uros oikeanpuolisen ajon läpi, vaan naaras heittäysi onneksi takaisin kierrokseen ja sai surmansa.

Puutteellisista ja kuluneista hampaista voimme päättää emäsuden jokseenkin vanhaksi. Sutten leposijalla oli nähty veripilkkuja lumessa, jotka juuri osoittivat kestävää kiiman aikaa. Hedelmällinen nainen oli siis jo alussa saatu rikotuksi; mutta urossusi ehkä arveli paetessaan: "Jos kadotankin yhden, niin onpa tuhat jälellä." Me ajattelimme: "Parempi onni ensi kerralla."

Me läksimme kaikki Paavolaan. Kansaa kokoontui ammutun suden ympärille ja kaikki ilmoittivat tyytyväisyyttään siitä että herrasväki oli saatu estetyksi asettumasta tienoolle. — Ajoväelle, joka tällä kertaa oli hyvin täyttänyt tehtävänsä, annettiin kiitoslauseita ja maksettiin hyvästi; Otto taas, joka toi sanan kaupunkiin ja asetti ajoväen, sai erityisen lahjan. Puutarhuri katosi samalla kuin susikin, jonka hän pelästytti kierroksesta.

Kello 5 olimme kaupungissa. Oli sunnuntai ja ihanan auringonlaskun aikana paljo kansaa liikkeellä, Vähää ennen ammuttu iso koirassusi oli vielä kettämättä ja molemmat asetettiin nyt rinnatusten kievarin kartanolle, jossa suuri väen paljous myöhään illalla katseli niitä.

Me metsästäjät vietimme kuten tavallisesti onnistuneen metsästyspäivän jälkeen illan yhdessä. Iloamme tapetusta naarassudesta häiritsi kuitenkin ajatus että uroon onnistui päästä pakoon. Kukaan ei olisi halunnut tänä iltana olla puutarhurin housuissa.

Pakoon päässyttä koirassutta päätettiin kaikella innolla ajaa takaa, ja kello 11 illalla matkusti kolme metsästäjää Heinäkankaan tien pohjoispuolella oleviin metsiin koettamaan ulvomalla vietellä sutta, jonka otaksuttiin ikävöivän rakasta puolisotaan. Ilma oli kolkko ja tuuli vinha, vaan kirkas kuutamo elvytti toiveita. Likellä Welssiä kuulusti kuin susi olisi vastannut, vaan tuulen tohina eksytti heitä. Vasta myöhemmin paluumatkalla kaupunkiin, havaitsivat he jälistä, että susi todellakin oli heidän ulvonnastaan lähestynyt ja pitkin erästä kujaa tullut isolle maantielle ja luultavasti nähnyt metsämiehet sekä sitten paennut idänpään metsiin.

Päivä päivältä seurattiin nyt jälkiä onnistumatta kuitenkaan kiertää petoa, joka myötäänsä oli liikkeellä, enimmiten maantiellä. Luultavasti etsi se vieläkin naarasta, sillä se palasi usein sen metsän läheistöön, jossa naaras ammuttiin. Aamulla maaliskuun 1 päivänä söi se strykniinillä myrkytetyn haaskan; mutta syönnin koko seuraus supistui muutamiin vähäpätöisiin oksennuksiin. 7:n päivän aamuna oli se syönyt itsestään kuolleen sian ja kaksi seuran jäsentä kiersi sen Aulangon metsässä kolme virstaa kaupungista. Viesti lähetettiin heti ja paljo metsämiehiä saapui kohta paikalle, vaan ajoväkeä sijoittaessa pelästyi susi ja pötki tiehensä. Moni metsästäjä oli ilman suksitta ja huppuroitseminen tuolla karulla kivikkomaalla kolmen jalan paksussa lumessa oli tällä kertaa erittäin vaikeaa. Pysyttiin kuitenkin päätöksessä saattaa loppuun tämä viimeinen sudenajo tienoolla ja pitkät matkat ajettiin petoa takaa Hauhon pitäjääsen, kunnes se 18 päivänä taas kierrettiin pohjoispuolella Aulangon järveä. Kutsumusta noudatti 9 metsämiestä ja 15 ajomiehen kanssa toimitettiin ajo. Susi tuli ampujarivin oikealle siivelle, haavoitettiin kahdella laukauksella ja verissään juoksi se sitten sivusmiesten ohitse. Tämä, joka seuraan kuulumattomana metsästäjäpukunsa nojassa oli saanut paikan ampujarivissä, tunnusti sittemmin suoraan, ett'ei hän ennen ollut ampunut muihin kuin maalitauluihin. Kymmenen jalan päästä ampui hän päin mäntyyn, ja lähti huutaen juoksemaan suden jälkeen, joka hiljalleen kahlata töpösteli paksussa lumessa eteenpäin.

Kuusi metsästäjää seurasi heti jälkiä, osaksi ajaen, osaksi hiihtäen, aina Vanajan ja Hauhon pitäjien väliselle rajalle ja palasi vasta pimeän tultua kaupunkiin, Seuraavana päivänä lähti kaksi metsästäjää liikkeelle jatkaen jälkien seuraamista siltä paikalta, johon ne eilen illalla oli jätetty. Joka paikassa, missä susi oli mennyt pois tieltä, yritettiin sitä kiertää, vaan vasta myöhään iltapäivällä onnistui se. Toinen metsästäjistä asettausi kierretyn metsän läpi tulevan tien suulle ja toinen hiljaa huudellen ajoi jälkiä myöten. Aivan oikein tulikin susi tietä myöten, vaan toinen latinki petti, toinen sattui takapuoleen, ja silloin pakeni hurttakin tietä pitkin jäälle. Kun me, metsästäjäin kaupunkiin palattua, saimme kuulla, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, herätti tuo vielä entisten lisäksi tullut tapaturma sitä enemmän suuttumusta, kun pyssyn vähin olisi odottanut pettävän ollessaan arvossa pidetyn metsästäjän ja semmoisen ampujan käsissä, joka oli tunnettu hyvistä kivääreistään ja suuresta kätevyydestään. Lukossa se oli sentään vika ollut, ja se se oli onnettomuuden tuottanut.

Seuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti kuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja kolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi oli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros oli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon. Toinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli sillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen metsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen peninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää saapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin hyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan tulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois. Hyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta kovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti tuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan noissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä erääseen torppaan.

Tämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä latingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti tiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä kolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet, vihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin välillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.

* * * * *

Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua, jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin, Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen. Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi 121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.

* * * * *

Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt, kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.

Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa, ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.